Pitkästä aikaa on se olo, että nyt minä saan tehtyä jotakin. Kotona on suursiivouksen aika, kasa koulutehtäviä odottaa tekijäänsä, kaivan jo peruskaavat kaapista ja mietin pitäisikö alkaa miettimään siitä jatkamista, mihin on jäänyt.

Hammas on louhinut oikeaan kämmenselkään haavan, rystysiin niitä ei yleensä tule, vaan pidemmälle. Silloin kun tunkee käden suuhunsa ja kaivaa pitsat ulos kurkusta. Se on nyt auttanut; oksentaminen. Pään olemista. Lauantaina, tiistaina ja sen jälkeen keskiviikon torstai-iltaan asti jatkuneiden itkujen jälkeen torstai, perjantai, lauantai ja tämä aamu. Aikaisemmin viikolla säärien ja käsivarsien nirhimistä, sekin auttaa, muttei yhtä pitkäksi aikaa kuin oksentaminen. En tiedä olenko koskaan ottanut oksentamisesta morkkiksia. Ei se minusta ole sen arvoista, nähden siihen tyyneen oloon jonka se tuo. Pystyy taas olemaan kun paniikki ei hakkaa ohimolla.

Alkaahan sen taas näkemään naamasta, sylkirauhaset poskissa turpoaa, ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti, samoin silmät, kaunista bulimia ei kenestäkään tee, eikä lopullisesti laihaa, kuolee rumasti kylpyhuoneeseen vatsalaukku räjähtäneenä verta suupielessä, jää sinne haisemaan ikuisuudeksi kun on jo katkaissut kaikki välinsä ulkomaailmaan.

Mutta se on minun bentsediatsepiinini. Eikä siitä tule väsynyttä pilvistä oloa, siitä tulee terävä ja selvä olo. Tietää taas pystyvänsä johonkin.

Minulla on ollut ääniä päässä niin paljon, niitä tulee räjähdyksenä silloin kun stressi on yli hallussapidettävän kynnyksen. Ei sitä tiedä mikä on ulkopuolelta ja mikä sisältä, toisaalta olisi kivempi olla täydessä hiljaisuudessa vain niiden omiensa kanssa että tietäisi varmasti tarvitseeko niitä kuunnella.

Tupakkaa tekee koko ajan mieli, unet on pelottavia ja vielä herätessäkin itkettää ja tärisyttää ja kaivautuu kanin kanssa miehen kainaloon, se kuolaa tyynyyn ja jatkaa omissa maailmoissaan taju kankaalla ja se on hyvä niin, sen ei taritse turhaan tietää, riittää että se joutuu katselemaan muuta sekoamista.

Sekin on auttanut oloa kun isi soitti torstai-iltana ja pyysi anteeksi, sanoi ettei tämä tietenkään ole minun syytäni, koko sairastuminen, lisätauti, en tiedä kenen kanssa se on jutellut, mutta sillä oli valmiit sanat ja se oikea paino äänessä. Ja huoli ja kaikki kun en tänä viikonloppuna vielä saanut aloittaa sytostaatteja kerran on se keuhkopussi tulehduksissa ja täynnä vettä, mutta perjantaina kävin lääkärillä ja arvot oli ihan hyvät eikä kuumetta ole ollut pariin päivään, nesteet otetaan huomenna pois ja huomenna saan ehkä ensimmäiset tiputukset, jos ei ole epäilyttävää.

En tiedä, mitä tänään sitten loppujen lopuksi tekisi. Tiskaan, siivoan keittiön ja laitan vaatteet kaappiin. Imuroin ja pesen kylpyhuoneen, ehkä vaihdan lakanat ja pesen pyykkiä. Koneellakaan ei voi aikaansa viettää kun messenger huutaa tyhjyyttään ja ei-kiinnosta:aa, tulee vaan paha mieli. Ulos en taida mennä, ehkä sitten maalaan ja tuijotan televisiota, sekin kun niin paljon poikkeaa siitä miten aika arkena muuten kuluu. Mutta mitä sitä valittamaan, on minulla sitä omaa seuraa jos ei muuta, vaikka niistäkin suurinosa on pelottavia.

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

Love me tender

 

Kello 04:30, kuumemittari näyttää 37.9, yli 2 astetta enemmän kuin normaalisti kuitenkin, minulle se on suuri lukema. Leijona hereille ja ensiapuun, verikokeet, pikaserppi ja keuhkokuva. Keuhkopussintulehdus, nestettä keuhkossa. Antibiootit, Buranaa ja kotiin lepäämään.

Alkosta viskiä, keskihalpaa, se tekee kurkulle hyvää, ja jos ei kerran saa polttaa tupakkaakaan. Poltan kolme kuitenkin. Ja neljäs säästetään iltapalaksi.

Kuume laskee 36.8, vettä ja teetä ja peitto, ikkuna auki, NCIS ja Leijonapastilleja sohvalla nuokkuen.

Naapurin jyskynjyskynjyskyn basso hakkaa läpi lattioiden,  kattojen, mikä sitä vaivaa kun ei voi ajatella muita?

Seinän takana kuulostaa remontilta, loppuuko onni ja sinne puolenvuoden jälkeen muuttaa joku uusi? En ole seurannut kiinteistömarkkinoilta onko se saatu myytyä vai pitääkö edellisen tyytyä taas vuokraamaan. En halua enempää naapureita, vanhoissakin on tarpeeksi kestämistä.

Leijona tulee kuudelta, saan yskänlääkettä ja ruusukimpun, suukon ja halin ja se tulee viereen istumaan ja paijaa selkää, kuumeisena kosketus on entistäkin kamalampaa, mutta se osaa olla varovainen.

Silmiä korventaa.

Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.