Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Se on hassu hetki. Hetki sanojen välissä, pieni auringonpilkahdus kohotetun laskosverhon alta, oransseja puita ja vesisateen ropinaa, kaukaista pianomusiikkia, Beethoven, Moonlight sonata, tämän osaisin soittaa päälläni seisten nurinperin varpaillani.
Parafiini on samettiruusun tuoksuinen, yksi kynttilä sammuu ja savukiehkura nousee ilmaan, valmispastan inhottava katku, kone haisee lämmetessään pölylle.
Sitten alkanee uusi luku, enempää ei jakseta lukea, the Resistance soittimeen.

Jotenkin niin se sanoi, ole ihan rauhassa hullu missä vain muualla, mutta minun katon alla pidät pääsi kasassa. Äiti sanoi. Sinä päivänä oli ruokana porkkanaraastetta ja makaroonilaatikkoa, ja se söi vain raastetta, enkä minäkään halunnut syödä makaroonia, mutta ei ollut vaihtoehtona jättää syömättä.

Kaikki on kuin hidastetussa filmissä, käteni liikkuu alinopeutta, tänään minä näen Jeesuksen kaupungilla, ei sitä ulkonäöltä tunnisteta, sen vaan tietää. Sen vain tietää, yksi niistä asioista joita ei kirjojen ja kuvien avulla voi paukuttaa päähänsä. Selkärankatietoutta.

Se katsoo kuin halpaa makkaraa, halveksuen hiljaisesti, sanomatta sitä sanaa, hullu, minä en kerro sille kaikkea, ei sen tarvitse tietää. Kun kysyin siltä, onko se koskaan tuntenut oloaan hulluksi, se miettii ja kohauttaa olkaansa, tuskin. Leijona on tuskin tuntenut oloaan irtonaiseksi, osaksi hidastettua filmiä ja Jeesuksien astumisia ihmisten joukkoon, minulle sanotaan polilla, että voi olla että olen vain tottunut olemaan hullu, että tuskin minussa oikeasti on mitään vikana, olen vain tottunut toimimaan tietyllä tavalla. Kun en uskalla olla mitä oikeasti olen. En uskalla täyttää potentiaaliani.

Kuvia klikkaamalla näkee tekijän ja teoksen nimen, esimerkiksi xxxooo_by_oedo.jpg, suurinosa on anastettu muualta, minä elän laiskaa vaihetta tehdäkseni omat kuvitukseni.
Pyytämiini kirjoitusaiheisiin tuli paljon kipeitä aukinaisia haavoja, täytyy miettiä niitä, minun on vaikea ajatella lapsia ja sitä arkea mitä ei enää ole, osastoja ja mitä niistä muistaa, Jurvasta jota en anna itseni enää ajatella, Nymfoa ja sen lommoposkia. Minun täytyy nyt miettiä kovasti.

Leijona tuhahtelee kirjoilleen, se oli yötä, lauantaina kävin tekemässä sille makaronilaatikkoa ennen Elmon juhlia, joissa oli täytekakkua, suklaakakkua ja juustokakkua, joista viimeisin oli hieman liian kuivaa.
En tiedä näenkö millään tulevaisuutta. Vai onko sitä edes turha miettiä.