"Lääkäri tekee maksillaaripunktion, jonka jälkeen nenästä tulee puoli kahvikupillista vanhaa sammakonkutua."

vv11/6

Kävin eilen Homokorvan kanssa Juhannus-ostoksilla. Kaljaa, makkaraa, viintä, lisää lihaa, viinaa, jotakin juustoa, rainbow-siideriä ja jopa salaattitarpeet! Jotta voi tehdä vaikka kanasalaattia? Juhannukseen täytyy tunkea lihaa joka paikkaan, mikä hieman allekirjoittaneen ruokailuja supistaa, mutta joku lupasi tuoda perunasalaattia. Yleensä perunasalaattia tulee noin kilon verran. Kaikilla on se pelko perseen alla, ettei toiset muista, ja jokaisella on loppujen lopuksi oma rasiansa, vaikkei sitä edes kukaan syö. Paitsi minä, minä rakastan perunasalaattia. Uudesta vuodesta Itsenäisyyspäivään, kaikkina vuodenaikoina ja juhlapyhinä.

Parisuhdeihmiset taipuivat siihen, että liityn niiden seuraan. Koska silloin saadaan ruokakulut jaettua pienemmiksi. Luonnollisesti.

Vai miltä kuulostaa muihin korviin viesti "tää ja tää ei tuukkaa mut hei lähe kauppaa käymää mukan nii ostetaa jotaa grillijuttui?" ja "maksat siä nää makkarat ja noi kyljet tos?". Kyllähän minä armopaloillakin voin tässä vaiheessa mennä, ei tarvitse yksin kotona murehtia paskaa elämäänsä.

Vanhojen kavereiden kanssa huomaa, kuinka paljon on muuttunut. Että miten ei odoteta sitä että suusta lentää asiaa toistenkin juttujen päälle, kunnes tunnin kuluttua taas tajuaa että pidä nyt se turpas kiinni ja anna meidän hoitaa puhuminen, ei ne sun jutut oo yhtä kivoja.

Olkoot.

Ps. onpa mul kivan mielikuvituksellinen työ!

EDIT:// Sain näytteenottoajan ensiviikon torstaiksi, suoraansanottuna vituttaa, miksei keskiviikoksi, se olisi sopinut niin paljon paremmin kaikkiin suunnitelmiini ja nyt joudun tekemään ne kaikki uudestaan ja miettimään millä pääsen oman hoitopiirini keskussairaalalle. Onhan se polkupyörä keksitty. 10 kilsaa ja haava mahassa takaisin oujee.

Hektisesti parempi olo

Torkutan tunnin. Syön muroja ja luen mainoslehtiä talon hiljaisuudessa. Sovittelen vaatteita päätyen sitten kauluspaitaan, kravattiin ja siisteihin housuihin pari viikkoa taas jatkuneen verkkarivaiheen jälkeen.
Poltan tupakkaa aamuauringossa ja juon teeni naputuksen keskellä työmaalla. Juttelen Työmiehen kanssa ja tilaan itselleni miehen katsomaan paskomaani konetta.
Työkaveri murjaisee että tuurillani hiukkasen roikkuva loisteputkivalon säleikkö tipahtanee niskaani tämän päivän aikana, enkä minä sitä ihmettelisi yhtään.
Pitää käydä ruokiksella apteekissa.
Syön pullaa ja luen lehden tekstaripalstaa, vastailen puhelimeen ja vitsailen osastonhoitajien kanssa varusmiehien tekstien kiireellisyydestä, että ne voidaan taas lähettää palvelemaan isänmaata.
Torstaiksi on merkitty lääkärinaika nuorisopolille, lääkityksen tarkistusta ja sairasloman miettimistä, mutta tänään on taas sellainen olo, ettei voisi vähempää mitkään sairaslomat kiinnostaa. Jokainen päivä on niin toisistaan poikkeava.

Parhaan kaverin isä oli saanut sydänkohtauksen toissayönä, äiti kertoi, vaikkei olisikaan saanut kertoa, ehkä siksi on ollut niin paska olo. Tai en tiedä.
Niin tyhjä ja tyhmä olo.
Se vaan pysäytti kovasti, salilla huomasin juoksevani tuplasti sen ajan mitä lämmittelyksi piti matolla, tekeväni ylimääräisiä toistoja ja lähtiessäni olo oli kuin mihinkään ei olisi edes koskenut.

Miten menee?
Ihan ok…
Hyvä.

Siinä koko viestikeskustelu, jonka osasin käydä.

Jotenkin. Sen otti niin omakohtaisesti, toisen isän melkeinkuoleman, se oli ollut ihan hetkien päässä. Entä jos se olisi omalle kohdalle sattunut. En minä ole menettänyt vielä tarpeeksi, että osaisin eläytyä, en minä osaa reagoida mihinkään.
Aina kun minulle on kerrottu jonkun kuolleen, totean vain aha ilmeettömästi ja jatkan matkaani. Enkä ajattele asiaa. Se vain purkautuu ulos jossakin vaiheessa. Alan kinaamaan ja lopulta murrun ja huudan tuskaa. Vaikka pitäisi olla kääntämättä ajatuksiaan. Sen takia on syömishäiriötäkin.
Isin ja äitin poika.
Kuolemassa en osaa auttaa muita kerran olen itsemurhankin puolestapuhuja.

Tänään Zumba ja sali ja tulee uusi puhelin ja ah syön lisää punajuuria ja vetelen rautalisää, ai niin, piti googlettaa mitä vitamiinia tai kivennäisaineita tarvitsen kun nykii lihakset jatkuvasti samalla tapaa kuin silloin kun poltan pilveä.
Kai se on magnesium.
Kusen siihen tahtiin että se voisi myös olla jotain muuta.

EDIT://
Hell yeah ihana ujo poika-mies tulikin kuin tilauksesta, taino tilauksestahan se tulikin, ja asentelee meikälle ihan tuliterää konetta paraikaa. Kyllä elämä on ihanaa.

Vuosi -10

Lonkeroa, lonkeroa, kuohuviiniä pullo, lonkeroa, salmaripullo, lonkeroa, siideriä... mennyt muisti ja kamala krapula.

Uudenvuoden juhlinta aloitettiin hyvissä ajoin Homokorvan vanhempien luona kosteasti. Olen tipahtanut kärryiltä jo alkuillasta, kaatunut rappuset alas ja saanut palkaksi mustelmaisen kyljen ja käden ja lonkan.
Oksentanut niiden äitin karvamatolle.
Päässyt silti ilotulitteiden ampumisen jälkeen sisään baariin, maksanut kirotun 7 euroa sisäänpääsymaksua. Sen jälkeen omaa rahaa ei ole mennyt senttiäkään. Kiertänyt vieraiden sylissä ja tanssinut itselleni ilmaista viinaa. Oksentanut vessan ovella jonkun päälle. Saanut ilmaisen grilliaterian, ja herännyt viimein housut kintuissa vanhan limaisen äijän vessasta, sammuneena kesken kusemisen.

Krapula aaltoilee, se tulee ja menee, ruoka alkaa pysyä jo sisällä. En pysty puhumaan Leijonan kanssa puhelimessa, lähetän sille videon jossa syön sipsejä niin kirotun seksikkäästi että itseäkin alkaa naurattaa. Huomenna se tulee kotiin, on niin ikävä, enkä enää halua purkaa eroahdistustani flirttailemalla jokaisen liikkuvan olion kanssa.

Pistän saunan päälle ja poistan puhelimen muistista kolme uutta numeroa.

Kyllä tämä päivä on onneksi kohta jo ohitse.

Saa nyt nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan.

Ei ole pojasta miksikään

Kun mikään ei huvita.
Kun paikat jo kiiltelevät puhtaina.
Kun tavarat on siivottu omille paikoilleen.
Kun salaatti on tehty.
Kun iltapalahedelmät on pilkottu lautaselle kauniiksi värikkääksi auringoksi.
Kun ruoka ei mene alas.
Kun pelkkä ajatteleminen sattuu.
Kun ei väsytä, vaikka tuntuu siltä, että pitäisi väsyttää.
Kun on itkenyt hetkeksi tarpeekseen.
Kun silmiä koskee niin ettei niitä voi painaa edes kiinni.
Kun aurinkokaan ei paista.
Riitelin eilen Leijonan kanssa Homokorvasta, molemmilla päät täynnä, silti vihloi kun riuhdottiin vaatteet päältä ja painettiin lakanoihin niin ettei henkeä saanut. Niin että purskahdin itkuun ja anelin anteeksipyyntöä vielä senkin jälkeen kun Leijona oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tuulettumaan ulos. Makasin sykkyrässä peiton alla ja odotin, että se tulisi takaisin, että voisin pyytää vielä kerran anteeksi, että voitaisiin nukkua yhdessä yön yli ja keskustella asiasta kuin aikuiset.
Aamulla se taas paukkasi toisen perheensä luo viettämään aikaa, minä jäin hyvästelemään poikani ja isäni, en voinut lähteä mukaan viemään niitä kentälle, en pysty enää siihen. Aloitin suursiivouksen: imuroin jättivillakoirat sängyn alta, että voisin viettää seuraavan yön puhtaammissa oloissa. Viikkasin vaatteet kaappiin, pesin vessanpöntön ja kuurasin reunan alta viimeisetkin merkit bulimiastani. Pesin lattiat ja siivosin jääkaapin. Jätin tiskit tiskaamatta tarkoituksella, jos vaikka yöllä kaipaan viihdykettä.
Istuin ilman ajatusta parvekkeella höyryävä teekuppi käsissäni ja huomasin jo nostaneeni jalkani reunuksen yli hypätäkseni, mutta tajusin, ettei toisesta kerroksesta menonossa ehtisi kuin satuttaa jalkansa.
Leijona tuli kotiin äitini pidettyä sille saarnan siitä, kuinka tyhmä ihminen olen, kuinka en tee pahaa tahallani. Se piteli minua sylissään ja kuivasi turvonneet silmäni kuiviksi, niisti nenäni ja tuhahti pyytäessäni anteeksi jälleen kerran. Minä se tässä olen ainoa, jolla on anteeksipyyettävää.
Olisin voinu tehdä jotaan toisin.
Ei se sun vikas ole jos joku suhun rakastuu.
Se rasvasi kiristelevän ihoni, menin iskän kanssa kauppaan ostamaan muroja. Leijona jäi nukkumaan. Se menee yöksi töihin.
Haenko sulle illaksi karkkia?
Ostin jo Läkeroleja.
Yhden askin vaan?
Ne ei olleet niin hyviä kun muistin. Ens kerralla otan taas tervaleijonaa.
Pelkään olla yksin.

Olin Homokorvan kanssa juomassa sen serkun kämpillä, talovahtina. Tavanomaiseen tapaani en sammunut viinipullon, Alkon siiderin ja kahden Lidln siiderin jälkeen, toisin kuin Homokorva, jolla ei ole tapana olla moksiskaan moisesta mitättömästä määrästä: se romahti ja veteli sikeitä parin tunnin jaksoissa niin syvästi, etten saanut sitä hereille edes ovia paiskomalla.Se kuorsasi kovempaa kuin tusina moottorisahaa, ei se ennen ole kuorsannut, väitti että johtuu nykyisistä lääkkeistä, joihin huom. se ei olisi ennen ylpeydeltään niin millään suostunut koskemaankaan.
Käytin ajan hyväkseni niin että alkoi pelottamaan (ei ne äänet joita olen taas kuullut pari päivää, mutta käytökseni). En ole harrastanut tätä vuosiin, mutta teini-iän paha kleptomaniani puhkesi uuteen kukoistukseen. Vetelin Homokorvan serkkutytön kaapeista löytämiäni erinäisiä nappeja naamaani, ei mitään vakavaa. Rasvahappoa, magnesiumia, monivitamiinia, rasvansitojia ja nesteenpoistajia, joita ajattelin tarvitsevani varovaisen oksennusmaratonini päätteeksi. Tungin kassiini kasan em. pillereitä sekä levyn Ketipinoria, just in case. Ennen tätä paheellista käytöstä paistoin aamupalaksi tarkoitetun quattrojuustopitsani ja vetäisin sen naamaan blogeja lueskellessani, ajankuluksi.
Olisi ollut viisasta lopettaa tähän, mutta otin myös erinäisiä muita asioita, jotka heitin kotona roskikseen. Pieniä vain, ei mitään ihmeellistä, semmoisia niin jokapäiväisiä asioita, ettei työssäkäyvä ihminen huomaa puuttuvan, kuten terveyssiteitä, vanupuikkoja ja tyhjän tomaattimurskatölkin. Jälkikäteen kävellessäni yötihkussa housunpersus märkänä kotiin, hävetti tietenkin. Hävettää vieläkin. Luulen, että humala + kuorsaus + lääkkeettömyys -yhtälö laukaisivat tämän käsittämättömän vammaisen tavan toimia. Ja tietenkin reggressio jonka koin vain olemalla Homokorvan, entisen? parhaan ystäväni, kanssa.

Olin aika hysteerinen päästessäni viimein kotiin, mutta ihmekö tuo oli kun kipitin sen viiden kilometrin matkan jalkaisin yksin ja pimeässä yössä, ai niin, kerroinko jo että muuten pelkään mm. olla yksin, öitä ja pimeää? En viitsinyt soittaa Leijonalle että hakisi minut kotiin, eikä ollut ketään muutakaan jolle soittaa. Ja lisäksi puhelimen akku veteli hyvinkin viimeisiään siinä kohtaa.
Onneksi ei ollut kylmä yö tosiaankaan, hikoilin kuin sika loppusuoralla, mutta saattoi johtua siitäkin että olin niin helpottunut päästessäni tutulle valoisalle alueelle lamputtomasta tehdasalueelta, jolla kymmenisen vuotta takaperin puukotettiin yksi poika hengiltä, ei sillä että jotain puukottamisia pelkäisin, mutta pelkkä toisten ihmisten näkeminen edes autoissaan saa ihoni kananlihalle ja päänisisäisen varoituskellon huutamaan paniikissa.
Leijona kysyi mikä on?
Minä pudistin päätäni, kieli liian solmussa puhuakseni.
Etkö jäänyt yöksi?
Siellä oli kuorsausta.
Saitko kyydin joltaan?
Pudistin päätäni, Leijonan unisiin silmiin syttyy jokin kummallinen, en ole nähnyt sitä aikaisemmin, enkä toivottavasti tule enää koskaan näkemäänkään: huoli ja pelko ja jonkinsortin inho. Etsä kävelly?
Kävelin. Mutten taho puhua nyt.
Oisit soittanu!
En halunnu...
Ei se oisi ollut vaivaksi, senkin idiootti rakas.
Haluun nukkua.

Se ei sanonut mitään nyt aamulla viedessään roskia, ehkä se oli liian tyytyväinen siitä että nukahdin lopulta sen silittelyyn, vaikkakin vain hetkeksi.

Mitä vittua mun pitäisi tehdä...



Jos Leijona alkaisi kuorsata, en ehtisi miettiä edes kahta kertaa ennen kuin potkisin sen sohvalle nukkumaan. En pysty nukkumaan jos edes oma nenäni vinkuu. En edes lääkkeillä, enkä siis varsinkaan ilman.