Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Henkevää elämää

Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.


Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.

Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.

Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.

Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.

Aukot on tuuletusta varten, mutta voi ne parsiakin

Taisin olla bussissa ja junassa sen näköinen että kohta kilahtaa, olo ainakin sitä luokkaa. Odotan puolituntia asemalla, minut unohdetaan hakea.

Alkosta saa kirkasta kalliilla, iskä seisoo vieressä ja poika kysyy paperit minulta, ties vaikka mikä narautusyritys, iskä sanoo että rajantakaa sai 4 markalla litran ja sitä kyllä nuorempana tuli haettua, minä saan puolikkaan kymmenellä eurolla.

Huomaa että kaikesta on jo ikuisuus kun jokainen muistelo alkaa sanoin "varmaa kymmenen vuotta sitte". Olinhan minä jo kymmenen vuotta sitten ihan hyvässä vauhdissa, 12-vuotias, oli ryyniviinat vaatekaapissa ja pummittuja kaljapulloja, huorattuja viinejä ja viinoja, varastettuja snapseja. Kymmenen vuotta sitten oli ihan kiva olla viinasta sekaisin, ihan tarpeeksi paljon, enää ei kiinnosta niin. Yksi assan alakerrassa, kolme lonkeroa ja ehkä litra boolia ennen baaria. Yksi siideri vielä jäi kaverin jääkaappiinkin. Baarissa oltiin melkein kolme tuntia ja minä join kolme juomaa.

Kolme oli päivän luku.

Joskus olin niinkin järkevä, ihan alkubaarissakäyntiaikoihini, että jos en ollut oikeasti lattioidenlakaisu-kunnossa jo heti alkuunsa, lopetin alkoholin juomisen kello 12 ja siirryin veteen. Jaksoi pilkkuun humalassa, muttei tullut krapulaa ja kotiin päästyäkin jo väsytti. Eikä tullut lamauttavaa pitsahimoa, joka nykyään alkaa jo alkuillasta eikä pääty kuin vasta makuupäivää seuraavana iltana, vaikka välissä söisi kuinka monta pitsaa tahansa.

Oli ne sitten loppujen lopuksi ihan hauskat syntymäpäivät. Viimehetken viesti että voikin tulla, meinaan käydä kaupassa pillittämään kun olen niin onnellinen armopalastani.

Ahdistavia hetkiä ennen muiden tuloa kun isäntäpariskunta naljailee toisilleen, minä en sellaisessa parisuhteessa pysyisi, missä toinen alistaa niin kovasti, tai jos huomaisin itse alistavani sillä tavalla. Saa sitä joskus nalkuttaa ja olla olevinaan parempi, mutta ei jos se on jatkuvaa.

Likkakaverin poikaystävä kourii baarissa ja ahdistaa sekin, mutta se on kännissä ja meillä on kaikilla yhdessä hauskaa, meillä kolmella, alan kaipaamaan Leijonaa yhden jälkeen, se sanoo että tulee hakemaan sitten kun oikeasti haluan lähdä, ja sinnittelen vielä reilun tunnin omasta nuoruudesta tuttujen jumputijumputejen keskellä.

Jollekin annan numeroni, tai Leijonan numeron, senhän se oikeasti on, mitä käytän 8 eurolla kuussa, vieläkin mietin, miten sen olen muistanut ulkoa, en minä nyt osaisi sanoa muuta kuin että se alkaa nollalla ja sitten tulee 4.

Äiti on vitun pahalla tuulella kun sen pitää mennä taas töihin, eilen se oli semmoisen keveän 14.5 tuntia, tänään kai vaan 10. Se paistaa kakkupohjan ja sanoo että siivotkaa ja leipokaa itse. Siskossa on joku vika kun se ei tajua että sen hääräily vituttaa äitiä ja vituttaa minua, menisi vaikka hinkkaamaan kylpyhuonetta tai jotakin siksi aikaa että tästä saa suurimmat hämmingit päältä pois.  Ei se ole ikinä osannut lukea ihmisten mieliä. Ettei se tiedä jos äitin huulet on puristettu millin enemmän tiukemmalle yhteen kuin tavallisesti, se on kahden väärän sanan päästä raivokohtauksesta.

Sisko on tuntenut sen 4.5 vuotta kauemmin kuin minä eikä se silti tiedä.

Nuorempi velikään ei osaa sanoa.
Tepsu osaa.

Huomenna meille tulee vieraita. Kakkuvieraita, Tepsun synttäreille. Ja minä jakelin kutsua että tulkaa syömään minunkin kakkuani. Sanoin siitä äsken äitille, sen toinen suunpieli laski millin, se on äärettömän vittuuntunut.

Pihal oli nainen ja kaks pientä poikaa leikkimässä, niillä oli hauskaa, tulin takas ylös viiltelemään. Todella aikuismaista käytöstä, mutta on jo oksennettu ylös kaikki mahahapot. Ei kannata yrittää enää tänään mennä kauppaan.

Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

I gave you roses

Se sanoo ettei se oma leijona olis ollenkaan hassumpi ajatus ja minä olen onneni kukkuloilla. Itkeskelen vasta sairaalalta pois lähtiessä sitä miten silkkinen iho on puolen vuorokauden ikäisellä, niitä harittavia silmiä mitä ei vielä osata avata kokonaan ja maiskuttavaa ikkupikku suukkosuuta.

Käydään Hesburgerissa syömässä, tai minä en syö koska söin jo koulussa, syötän serkkupojalle muutaman ranskalaisen ja se heittelee hampurilaisensa parin haukun jälkeen pitkin lattiaa ja nauraa räkäisesti päälle. Uhma-Jermu. Eno on nukahtaa pystyyn, eukko synnytti kepeät 14 tuntia viisikiloista vauvapalleroa ja se on ollut kannustamassa vieressä, päälle edellisyön yövuorot, kai tämä nyt on sille kolmas vuorokausi pystyssä. Jerkulla on nyt veli ja minulla uusi serkkuvaava.

Eilisillan poika vietti Anttu-iskän ja Sami-iskän kanssa kun maama ja paapa lähti sairaalaan, minä sain kuulla iltasadun ja aamulla kehua kun ei ollut tullut yhtään pissalirahdustakaan vaippaan. Jermulle kaikki miehet on isiä. On puli-isköjä ja setä-isköjä, serkku-isköjä ja kauppa-isköjä. Oma iskä on kuitenkin paapa, sitä se aina huutaa kun puhelin soi. Onko sielä Jeemu paapa? Haloo paapa? Paapa soittaa Jeemul! Ja kun sen päästää puhelimeen, ei se siihenkään muuta huuda kuin samaa rimpsua, muttei sitä nyt kai 2.5-vuotiaan vielä tarvitsekaan, ja onhan se suloista, ja kivaa että se oma isi on niin tärkeä.

Nyt Jermu on vielä täällä muutaman tunnin leikkimässä kummisetänsä ja Anttu-serkun (=Anttu-iskän tai välillä Anttu serkku-iskän) kanssa kun eno ottaa lepua kotona. Hauvakin meillä on, mutta hauva saa pysyä nurkassa ihan rauhassa eikä liikahtaa piiruakaan jos ei ulos olla päästämässä, koska minä nyt en koirista edelleenkään ole kamalan innostunut, ja parempi muutenkin, sillä tämä asunto on Aivovasaran reviiriä eikä sen kaninaivoihin oikein mene ettei se voi alkaa isoille piskeille ärhentelemään. Ei kotona eikä varsinkaan silloin kun käydään sen kanssa ulkoilemassa. Vaikka se kuinka tietääkin että jos konflikti syntyy, se on haukku jota nappaan sekuntissa niskasta kiinni ja heitän käytävään. Sepä se, kun sitten on koko ajan niin jännityksissä.

Olen niin onnellinen! Niin serkusta kuin Leijonan lämpenevistä ajatuksista, ehkä meillä sittenkin on tulevaisuutta. Onnellinen, mutta saakelin väsynyt.

My way or the high way

Minulla on monia kotiin liittyviä rutiineja ja tapoja. Sellaisia, jotka ärsyttää Leijonaa yli kaiken.

Ensinnäkin se, että jos teen esimerkiksi itselleni leivän, pidän jääkaapin ovea niin kauan auki, että olen saanut levitettyä margariinin, höylättyä juustoa ja heiteltyä päälle suolakurkkuviipaleita. Äitillä ja iskällä on sellainen moderni jääkaappi joka alkaa piipittää kun on ollut liian pitkään auki, mikä on ihan saakelin rasittavaa jos esimerkiksi on purkamassa ostoksia kaappiin. Minä en sellaisen kaapin kanssa pärjää alkuunkaan.

Keittiökäyttäytymisessäni Leijonaa ärsyttää myös tiskaustapani, se että valutan altaaseen mahdollisimman kuumaa vettä, annan seisoa puoli päivää ja ryhdyn hommiin vasta tiskivesi on jo jääkylmää. Sen mielestä asiat pitäisi hoitaa samalla seisomalla eikä venyttää niitä monen tunnin maratoneiksi.

Sitä ärsyttää se, että roskapussi saattaa seistä lattialla viikon, kerran roskikset ei ole täysin matkan varrella, jos sattuu asioille lähtemään. Ja se, että jätän banaaninkuoret ja muut biojätteet jääkaappiin, jos roskapussi on niin tyhjillään, että tiedän sen täyttymiseen menevän useampi päivä. Jos ne jättäisi huoneenlämpöön pussin syövereihin, ne alkaisi kompostoitua eli haista. Leijona ei myöskään ymmärrä, miksein voi käyttää biojätettä, että mitä sitten vaikka sen joutuis viemään kerran päivässä.

Konflikteja syntyy usein juuri kotiaskareiden venyttämisestä. Kun minulla menee iltaan asti saada aamulla pestyt pyykit koneesta, ruuanlaiton aloittaminen venyy ja venyy, roskat ja astiat jää kuljeskelemaan jos tiedän etten ole niitä perkeleen roskia viemässä tai tiskaamassa vähään aikaan.

Jokainen iltani on väritetty tietyllä kaavalla. Sammutan koneen johonkin kellonaikaan, poltan tupakan ja käyn pesemässä naamani ja hampaani. Tarkistan että ulko-ovi on kiinni ja että avaimet roikkuu naulassa. Vaihdan yövaatteet päälle, luen vähän aikaa Leijonan kainalossa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ja otan nukahtamislääkkeen. Menen sänkyyn ja sammutan valon. Noin viiden minuutin päästä laitan valon takaisin päälle ja käyn varmistamassa, että ulko-ovi on varmasti kiinni ja avaimet edelleen siinä naulassa, juon lasin vettä, poltan tupakan, juon lasin vettä, käyn vessassa ja juon lasin vettä ennen takaisin sänkyyn kömpimistä.

Leijonan mielestä siinä on puolet liikaa turhaa ravaamista ja stressaamista. Minulle rutiini on vapautus.

Sitä ärsyttää se, etten voi nukkua, jos ovet ei ole kiinni. Kaikki kaapinovet ja laatikot. Kesällä osaan nukkua ikkunat auki täällä kolmannessa kerroksessa, maantasossa se ei ikinä onnistuisi. Ensimmäisessä asunnossamme laitoin keittiön, olohuoneen, vessan ja makuuhuoneen ovet kiinni, täällä ei ole muuta pelättävää kuin se ulko-ovi, vessanovenkin voi jättää rakoselleen, se ei näy sänkyyn, se on nurkantakana. En saa enää kamalia paniikkiraivareita jos Leijona on aamuvuoroon lähtiessään jättänyt jonkun luukun auki, siinä olen kehittynyt.

Niitä omia maneerejaan ei huomaa välttämättä ennen kuin joku niistä huomauttaa, vaikka ihan hyvällä sanoisi, toteaisi että oletpa hassu kun täytyy aamulla vetää kolme röökiä ennen kuin pääset lähtemään mihinkään, oli sitten aikaa vartti tai kolme tuntia, mutta se on aina kolme ennen kuin ollaan ovesta ulkona. Vaikka kuinka tulisi paha olo.

On niitä muitakin, mutta nämä ovat niitä joista eniten tulee sanomista. Se on ahdistavaa kun tietää ärsyttävänsä, muttei osaa muuttuakaan sormia napsauttamalla.

Eilinen ilta oli vähän pettymys. Oltiin ensimmäiset paikalla, venattiin tunti vaivaantuneina seuraavia vieraita, juotiin boolia ja yritettiin keksiä puhuttavaa tuparipariskunnan kanssa. Muita en oikein tuntenut, ei tullut kunnon humalaa kaikesta alkoholista huolimatta, ehkä jännitti, Hoipapoika tuli muijansa kanssa, sekin oli pettymys miten se kohteli alussa, kai se on ymmärrettävää kun on se likka niin pitää työntää pois sellaisia joiden kanssa on joskus ollut kunnon tuttavuutta ettei tule mustasukkaisuuksia ja väärinymmärryksiä. Loppuillasta sain juteltua joidenkin ihmisten kanssa, muttei se tuntunut vapauttavalta, parvekkeella oli kylmä ja kostea ruohomatto kasteli sukat. Pelattiin pleikkaria ja lähdettiin räkälään laulamaan karaokea. Kahdelta oltiin jo aviomieheni kanssa kotona, se sammui sillä aikaa kun oksensin kasvishampurilaista reisilleni.

Kiva tyttö sentään antoi tupakka-askin josta oli vetänyt vain yhden, sanoi ettei se enää polta, ota pois kiusaamasta, minä olin hyvilläni.

If we win ten thousand dollars we'll be millioners!

Eilen kerroin Leijonalle tarinan itsestäni, se ei saanut yöllä unta kun jäi miettimään sitä. Pidin sylissä koko yön, itse nukkuen kuin tukki zolpidem-houreissani. Pitkään aikaan en ole kertonut sille vanhasta elämästäni, siitä mikä oli ennen sitä. Oikeastaan ei jutella paljoa aikaisemmista vaiheistamme, kummankaan omista, molemmilla on omat taakkansa.

Leijona käy terapiassa, minä en tiedä missä, kuinka usein ja kauan se on käynyt, mistä ne juttelee ja milloin ne tapaa, ne asiat ei kuulu minulle. Samaan tapaan kuin sille ei kuulu mitä minun hoitoni sisältää, vaikka se tietääkin milloin ja missä käyn.

Puhuin siitä kun yritin tappaa pikkusiskoni. En tiedä miksi, mutta se tuntui siltä että on pakko. Oltiin isän keittiössä, minulla oli sahalaitainen leipäveitsi. Pahinta siinä oli se, ettei tyttö edes tajunnut, mitä sille aiottiin tehdä kun astuin sen selän taakse ja kiersin käteni sen ympärille, tartuin poninhännästä kiinni ja taivutin päätä taaksepäin. Ei se tajunnut edes huutaa, ehkä se oli shokissa. Onneksi ei oltu kahdestaan kotona.

Minun huoneessani oli ulkopuolella kaksi lukkoa ja sängyssä lepositeet, oli pyhäpäivä, silloin ei auttanut kuin odotella, siteet oli niin tiukalla että käsistä meni nopeasti tunto ja ihoon puristui hiertymät ja mustelmat. Vuorokauden päästä isä toi vettä ja päästi vessaan ja sain lisää lääkettä ennen kuin lähdettiin sairaalaan.

Tänään minä olen ollut ahkera.

Niitä päiviä kun ei tunnu olevan enää mitään sanottavaa, kun on jo sanonut niin paljon

25 faktaa minusta

1. Olin keväästä eiliseen asti kyllästynyt karpalolonkeroon, mutta nyt se maistuu taas maailman parhaimmalta. Tällä hetkelläkin on tölkki kädessä.
2. Olen ihastunut yhteen kaverityttööni.
3. Sain tänään jonkinnäköisen silmienvuoto-nuhanenä-kurkkukipu-allergiakohtauksen tuoksukynttilästä.
4. Rakastan hedelmätoffeeta oikeastaan enemmän kuin suklaata. Tällä hetkellä.
5. Kerään maatuskoja.
6. Olen käyttänyt samaa hiusvahaa noin 5 vuotta ja se haisee jo käyneelle, mutta olen liian saita ostaakseni uuden purkin, sillä sitä on vielä ainakin vuodeksi jäljellä.
7. Minulle tulee kotiin 8 eri aikakauslehteä.
8. Enää ei ole elossa ketään, joka osaisi kertoa minulle kanini syntymäpäivän, mutta se taitaa olla joulukuun 2003 ja tammikuun 2004 välillä. Minulle se tuli helmi-maaliskuun 2004 taitteessa, eli se täyttää kohta 8 vuotta.
9. Luen tällä hetkellä Torey Haydenin Toisten Lapset-pokkaria.
10. Minulla on ihan kamala ikävä mahallaan makoilua.
11. En ole vaihtanut hammasharjaani varmaan viiteen kuukauteen; vaikkakin kesäaikaan sitä tuli käytettyä vain niinä viikonloppuina kun kotona ehti olemaan, se kuulostaa vähän inhottavalta.
12. Minusta on oikeasti kiva olla yritystiedon tunneilla, ihan samaan tapaan kuin minusta oli kiva olla taidehistorian ja estetiikankin kursseilla. Minua ärsyttää se, että toisten negatiivinen asenne kaikkia suosikkiaineitani kohtaan vaikuttaa myös minun suhtautumiseeni lempitunteihini, sillä se on hyvin vaikeaa toitottaa kuinka nauttiikaan luennoista kun 20 ihmistä ympärillä kitisee sitä ettei voisi taas kissanpaskan vertaa kiinnostaa. Minusta se asennevamma on täysin niiden ihmisten omaa syytä joten ne voisi pitää sellaiset sisällään. Ei kaikesta tarvitse aina kitistä.
13. Minulla on 9 päivän kuluttua syntymäpäivä ja päätin järjestää itselleni juhlat vanhan parhaan kaverini kämpillä, koska en vanhoja ystäviäni ole nähnyt sitten Juhannuksen.
14. Aimée soitti tänään ja sain jutella vauvojeni kanssa 45 minuuttia skypessä.
15. Viimeyönä en saanut unta, joten maksoin koko kuukauden laskut, vaikka osan eräpäiviin olisi vielä ollut useampi viikko. Tilasin myös Sinelliltä askartelupaskartelupuuhaa, vaikka oikeasti olen täysi käsi mitä askartelemiseen (mm. saksilla leikkaamiseen) tulee.
16. Oksensin tänään suklaavaahtoa kanini päälle, huomasin sen vasta pari tuntia tapahtuman jälkeen. Suurimman osan jälkkäristäni sain tähdättyä kuppiin ja tietokone säästyi suklaahyökkäykseltä. Tämä oli tahaton puklaus.
17. Viimeksi oksensin tarkoituksella sunnuntaina.
18. Nauroin eilen pitkästä aikaa.
19. Ostin orkideateetä. Se maistuu hyvin kirpakalta ja leväyttää silmät kunnolla auki heti aamusta.
20. Lempiruokaani tällä hetkellä on ruisleipä ketsupilla, banaanilla ja aurajuustolla sekä purkkiherkkusienet kaiken kanssa.
21. Jos olisin eläin, olisin varmaan kettu. Saan H&M:n kettu-kaulahuivin synttärilahjaksi, pyysin sitä koska olen sitä halunnut jo niin kauan kun sitä on päässyt kuolaamaan henkkamaukan nettikaupassa, enkä oikein muutakaan lahjaa itselleni keksinyt.
22. Minä rakastan aviomiestäni.
23. Olen ihastunut kärpässieni-kuosiin.
24. En ole vielä syönyt edes puolia äitin sunnuntaina tuomasta karkkipussista. Puolet niistäkin jotka pussista on kadonneet on menneet suoraan roskikseen, koska ne vaikutti pahoilta, eikä nyt ole niin kroonista karkkihimoa, että pahatkin pitäisi syödä pois alta.
25. Koko tätä juttua kirjoittaessani minulla on ollut ihan järkyttävä kusihätä, mutta halusin tämän listan kertaistumalta valmiiksi.

tänään minust kaikki ihmiset on vitun itsekkäit paskanjauhajii jotka aina vaa kehtaa valittaa joka saatanan asiast eikä ikinä tee mitää, ei niitä asioit mitä lupaa ja vielä kehtaa senki jälkee kitistä et ois ollu kauhee homma ku toinen ottaa ne jutut hoitaaksee. ei teiän elämis oo mitää vikaa ettekä te oo liian masentuneit tekemää jotaki, se on teist vittu itestänne kiinni. hävetkää. täs maailmas ja täs maassaki on ihmisii joilla oikeesti menee kurjast. mul ei mee ees huonost, mun asiat on suhteellisen hyvin toisii verrattun.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Soitin kun tuli heti aamusta ikävä
sanottiin että soita ensiviikon perjantaina
kun on se soittotunti taas
ja sitten sain luurin korvaan.

Kaksi palaa 200 gramman suklaalevystä enää käsissä
syön ne, poltan tupakan ja tungen sormet kurkkuun
ja sitten menen takaisin nukkumaan
kerran oli taas näin turha päivä olla olemassa.