Älkää muistuttako, kyllä minä tiedän

Että sitä masentaa taas.

Pyörittelee kynää huulessa ja niin sille jää mustetta naamaan, jonka se huomaa vasta monta tuntia jälkikäteen.

Ei sitä huvita, kiroilee kun vatsa on jumissa ja laksatiiviuloste kovaa ja tummaa eikä ole sekään tulla ulos. Muttei se jaksa lääkäriin soittaa vaikka nyt ehkä saataisiin vähän hemoglobiinin pompintaan selkyyttä lisää. Olkoot.

Sille kivalle terkkarille voisi soittaa, muttei kuitenkaan, vittu kun niiden piti muuttaa kauemmas työterveyden toiminta, ei voi vain mennä vaivojensa kanssa ja sitten ne tuntuu niin turhilta että huhhuijaa.

Se laskee tunteja,

minuutteja,

sekunteja

ja pidättää hengitystä kun ei muista että se on elintärkeää toimintaa.

Sillä on vaan niin kova ikävä että kouristaa.

EDIT://
Kun tulin kotiin illalla, äiti istuutui ruokapöytään vastapäätä.

Se katsoo kun minä syön.
Samalla tavalla kuin töissä naiset nappaavat nutripurkkini kädestäni ja lukevat ääneen sen ravintosisältöluettelon ja nyökkäilevät kalorimäärille. Onhan niissä sellaisia ja paljonkin.
Se on kamalaa.

Kun katson telkkaria äitin ja iskän huoneessa niiden sängyllä maaten äiti tulee ja pyytää että lakkaan sen varpaankynnet. Kokeillaan etanarasvaa.
Kun se lähtee salille kaivelen sen sukkalaatikoita etsien sen sen hetkistä karkkijemmaa, sillä on aina jotakin. Ja löydänkin puolikkaan levyn joulusuklaata, vittu mikä riemu, syön neljä palaa, ja mitä ihmettä namia, sukkien keskellä on myös laatikollinen Ardinexia, vähän kirpaisee että se joutuu piilottamaan kodeiinipillerit suultani.
En ota säilööni yhtäkään niistä, ehkä sitten joku toinen päivä. Nytpähän tiedän että sellaisia on, jos kova himo tulee.

Eilen oli Laurin 5-vuotissynttärit, en osaa vieläkään ajatella sitä pikkuveljenä.

Tänään tuli kamala ikäkriisi kun täytän 21 lokakuussa. Se on jo ”parikymppinen”, ja parikymppiset täyttää 30.

EDIT2://
Niin, niin paljon Latea pidän veljenä että tosiaankin, tänään sen synttärit onkin eikä huomenna.

Lot to learn

Herätyskello ei muista herättää.
Liitoa, kiitoa, yöllisten suunnitelmien muuttamista, nukuin kolme tuntia, sitten heräsin toviksi jos toiseksikin ottamaan lisää lääkkeitä, ja nukuin taas pari tuntia lisää.
Vauvani on poissa, puristan Aivista sylissä kun äiti vie ne mukanaan, tekisi mieli itkeä, on oksettanut ja särkenyt päätä eilisestä. Ja polviakin särkee, kasvukipuja tai vain niveloireet on vaihtaneet paikkaa sormista sinne, reumaa tai borrelioosia, mitä lieneekään.

Iltavuorossa ulos tuijottamista,
juon nutrin, teetä vähän, vettä ja vettä.
Ei nälätä, vaikken edellisenäkään päivänä saanut syötyä kuin muutaman jäätelön.
Ei näin kuumalla. Ja vielä kuumempaa on edessä.

Farkkushortsit ja musta paita, punainen tukka ja vitosen ruututennarit. JHL:n punainen kassi täynnä laskuja ja pilleripurkkeja ja –liuskoja, en tykkää tästä yhtään.

En jaksa puhelinta, soitan silti eksälle, sillä on ollut vauhdikas Juhannus, en voi kuin vastailla juuta ja jaata, sovitaan että nähdään ehkä huomenna, jos se jaksaa junailla tännepäin alennusmyynteihin.

Lähetän Leijonalle viestin jossa lukee että vituttaa kun nyt ne meni jo.
Se vastaa höh ja asia jää siihen.

Sitten se kysyy mitä teen.
Ja minä että olen töissä kahdeksaan.
Saanko tulla käymään?
Et saa, ei kerkeä.

Tupakkaa.

Entäs sitten kun pääset?
Sit tulee se ohjelma mitä katottiin viimeviikolla, sit haluisin kai kattomaan.
Jos tuun kans?

Teetä.

Ok.
Soitan ku oon siinä joskus niin haen vaik auton avaimet jos sit tuuletan sen.
Ok.

Ok, ei mitään, en minä tiedä mistä tässä on kyse, miksi se minun seurassani nyt taas viihtyy, mitä sen nykyisessä parisuhteessa on taas olevinaan vialla ja miten se edes kehtaa, kun ei silloin meidän aikana kehdannut mitään olla kertomatta, vai kehtasiko sittenkin ja enkö minä tunnekaan sitä alkuunkaan?

Mitä helvettiä, mitä me kirran polilla jo ollaan?! Adrian älä tee niin paljon töitä!!
Noku vituttaa...
Työkaveri vain nauraa.

Kesä ja sen ihanuus

Silmät vuotaa ja nenä vuotaa ja perse on punaisenkirjava jättimäisistä hyttysenpuremista. On niin kuuma ettei pysty syömään eikä juominenkaan paranna oloa, suihkun jälkeen on ensin kylmä ja sitten kuuma ja siitä hetken päästä kylmänhikinen ja ällö. Päänsärkyä ja paisuvia suonia käsivarsissa. On niin fyysisesti huono olo.

Henkisesti päinvastainen,
kiehnätään lasten kanssa sängyssä ja pelataan Kimbleä, tai minä ja Napsu pelataan, Nupsu hakkaa noppakupolia ja Romy kieriskelee lattialla piereskelemässä kuin mikäkin rikkinäinen perämoottori.
Pepsi Max on pieninä suullisina hyvää,
tukkani on valkaistu, mustasta värinpoisto, toiset kitisevät ettei siitä tule kuin ruskeaa tai oranssia tai muuta paskaa yhden käsittelyn jälkeen, mutta minun tukkani on erikoistapaus. Haluan siitä ehkä punaisen.
Mutta sitäkään ei ole vielä päätetty.

Ihana olla vielä tähän aikaan sunnuntaina kotona, huomenna on vasta iltavuoro.
Huomenna on paskaa se että täytyy hyvästellä.
Tietämättä koska seuraavan kerran nähdään.

Mun pitäisi kysyä Leijonalta mikä tää juttu on, mutta en kuitenkaan uskalla.

Olenpa onnellinen.

Silmätkin kierossa

Nättejä sanoja ja silityksiä
pieni ärähdys suihkun jälkeen kun olen purrut jäljen kaulaan
nyt se vaan tuhisee unissaan
ja minä katselen nakusirkusyhtyeeni unia.

Isopoika Romy teki kakan pottaan
ja otti sen käteen ja toi sänkyyni näytille.

Huomenna on kauppapäivä
ja oleilua
Leijonaa.
Ennen kuin taas tulee inhottavan arjen vuoro.

Hektisesti parempi olo

Torkutan tunnin. Syön muroja ja luen mainoslehtiä talon hiljaisuudessa. Sovittelen vaatteita päätyen sitten kauluspaitaan, kravattiin ja siisteihin housuihin pari viikkoa taas jatkuneen verkkarivaiheen jälkeen.
Poltan tupakkaa aamuauringossa ja juon teeni naputuksen keskellä työmaalla. Juttelen Työmiehen kanssa ja tilaan itselleni miehen katsomaan paskomaani konetta.
Työkaveri murjaisee että tuurillani hiukkasen roikkuva loisteputkivalon säleikkö tipahtanee niskaani tämän päivän aikana, enkä minä sitä ihmettelisi yhtään.
Pitää käydä ruokiksella apteekissa.
Syön pullaa ja luen lehden tekstaripalstaa, vastailen puhelimeen ja vitsailen osastonhoitajien kanssa varusmiehien tekstien kiireellisyydestä, että ne voidaan taas lähettää palvelemaan isänmaata.
Torstaiksi on merkitty lääkärinaika nuorisopolille, lääkityksen tarkistusta ja sairasloman miettimistä, mutta tänään on taas sellainen olo, ettei voisi vähempää mitkään sairaslomat kiinnostaa. Jokainen päivä on niin toisistaan poikkeava.

Parhaan kaverin isä oli saanut sydänkohtauksen toissayönä, äiti kertoi, vaikkei olisikaan saanut kertoa, ehkä siksi on ollut niin paska olo. Tai en tiedä.
Niin tyhjä ja tyhmä olo.
Se vaan pysäytti kovasti, salilla huomasin juoksevani tuplasti sen ajan mitä lämmittelyksi piti matolla, tekeväni ylimääräisiä toistoja ja lähtiessäni olo oli kuin mihinkään ei olisi edes koskenut.

Miten menee?
Ihan ok…
Hyvä.

Siinä koko viestikeskustelu, jonka osasin käydä.

Jotenkin. Sen otti niin omakohtaisesti, toisen isän melkeinkuoleman, se oli ollut ihan hetkien päässä. Entä jos se olisi omalle kohdalle sattunut. En minä ole menettänyt vielä tarpeeksi, että osaisin eläytyä, en minä osaa reagoida mihinkään.
Aina kun minulle on kerrottu jonkun kuolleen, totean vain aha ilmeettömästi ja jatkan matkaani. Enkä ajattele asiaa. Se vain purkautuu ulos jossakin vaiheessa. Alan kinaamaan ja lopulta murrun ja huudan tuskaa. Vaikka pitäisi olla kääntämättä ajatuksiaan. Sen takia on syömishäiriötäkin.
Isin ja äitin poika.
Kuolemassa en osaa auttaa muita kerran olen itsemurhankin puolestapuhuja.

Tänään Zumba ja sali ja tulee uusi puhelin ja ah syön lisää punajuuria ja vetelen rautalisää, ai niin, piti googlettaa mitä vitamiinia tai kivennäisaineita tarvitsen kun nykii lihakset jatkuvasti samalla tapaa kuin silloin kun poltan pilveä.
Kai se on magnesium.
Kusen siihen tahtiin että se voisi myös olla jotain muuta.

EDIT://
Hell yeah ihana ujo poika-mies tulikin kuin tilauksesta, taino tilauksestahan se tulikin, ja asentelee meikälle ihan tuliterää konetta paraikaa. Kyllä elämä on ihanaa.

Minä menen pois.

Tänään ei tunnu miltään.

Yöllä herään siihen että olen nähnyt unta jossa olen nähnyt unta jossa naurattaa.

Suupieliä ei saa edes väkisin ylös.

En jaksa nousta sängystä, koska mitä sekään hyödyttäisi.

Mitä se töissä oleminen ketään auttaa.

Mihin minustakaan on.

Ostetaan Anorektikkotytön kanssa karkkia

ja mansikoita

ja syön vaikka mitä koko loppuillan

mikä tuntuu karhealta kurkussa.

Haluan vaan pois.

Vaikka Leijona tuleekin illalla käymään ja silittelee hyttysensyömiä jalkojani ja katsotaan Drop Dead Divaa ja haluan samaan aikaan katsoa dokumenttia kirurgian historiasta, olen nähnyt sen lobotomiajakson aikaisemmin ja se on ahdistava mutta kiehtova ja minullekin voisi tehdä sen operaation.

Kaikkia sankareita kutsutaan hirviöiksi ihmisoikeuksien takia.

Hitleriäkin, jolla oli maailman kaunein ajatus heti Leninin jälkeen.

Pomo tulee juttusille, ja se on vaikeana kun ei halua että tulen niiden kokoukseen, mutta koska pari vuotta sitten aiheutin metakan sillä että kyllä sijaisetkin kuuluu sinne päästää - ja sen jälkeen kaikki sijaiset onkin mukaan otettu, haha tuuraajien vapaustaistelija - se ei voi sanoa suoraan että olisi parempi että jään tekemään töitä siksi aikaan. Ja minä ihan itse lupaan jäädä, ei minua kiinnosta enää mikään. Ei tänään.

Ehkä ei enää koskaan.

Haluan vain nukkua miltään tuntumatonta unta.

Nauraa unessa nähdyssä unessa.

Unta jonka jälkeen on väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin.

Koska ei minua huvita yhtään mikään.

EDIT://
Hyvät herrat, rouvat ja neidit, Antun maailman paskin päivä jatkuu.
Kaadoin vedet koneen päälle ja nyt se on tiltissä, ulkona satoi vettä sen aikaa kun kyhjötin ruokatuntia viettämässä penkinreunalla ja, no, siinäpä se tässä kohtaa, mutta hei, kellohan on vasta 12.

Viekää pois.

Oh Lord guide this blessed rock

Aurinko paistaa sänkyyn ja on niin lämmin. Makaan Leijonan selän päällä ja kaipaan juotavaa tainnuttamaan krapulani.

Eilen puistokänneiltiin tyttöjen kanssa, pakarassa on hyttysenpuremia.

Kaulassa on vain hampaanjälkiä.

Kaupassa ahdistaa, ostan tortillatuotteita, jumboherkkusienet Latviasta maistuvat hyvältä basilikassa paistettuna. Harmittaa kun alas menee vain kolme, tai se kolmaskin on jo taistelua, paketissa on kuitenkin kahdeksan maissilättyä.

Ehkä tässä vielä ehtii maha laskeutumaan.

Piti olla tyttöjenilta, tai ehkä sitä vielä onkin, ehkä ei kuitenkaan, ehkä en haluakaan. Katsellaan Leijonan kanssa Simpsoneiden kolmattatoista kautta ja maistellaan kaljaa.

Eilen se ei edes ollut juonut kun tuli yhden maissa yöksi.

Äsken vielä teki mieli pitää bulimiaorgiat, tai on koko päivän tehnyt, varsinkin kun Leijona lähti käymään kotona, mutta nyt on taas kaikki hyvin.

Kerroin eilen avoimesti bulimiastani, pulautin sen suustani aika vahingossa ja sivuuttaen sitten aiheen, koska se ei oikeasti ollutkaan niin tärkeää tai vaikeaa.

Entinen tyttöystäväni kertoi syöneensä kolme laattaa Efexoria muutama viikko sitten, se pysäytti hieman, koska puhutaan niin usein puhelimessa, mutta se ei ole osannut kertoa asiasta.

Aiviksella on ollut iskää ikävä, se touhuaa ja pyörittää pyllyään Leijonan syliä vasten ja tuhnuttaa sen paitaa.
Onhan se kuitenkin meidän vaava.

Hymy herkässä

Äiti osti minulle laatikollisen Cola Zeroa, siis tölkkejä.
Minä kaivan lopakkoa että saan paketin Nutrilettejä.

Ja spearmint-purkkaa.
Vihreää tupakkaa pitkästä aikaa.

Anttu oli kolme tuntia salilla, ja siinä välissä zumbassa.
Jostain syystä sitä on aina kaikilla muilla paitsi Bodypump-tunneilla ainoa miespuolinen.


Stella on naamassa ja suklaamousse mahassa,
huomenna pääsen kotia ♥




Ps. Sillon kun olin 7.-8.-luokalla kaikki kuunteli räppiä.

Aggressiivinen hyökkäys kyllä pureekin, ja tupakointinsa puolustelusta

Suututtaa.
Aamu on pelkkää kellon tuijottamista ja vahdittavana olemista. Jos minun täytyy 06:40 olla valmiina ulkovaatteet päällä menossa niin minä olen, ei siinä tarvitse muka muuten vain kävellä huoneen ohi vetäen takkia päälle kello 06:37, kolme minuuttia on pitkä aika ja olen suunnitellut kaiken valmiiksi. En minä ole myöhässä jos en saa olla, ja jos tiedän tarkan kellonajan.
Siksi minua ärsyttääkin jos illalla satun kysymään äitiltä tai iskältä monelta täytyy olla valmis.
Joskus.
Mitä joskus? MONELTA.
Seittemän maissa.
No siis seittemältä, ennen seittemää vai jotaan muuta?
Tarvitsen tarkkuutta etten jää tuijottelemaan ja pysähtele.
Jos olen hakemassa jotakuta, ilmoitan tarkan ajan, monelta olen paikalla, tai en saa muuten lähdettyä ollenkaan. Että olen pihalla 13:53.
Yksi syy miksi en saa paskannettua ja miksi olen huonolla tuulella suurimman osan päivistä, varsinkin aamupuoliskon, on se, ettei ole sitä omaa rauhaa. Pitää jonottaa vessaan, joku sattuu oviaukkoon juuri kun on pukemassa tai seisoo huokaillen vittuuntuneena oven takana kun yrittää paskantaa ja siihen se sitten kaikki stoppaakin.
Enää tämä ja huominen päivä ja sitten pääsen kotiin…

Jotkut iltavuorossa eivät tee noin mitään töitä, vituttaa saatana ja silti vetää saman palkan.

Ja sitten kyräillään omissa porukoissa kun jotkut käy tupakalla.
Minä käyn työpäivän aikana kolme kertaa tupakalla: aamukahvitunnilla jonka kesto on 12 minuuttia: tupakointiin menee 4 min + kävelyyn tupakkapaikalle 1.5 minuuttia, vilkaisen sanomalehden sarjakuvat, ja sitten juon teen työpisteellä ja käyn muuten tämän tauon aikana vielä vessassakin.
Muut käyttävät kahvituntiin 15-30 minuuttia.
Paitsi se yksi nuorempi nainen joka kanssa tupakoi, se istuu pöydässä seitsemisen minuuttia ja käy tupakalla ja lähtee takaisin työn pariin.

Toinen tupakkataukoni on puolen tunnin lakisääteinen ruokatauko, joka on palkaton, ja jonka vietän ulkona ja kuuntelen musiikkia, valokuvaan, käyn kaupassa ja poltan kaksi tupakkaa.

Kolmas tauko, jota en aina edes käytä, on iltapäivän kahvitunti, jolloin käyn vain hakemassa teen, vedän jukurtin seisoviltaan naamariin ja käyn tupakalla.
Jos itse olen autolla, en siis pidä tätä taukoa vaan lähden kolmelta ja poltan sen tupakan työajan ulkopuolella.

Tupakoiva ihminen on tehokas työläinen, jos työ on keskitettyä ja mekaanista ja siinä on tarkasti määritetyt tauot. Koska tupakointia ei katsota hyvällä varsinkaan keski-ikäisten (naisten) keskuudessa, joista btw suurinosa on jossakin vaiheessa elämäänsä polttanut, mutta sittemmin lopettanut, siitä jää häpeäjälki polttavan silmään, jolloin tauot vietetään kellon kanssa eikä töiden tekoa keskeytetä jutustellakseen työkavereiden kanssa, ettei vaan olisi enää yhtään huonompi ihminen kuin muu osa jäkättävästä akkalaumasta.

Toki on niitä (muuten keski-ikäisiä naisia) tupakoijia, jotka ovat harmillisen laiskoja eivätkä eväänsä liikautakaan yhteisen hyvän eteen, ja tämän takia muut saavat kärsiä. Ne nuoremmat muut, jotka eivät ole täysin ylpeitä tupakoinnistaan saamansa palautteen takia.

Mutta ahkeria sitä ollaan ja sillä selvä, jos ette muka ole jo huomanneet, lakatkaa naputtamasta ja antakaa meidän tehdä töitä niin kuin itselle parhaiten sopii, ei tämä ole mitään autenttista elämää, eikä töissä olo ole mitään rakastumista uudelleen joka päivä, vaan pakkopullaa, eikä tähän ole tarkoitus jäädä, kuten teillä muilla katkerilla raskaanpäivänraatajilla.

Ps. Ops nyt käytin tähän angstipurkaukseen suurimman osan tauostani jo.
Pps. Voi saakeli antakaa sen pääministerin ihan rauhassa puhua kuukautissuojien inhottavista muovipinnoista, kai sitä nyt saa ihminen avoimesti purkaa sydäntään ilman että täytyy alkaa leimaamaan hippipaskaksi hihhuliksi, vittu ainakin nyt on nainen oikeasti puikoissa (presidentillähän ei paljoa valtaa ole) jolla on jotain sanottava... eikä varmaan tule pelkkää riitelyä Ruususten kanssa romanssien julkistamisesta.

Nukkumatti, minne olet eksynyt?

Ootsä kipeenä?
Juu… Perjantaista asti.
Siltä näytätki.
Ei vaan kehtaa olla pois, totean ja mussutan juustoa leivän päältä. Ei ole yhtään nälkä ja oksettaakin, mutta aina sitä saa yrittää, jos syömisestä olisi muka jotain apua.
Työmies taittaa lukemansa aamulehden kasaan ja ojentaa sen pöydän yli käteeni.
Käyn tupakalla enkä meinaa päästä nousemaan kiviaidan päältä ylös lopetettuani, jalat ei tunnu kantavan ja polvet temppuilevat pahemmin kuin pitkään aikaan. Tämän työn huonoja puolia, lonkkavaivat ja polvien kiertyminen polkimien pumppaamisesta.

Minua väsyttää niin kamalasti. Hätkähdän hereille ja kolautan otsan pöydänreunaan, torkun viiden minuutin välein, silmät ei aamusta kohdenna, niitä koskee, onneksi se alkaa olla jo helpottamaan päin.

Niin paha olo.

En tahdo nousta aamullakaan sängystä, mutta äiti hoputtaa.

Tahtoisin omaan kotiin nukkumaan, muttei se käy, nyt on vasta tiistai, ja perjantaihin tuntuu olevan ikuisuus. Pääsen puoli neljältä, sen jälkeen suunnitteilla on päivätorkut ennen illan Bodycombatia, jos nyt sinne edes kykenen.

Laxoberon ei saa mitään liikkeelle ja suututtaa, se kun ei paskaa tule ulos väsyttää ihmistä yllättävän paljon, ja saa inhottavan nälänväristyksen kulkemaan pitkin suolistoa, vaikka olo olisi kuinka kamala ja täysinäinen tahansa.

Tulostan salin tuntilukkarin työpisteeni ilmoitustaululle lasten kuvien viereen. Jos sitä vain jaksaisi, tekisi ihan hyvää. Ei tässä kunnossa eletä kauaa.

Eilen Tapsu kävi vanhimman enon kanssa tuomassa uuden sohvan äitille, haistelin sen paitaa, se haisi ihan Leijonalta. Ne välillä lainailee toistensa partavesiä ja suihkusaippuoita töissä.

On ikävä. Koskettamista. Olemista.

Keltaisia lintuja ja kynnettyjä pilvipeltoja
Juoksen kohti iättömyyttä
Anorektikkotyttö ottaa kanaa,
minä sieniä.
Olen sitä jo isompi.
Tai ehkä saman kokoinen.
Sormus ei enää lähde sormesta, mikä pökkelö.



Don't forget to win first prize.

Hakkaan reisiä sukkapuikolla ja kiristelen hampaita.
En jaksa, en tajua, pää ei toimi ja pätkii.

Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Epilepsy of the soul

Se kysyy lapsuudestani.

Mitä haluan olla isona.

Iso vain.

Aikuinen.

Minä en osaa enää voimistella, mutta ainakin vien sen pahanolon pois kuiskailemalla tekstiviesteillä.

Vain minä jään tuijottamaan kattoa, ja miettimään elämää, kuuntelemaan musiikkia ja olen jo valmiiksi pettynyt itseeni, siihen että aamulla on taas vaikea nousta ylös.

Ei siltä kannata mitään kysyä, joojoo,

äiti tuumaa kun iskä jää paloasemalle

minun suuni roikkuu ja silmät ei seuraa sinne minne haluan,

vedän vain isoa collegetakkia tiukemmalle ja haluan itkeä vauvanitkua.

Eilen tuli vauvoja telkkarista, se vitosdokumentti jonka olen nähnyt jo kai 15-vuotiaana aikaisemmin,

silloin kun se tuli 4D:ssä, nyt se oli 5D.

Kun äiti jättää minut sairaalalle, poltan tupakan.

Soitan sille hetkeä myöhemmin ja kysyn mitä se sanoi ennen kuin jäin pois kyydistä.

Ja sitten mitä iskä oli sanonut.

En miä tajuu.

En herää silloin kun pitäisi, ja hoipun eteenpäin silmät ristissä.

Tänään konserttimatka, minua ei jännitä hyvällä tapaa,

harmittaa koska olen turpea ja itken taas mahaani yötä vasten.

Ei näin nopeasti ihmisen kuulu turvota, ei tämä ole edes terveellistä.

Minulla ei ole mitään kuntoa itsessäni jäljellä enää.

En jaksa edes nostaa kättäni ylös.

Ikkuna on auki ja tuntuu kuin kävisi Siperiassa paskalla.

Valmistujaisia, valuneita maskaroita ja Leijona

Leijona soitti torstai-iltana 22:14 ja kysyi tulisinko pihalle. Se oli treenaamassa uuden koirahoidokkinsa kanssa, tai ei se nyt mikään uusi ole, on se ollut jo minun aikanani, ja kyllä se minut muistikin. Ennen kuin edes ulko-ovesta pääsin ulos se tuli päälle nuuskuttamaan ja nuolemaan ja pyrki koko ajan syliin muistamatta, ettei se enää ole mikään pieni pentu.

Saanko tulla huomenna?

Olen oikeastaan hyvin iloinen siitä, että se halusi nähdä päättäjäiseni, kai.

Monelta sitten?

Yheksältä alkaa.

Siinä kaikki, hyttyset söi selkääni ja minä olin salaa onnellinen. Äiti ei tule, ja se tuntuu siltä kuin en olisi saavuttanut mitään, vaikka paperissani komeilee kaunis 9-10 rivistö, poikkeuksena matematiikka, fysiikka ja kemia, joista on 8, mutta helvetti, en olisi uskonut pystyväni niin hyviin suorituksiin huonoimmalla osa-alueellani.

*

Kello 08:32 havahdun hereille. Yhdeksältä alkaa valmistujaiset, pyöräytän silmiäni vittuuntuneena ja revin itseni jäykkänä pystyyn. Olen nukkunut koko yön samassa asennossa, mitä ei tapahdu koskaan.

Kirottu olkoot se ettei vaatteet mahdu päälle, vedän farkkuhaalarit niskaan villapaidan päälle, hattu sotkutukan peitoksi ja hoputtamaan Jupua puuronsyönnin kanssa.

Leijona odottelee pihalla, pää kolmantena jalkana juostaan koululle, ja vielä saadaan paikatkin yleisön joukosta, kello 08:57.

Kun ne jotka ovat tulleet vähän läheisemmiksi saavat ammattilakkinsa ja todistuksensa, käy vähän pillityttämään, tälläistä iloa ei enää koskaan tule, olen saanut tänä vuonna niin paljon.
Meille luuseriluokkalaisille on tarkoitus jakaa todistukset vasta omassa luokassa,
mutta kuinkas sitten käykään,

valahdan lakananvalkeaksi ja siitä raikuvanpunaiseksi kun rehtori pyytää lavalle. Ihan ykkikkeen.

Spurguvaatteissani, hampaat harjaamatta,
se ojentaa stipendin numeroiden parantamisesta, aktiivisuudesta ja luokkahengen ylläpitämisestä.
Repeän niin kovasti palatessani suvivirrenveisuujoukkoon.

Juodaan voitonkaljat ja poltetaan muutamat savut tyttöjen kanssa, naurattaa ja katsotaan elokuvia, jauhetaan paskaa ja vaan rentoillaan.
Olen luvannut lähteä valmistujien kanssa baariin,
mutta en jaksa vastata yksin jäädessäni enää puhelimeen,
ensin soittaa yksi tyttö kaksi kertaa,
sitten toinen kahdesti,
Hoipapoika,
huomaan lauantaiaamuna nukkuneeni melkein18 tunnin päiväunet.
Vanhuus ei tule yksin.

Tänään lupasin korjata virheeni ja lähteä Nanniinalle koulu-vaimokkeeni (kurrr ♥ ihanaa kun lespotytöt ottaa minut omakseen) kanssa ilmeisesti syömään, olemaan ja mahdollisesti kai juomaankin.
Suihku on otettava ja ne hampaat viimeinkin pestävä, paskalla käytävä ja eilisen tornaadon jäljet siivottava. Ja etsittävä jotain päälle pantavaa.
Jos minä tänään olisin vedossa.

Onnea kaikille uusille ylioppilaille, valmistuneille ja muuten vaan kesälomansa aloittaville!

Kun hävettää

Viimeisestä oksennuskerrastani on jokunen kuukausi aikaa. Sitä edellisestä reilusti enemmän.
Olen lihonut aikamoista vauhtia tämän kuluneen kuuden kuukauden aikana, painan nyt jkv alle 45 kiloa joka on tavoitepainoni, BMI 19, kun ennen joulua olin siinä jopa 35 kilon kieppeillä. Olen siis nyt ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen.
Toki pitäisi olla iloinen, koska vain näin voin tulla terveeksi! Minulla on jo nyt huono luuntiheys ja syön kalkki-D:tä sekä muita tärkeitä vitamiineja ja hivenaineita, sydämeni on rapakuntoinen ja saan nenäverenvuotoja ja mustelmia sekä migreeni- ja poissaolokohtauksia.

Eikä minua niin usein enää läskiahdista, mutta kyllä niitäkin päiviä on, mutta; eikös sen pitäisi olla ihan normaalia? Ei kukaan ole joka päivä tyytyväinen itseensä.
Minulla ei ole sopivia housuja. En pidä sellaisia housuja sopivina, jotka puristavat eli jos maha pullottaa makkaralla tai jenkkikset puskevat silmään tai reidet kiristävät, housut eivät ole sopivat. Minulla on sekä kokooni että sukupuoleeni nähden suhteellisen leveä lantio ja pakarat, olen pelannut jääkiekkoa kuitenkin niin monta vuotta. Peruslihaksistoni on siis alapuoliskoni osalta ihan hyvässä jamassa. Lihon siis helpoiten jenkkiksistä ja reisistä. Ja minä en tykkää jenkkakahvoistani, niistä olen ajatellut hankkiutua eroon kesän aikana.

Koska syömishäiriöni on vielä niin tuoreessa muistissa, lähiympäristöni suhtautuu kaikkeen urheilusta mainitsemiseenikin hyvin skeptisesti. Ja tiedän että se on huolehtimista, etten vetäisi överiksi, mutta se samalla alistaa elämääni suhteettoman paljon. Minua hävettää kaivata ihan pelkkää hyötyliikuntaakin. Ajattelen itsekin niin että ei minun kannata mihinkään kauppaan lähteä kävelemään, ensimmäisenä liikkumisvälineenä mieleeni tulee jos henkilöautoa ei ole käytössä bussi, ja maksan siis lähes kolme euroa pienestä matkasta, josta selviäisin kävellen noin 20 minuutissa, hyvillä kengillä vartissa.

Minua hävettää ajatella liikuntaa, ja minua hävettää sekin että muut vitsailevat siitä kuinka "pieni" olen vaikka syön kuin hevonen enkä harrasta mitään. Koska toisilla se vain menee niin. Ehkä minä olen nyt tullut siihen ikään kun pituuskasvuni on totaalisesti lakannut, mikä ei siis ihmisellä tarkoita sitä kohtaa kun ei enää kasva, vaan naisilla suurinpiirtein 19. ja miehillä 26. ikävuotta.

Minä kuitenkin pidän liikkumisesta. Kävelemisestä tulee hyvä olo ja euforiaan pääsee tekemällä lihaskuntoa ja venyttelemällä. Minun on vaikea motivoida itseäni liikkeelle, koska koen itseni tällöin epäonnistuneeksi. Se on itseään toistava profetia, en minä voi onnistua kun en minä oikeasti saisi.

Katselin äsken TV5:sen ohjelmaa Ylipainoinen perhe, oli muuten aivan ihana se CP-vammainen tyttö, niin elinvoimainen ja kyllä samastuin täysillä. Samalla tein lihaskuntoa. Sitä ennen minua vitutti ja tylsistytti. Nyt minua hymyilyttää ja olo on mukavan raukea. Siinähän se samalla meni, tavallisesti olisin vain maannut lattialla luultavasti monta tuntia kun en olisi vain saanut itseäni ylös - kun ei olisi ollut mitään syytä.
Minulle tulee hyvä olo liikunnasta.
Liikuntaa tulee harrastaa, olit sitten minkä kokoinen tahansa. Se suositeltu 3-5 kertaa viikossa 1-2 tuntia kerrallaan päivittäisen hyötyliikunnan lisäksi koskee meitä kaikkia. Minua ja sinua.
Kenelläkään ei ole oikeus teilata toisen urheilumieltä vaan pikemminkin miettiä omaa asennettaan.

Minulla on oikeus liikkua.
Minulla on oikeus olla tyytymätön ulkonäkööni.
Minulla on oikeus inhota jenkkakahvojani.
Minulla on oikeus haluta vahvemmat lihakset ja saada itsestäni raamikkaampi ja voimakkaampi.
Minulla on oikeus vuokrata salikortti.
Minulla on oikeus puhua liikunnasta ja ruuasta, se ei automaattisesti tarkoita sairasta.
Minulla on oikeus haluta elää terveellisemmin.
Minulla on oikeus saada tyydytystä tuloksista.
Koska minäkin olen ihminen.

Minulla oli syömishäiriö,
mutta se ei ole nyt akuutti vaiva, koska tunnistan oireet ja minusta ne ihmiset jotka tuhlaavat elämänsä johonkin josta eivät edes nauti, kuten syömishäiriölle tai ylisuorittamiselle koulussa, ovat turhia niin kauan kunnes tajuavat tämän. Koska ei sitä mihinkään muutu ulkoapäin tai toisten silmissä, jos ei tiedä edes mitä itsensä sisällä on.

Mutta minäpä tiedän, ja siksi olen askeleen edempänä.
Mutta silti minua hävettää.