In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Hyvijä uutisia!

Tänään kun olin juoksemassa ulos töistä noin kello 14:57 puhelin soi. Terkkani, se on käynyt läpi laboratoriovastauksiani ja kertoo, että syöpämarkkerit on koholla. Halusin nekin katsottavaksi, kaikki verikokeet, minä tykkään verikokeista, kaikilla on omat perverssionsa, enkä ole koskaan sanonut, etten veren katselusta tykkäisi.

Se vaan sanoi, että laittaa viestit huomenna lääkärille, että se voi tehdä lähetteet sairaalaan ja pääsen kuvauksiin ja koepaloihin, tarkempiin jatkotutkimuksiin jne, siellä se vauva mikä on mahassani potkutellut aikansa varmaan otetaan osalti pois, surku käy, vaikka kai se on helpottavaa, jos olosta tulee edes vähän parempi.

No, ehkä se loppukesästä selviää onko mitään vakavaa vai taas samanlaista kasvustoa kuin mahasta aiemmin poistettiin, vaikka tämä ei saatakaan mahassa olla vaan jossain muualla elimissä, odotetaan TT:hen asti.

Sanon vaan, että "jee!"

älä oo daijjjuuuuu

Tyhmä häslä sählä

Romylla oli ehkä eilen kohtaus. Pieni sellainen, mutta siitäkään ei voi olla satavarma, kun kukaan ei ole huomannut mitään, eikä se osaa itsekään kertoa asiasta. Se itkeskeli illan ja pyrki koko ajan syliin, oli väsyksissä muttei kiukkuinen kuitenkaan. Täysi vastakohta omalle ylivilkkaalle pirteälle persoonalleen.
Epilepsia on raskas, ja etenkin noin pienille.

Ei ollut omakaan olo sen parempi, on kivoja päänsärkyjä. Tuntuu takaraivolla ja niskassa, silmissä sumentaa ja oksettaa, pyörryttää ja väsyttää. Eilisiltainen meni parilla Buranalla ja ilman tyynyä nukkumisella ohitse, mutta nyt ollaan taas samassa tilanteessa. Kiukuttaa ja sapettaa.

Minulla on ollut noita aivoverenvuotoja aiemmin, pari vähän massiivisempaa kun on mennyt jalat alta kivusta ja ne on vaatineet poisimemistä. On myös jonkinsortin migreeniä, ja sekin on kohtalaisen samankaltaista kuin miltä aivoverenvuoto on tuntunut, muttei ihan niin massiivista kipua. Migreeneissäni on se ihana puoli että kasvohalvaus tuntuu entisestään eikä puhekaan suju edes siihen normaaliin tapaan. Niihin en ole koskaan saanut mitään lääkitystä, sanottu että ota sitä särkylääkettä ja mene nukkumaan. Tiedät ettei ole verenvuoto jos heräät vielä ihan kunnossa.

Nyt tuntuu siltä että silmät vetää kieroon, niskat on jumissa ja sen tuntee hampaissa. Viikonlopun lepuuttamiset ehkä sitten suunnitelmissa, kai kannata enempää yrittää, vaikka olisi ollut kiva tehdä sitä ja tätä ja ehkä tuotakin.

Dear Adrian,

it's not your fault, always remember that. It's no one's fault and that's why it must feel so frustrating not having anyone to blame. For me and especially for you.

I love you but it's not up to me look after you. I already have three to do that for so it's too much having one more. I'm scared for you, I'm scared cus I can't be there for you all the time. I know you'd never harm a living soul but these days it's not you I'm seeing. It's very frightening cus I don't recognise the person behind your eyes. You look the same but you talk, walk and behave like someone else.

I'm scared you might actually hurt me.
And even more frightened you might involuntarely hurt someone else. Someone who doesn't understand it's not really you there who does these things, say these bad things and is so mean, untrustworthy and violent.

----

I know it hurts but you'll understand this is the right solution. You don't get it now but you will eventually. After you get better.

I really can't say how sorry I am about all this, all you have to go through. But you know, I need to move on, I'm not happy like this no matter how much I love you. I really wanted this to work out but it wont. Maybe we are meant to be but not now. I need to be on my own and so do you. I told you this in November but you refused to listen, it's very daunting when you just forget the facts and even I start to doubt my sanity, like did I really tell you this or not. But I know I did, many times.

We had our great moments, we had lot to give, but it's now all taken from us because of this illness of yours. I don't blame you, I hope you get that, how could I cus it's not your fault.

----

Just remember that it's not that I had stopped loving you, I never will, I really adore the real you but now you're not yourself - and I don't like the person behind your eyes. I hope someone could find a way to end all your suffering and let you live without this fear of losing yourself inside of your own mind. So that you could be free and love again. Love the rain against the window, get exited when it shines, get depressed when I feel bad and do your everything trying to make me feel better about myself.

You really made me feel like a princess, and saved me, and I am always thankful.

I hope everything gets better,
I'll always love you,
and I hate this had to go like this - me having to move on without you, and you just getting worse and worse.

Yours,
Aimèe

Onkohan musta tul tylsä?

Elämä tuntuu menevän painollaan. Edellisvuotiset sekoilut on eletty ja unohdettu, kymmenen vuottahan sitä kestikin. Kerran vuodessa osastolla ramppaamista sen ja tuon syyn vuoksi, tappelemista jokaisen vastaantulijan kanssa, turpaanottamista ja viinan juomista. Huoraamista ympäriinsä, liimailemassa järjen palasia yhteen uudelleen ja uudelleen vain huomatakseen, että se liima on jo kauan sitten kuivunut, ja kaikki hajoaa käsiin.
En ole yrittänyt tappaa itseäni yli vuoteen konkreettisesti. Siitä on vuosi ja yy, kaa, koo, neljä kuukautta kai kun olen ottanut viimeksi yliannostuksen. Vai sittenkin viisi, ehkä kuusi, en minä enää edes muista.

Tasainen turta olo jatkuu. Tulee niitä huonoja itkupotkuraivarihetkiä, myös pelkkiä raivareita, mutta useimmiten vain masentaa. Tai ei, ei masenna, ei tunnu miltään. Samaan aikaan on tyhjä mutta niin täysi olo.
Toisaalta mikään ei innosta, mutta ei stressaakaan. Paitsi se, ettei tunnu itseltäni.
Toisaalta taas, mistä minä voin tietää vaikka olisinkin oikeasti tällainen? Suht rauhallinen, flegmaattinen, robottimaisesti käskyjä vastaanottava ja kankealiikkeinen, välillä sulava suustaan mutta useimmiten nurkkaan vetäytyvä persoona jolla ei ole sanottavana juuta eikä jaata mihinkään.

Toisaalta taas päässäni on se kapinanääni joka kirkuu ja taistelee vastaan, se ei halua että kaikki on vaan ookoo, ja suoraansanottuna olen sen kanssa samaa mieltä. Miksi pitäisi tyytyä siihen ok-oloon jos voisi valita kivan olon? Mitä jos joka päivä olisi kiva herätä ja innoissaan voisi tarttua tuumasta toimeen ja jakaa positiivisuuttaan ympäriinsä..?
Sitä en olekaan kokeillut, on vaan ollut tätä (tätä prozac-oloa mikä on kiitosta mielialalääkkeille jotka turruttaa luovuudenkeskuksen aivoista täysin) ja sitä täyttä pimeää.

Ihminen ei kai vain osaa olla tyytyväinen, ei ainakaan kun on kyllästynyt. Odotan luonnostani uusia myrskypilviä pilaamaan verkkaisen elämäni jossa on selvä rytmi. Aamutee aviomiehen kanssa, telkkarin katsomista ja päivään valmistautumista, omien juttujen tekemistä, ruuan vääntämistä, sen nauttimista aviomiehensä kanssa, vähän kotitöitä, omaa aikaa, laatuaikaa kullan kainalossa ja painajaismaisten unien täyteistä lepua mahdollisimman aikaisin että taas jaksaa aloittaa saman alusta.

Jotkut sanoo että vain tylsillä ihmisillä tulee tylsää.
Voi hyvin olla mahdollista että nyt kun olen viitannut syömishäiriötä suht hyvin kintaalla (oireita tulee ja menee muttei niistä jaksa välittää, taustan takia vielä on tiettyjä estoja esim. liikunnan ja ruokalajien suhteen), lääkitys on kunnossa, koulu on kunnossa, suhteet perheenjäseniin on kunnossa, parisuhde on kunnossa vaikka vastoinkäymisiä tulee, suhteet kavereihin on kunnossa ja raha-asiat, no ne nyt ei ikinä ole opiskelijabudjetilla kunnossa mutta siinähän menevät... minusta on tullut tylsä.

Content.

Vihaan sitä sanaa.

Vaikka en olevinaan enää ahdistu lähtemisestä ja ihmisistä, en siltikään käy missään. Miljoona kertaa vähemmässä määrin kuin vuosi sitten. Ei kiinnosta käydä ulkona, ei kaupassa, ei kyläilemässä, ei sosialisoida, ei mitään.
Juu juu kaikelle aikansa, mutta onhan tämä nyt aika perseestä kun toinen osa haluaisi niin kovasti olla menossa mutta dominoiva turrutettu puoli haraa ankkurinlailla vastaan.

Minun tekee mieli huutaa, karjua ja heitellä tavaroita, mutta en jaksa. Tuntuu siltä kuin makaisi hyytelössä ja suun auetessa ääni ei pääse etenemään vaan sitä tukehtuu omaan turhautuneisuuteensa.

En minä ikinä ole halunnut syödä lääkkeitä vaikka niitä koko ikäni olenkin popsinut.
Vauvasta vaariin.
Efexor toimi vuoden ihan hyvin, mutta sen jälkeen on ollut vain negatiivisia vaikutuksia.
Lääkäri sanoi että olen jo niin iso että voisin kokeilla jopa annoksen tuplaamista.
Hieno sanavalinta bulimikolle.

Lääkärissä

Tänään pääsin pitkän pitkän tauon jälkeen tapaamaan päälääkäriäni, joka on vähintään yhtä sekaisin kuin psykotätini, jossei jopa yhtä paljon muissa maailmoissa kuin minä itse. Tykkään siitä naisesta kovasti, kyllä se asiansa hoitaa ja pitää asiakkaidensa puolia.
Leijona sekä psykotäti tapasivat ensimmäisen kerran, itseasiassa ne molemmat olivat mukana ensimmäistä kertaa kanssani lääkäriajalla.
Efexor-annosta ei nostettu, kuten olin uumaillutkin, ihan vain sen takia että olen siihen nähden suhteellisen nuori, ottamaan isoja annoksia, eikä kokonikaan puhu sen kannattavuuden puolesta. Kuitenkin sain uuden reseptin siitä ja Stellasta, sekä rinnalle aloitettiin unen takaamiseksi Doxalia, jota lääkärini kehui "jopa huumepuolen poikien tykkäämäksi", koska sen ei pitäisi ensialun jälkeen aiheuttaa kamalaa tokkuraa, joka kohdallani jo ilman lääkityksiä on kohtuuton: psykotätini naureskeli sitä, kuinka viime torstaina olin ollut aivan jäässä, ettei se koskaan ollut nähnyt minua siinä kunnossa, mihin Leijona kohotti kulmaa virnuillen, että sellainenhan minä olen joka aamu.
Siihen on syynsä miksen halua käyntejä kello kahdeksalle aamusta.

Minulle tehtiin lähete aikuispsykiatrian polille, kun tuo 21 tulee täyteen, en enää lukeudu mukaan nuoriin. Pelottavaa muutosta pehmitetään jatkamalla vuoden loppuun asti seurantaa myös nuorisopuolella niin, etten joudu tälle uudelle pelottavalle aavalle merelle aivan yksin seilaamaan. On todellä ärsyttävää ottaa itselleen uusia hoitokontakteja, kun ei voi olla varma kuinka niiden kanssa tulee toimeen.

Ehkä tuli vähän parempi mieli, huomenna on seuraava hoitokontrolliaika, joten kai tätä vielä tullaan puimaan.
Sitä vaan tuntuu ettei edelleenkään saa tarpeeksi aikoja, ja siitäkin on puhuttu, muttei niitä ole mahdollista vain järjestää. Minä en edes muista millaisissa tunnekuohuissa olen ollut viime viikolla, toissaviikolla, sitä edellisenä... Hyvä että juuri ja juuri saan palautettua mieleeni edellisen päivän oloja, sekin on jo vaikeaa.
Toisaalta taas tilanteessani, jossa koulu tulisi laittaa etusijalle, on turha hakea KELA-terapiaakaan, tuhlata niitä kolmea vuotta kun en edes ole vielä kunnolla selvillä syömisasioiden kanssa. Miksi minä niistä haluaisin mennä pälpättämään, kun unohtaminen ja itsensä tunteminen on siihen paras lääke?

Tänään on meiän äitin synttärit, ostin sille rannekorun, ilmeisesti se sen sai iskältä, sillä se lähetti yksisanaisen Kiitos-viestin.

Liian pieni poika

Mikä sun älykkyysosamääräksi tuli silloin kun kävit niissä testeissä?

En halua vastata kun numerolla ei ole mitään tekemistä oikeassa maailmassa onnistumisen kanssa, mutta se jankkaa ja jankkaa.

Sataneljäkymmentäkaksi mutisen vain, mutta en voi estää sitä ahdistusaaltoa, joka lyö ruumiini lävitse, mutta mitä väliä sillä on?! Mitä väliä sillä on että oon olevinaan viksumpi kun mun muut sisarukset kun en osaa laskea enkä puhua! Mitä väliä sillä on jos mulla menee kaikki aina perseelleen? Joo, jos mä oisin syntyny täysaikasena vittu mä olisin ollu viksu ja kaunis ja kaikki ois rakastaneet mua siitä hyvästä mutta nyt mä oon vaan epäonnistujapaska.

Poltan ahdistustupakan, kipinä leijailee yön tuulten mukana olemattomiin, odotan että Leijona käy vessassa ja kääntää itsensä sitten nukkumaan, minä nielen katkeria pillereitä ja yritän unta niin kovasti, mutta se ei halua tulla taaskaan. Ei se halua tulla kun olen niin vihainen. Minä olen vihainen itselleni, muille, ja varsinkin psykotädilleni, vieläkin olen vihainen siitä kuinka se viimeksi niin kylmästi sanoi minun joutuvan menemään sieltä pois pian, kuinka sekin on jättämässä minut kun kerrankin jokin juttu on toiminut ja olen tuntenut saavani jonkinlaista tyydytystä sessioistamme. Kun en kerran kenenkään muun kanssa jutellessani ole tuntenut minkäänlaisia onnistumisen ja edistymisen askeleita ottaneeni ikinä.

Minä itken ja kerron yölle huoleni, lievitän vihaani neulalla ja teen korvaani uuden reiän, vihaan niitä poissaolokohtauksia kun en hallitse itseäni, katselen vain vierestä, se sama paha joka ennen laittoi sormet kurkkuuni ja sai minut vihaamaan itseäni laittaa ne sinne yhä, se sama ottaa veitsen telineestä ja iskee sen reiteen, enkä minä voi asialle mitään, en muista edes niitä seuraavana päivänä, vaan ne tulevat väläyksinä mieleen niin pitkän ajan päästä.

Minun sairaudellani on vitun huonot oltavat. Ja minä vaan haluaisin siitä eroon. Mutta entä sen jälkeen? Minussa on niin paljon muutakin vikana kuin skitsofrenia, aivovaurio ja psykoottisuus. Minä olen liian hyvä ihminen, pistän muut edelleni enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Olen luopunut kaikista haaveistani ja toiveistani ja nyt niitä ei enää edes tule. En enää innostu mistään, sillä se saa kaiken tuntumaan pahalta.

Psykotätini nauroi minulle viimeksi. Se sanoi että minulla on aivan uskomaton kyky saamaan kaiken kuulostamaan mahdottoman banaalilta. Että ihan kuin kesässäni ei olisi tapahtunut mitään, kunhan vain olin, mutta niinhän se on; en minä muista mitään muuta.

Minä tarvitsen säännöllistä keskusteluapua pysyäkseni kunnossa, kerran viikossa, minimissään, muuten minä katkeroidun niin pahasti ja sulkeudun pois. Heitän kaiken vitsiksi, ihan vaan ettei tarvitse näyttää haavojaan. Minulla on niitä niin monia ja niin syviä, ettei mikään taikatikkikään niihin pure vaan ne vuodattavat katkeruutta elimistööni kuin viinikanisterin hana sitä painettaessa.

Minä pelkään menettämistä, hylkäämiseksi tulemista ja sitä kuinka minut aina vaihdetaan toisiin. Minä olen vielä niin pieni lapsi, mutta minulta odotetaan tietynlaista kypsyyttä, jota ei varmasti odoteta muilta ikäisiltäni, siksi tunnenkin oloni aina niin paljon vanhemmaksi kuin olen. Koska en ole ikinä saanut olla se lapsi sisälläni, en ole saanut olla oma itseni.

Minusta vain tuntuu siltä etten minä jaksa tätä.

Tukaluus

Aamuisin on enenevästi rytmihäiriöitä. Henkeä ei tahdo saada, ja hapen haukkominen tuntuu epämiellyttävältä, ahdistaa rintaa ja kurkkua. Vatsanpohjaa vihlaisee noustessa ylös ja silmät painuvat kiinni uudelleen ja uudelleen. Ei jaksa nostaa käsiään kunnolla ylös, ne jäävät olkapäiden tasolle, kieli työntyy ulos suusta ja posket on täynnä hampaanjälkiä.
Terveen nuoren arkea.

Ainaskin sain käytyä paskalla ekan kerran neljään päivään, tukaluus oli vallitseva olotila tähän asti kotoisten jättimättöjen takia.

Eilen oli hassu päivä.

Heräsin hyväntuulisena ärtyneenä vain hivenen on-going turvottelusta, kun tiesin jo valmiiksi edessä olevan raivarin lattialle vedetyn vaatekaapinsisältöni kanssa. Sain juuri ja juuri itseni ihmisennäköiseksi keskipäivän merkiksi, kun oli aika lähteä homeenkatkuiselle kirpputorille ripustelemaan esittelykelpoista rojua näytille.

On hiostavaa.
Päässä humisee.

Kotona odottaa aamulenkinraikas Leijona kädessään pakastepussillinen vihanneksia ja soppakauha, se uhoaa tekevänsä tänään ruokaa, etten varmasti saa luistettua syömisestä. Ja koska se haluaa tehdä jotakin mukavaa. Että mene vaan lekottelemaan päikkäreille.

Ajatelkaa!
Leijona tekee ruokaa!
Mies joka kysyi ensimmäisenä viikkona asuessamme yhdessä kuinka tätä uunia käytettiinkään.
Hah.

Ja on muuten hyvää, oikein hyvää. Nuudelinpätkiä ja kastanjoita ja nam kaikkea muuta wokkisöheröä.
Paitsi että.
Yksi pieni juttu. Vähän ongelma.

Ohjeessahan sanotaan kookosmaitoa.

Taon pöytää nyrkilläni ja naama kutisee enkä saa henkeä kurkun turvotessa umpeen.
Saan adrenaliinipiikin jalkaani, syke hyppää taas korvista ulos, pyörryn joksikin aikaa, pääni heiluu ilmassa, niska hankaa vasten Leijonaan kyynärtaivetta kun se kantaa minua sylissään. Se kiroilee.
Ja minulle ei ole muistettu laittaa kenkiä jalkaan.

Ei edes sukkia.
Paljasjalkainen lapsi.

Ensiavussa apulaisylilääkäri toruu erikoistuvaa poikaa, joka oli määrännyt jotakin lääkettä aikuisen annostuksen ihan vain sen perusteella että olen jo täysi-ikäinen. Eikä ottanut huomioon sitä että olen lapsenmitoissa. Luulevat etten kuule, en vain osaa avata silmiäni.
Äiti kertoo että Leijonalla on hermoromahdus, se itkee aulassa ja syyttää itseään, minuun lirutetaan ravintoa nenämahaletkun kautta, saan kanyylin takaisin kämmenselkääni, antibioottia varten, ne ei täällä tykkää punoittavasta ja haavanesteilevästä silppurikädestäni.
Saan mennä kotiin vielä yöksi, anelen sitä, huomenna olen kuitenkin taas hoitajien nenän alla. Lupaan olla kiltisti. Leijonakin lupaa, sen nenä on punainen ja sieraimet värähtelevät äkkinäisten hengenvetojen tahdissa epäsymmetrisesti.

Anteeksi. Anteeksi mä vaan satutan sua koko ajan.

Se ei usko kun sanon ettei vahingoista olla. Että ihan sama, en minä välitä. Jos se ei tarkoittanut.
Imeskellään Marianne-karkkeja ja annan muumipiparin pehmentyä kitalakeani vasten.

Väsyttää enkä haluaisi lähteä.
En haluaisi muistaa mitään.
En haluaisi että tämä on näin vaikeaa.

Takotsubo cardiomyopathy

Olen miettinyt pääni puhki tätä tietoisuuteni täyttänyttä hulluuden astetta.

Ja kyllä, minä vihaan edelleenkin sanaa "hullu" täydestä sydämestäni, ja kaikkia muitakin siihen assosioitavia sanoja.

Hoitajani neuvoo pyytämään Nymfolta anteeksi, että se on ensimmäinen aste paranemiseen, myöntää ongelmansa, kuten jo vanhakansa tiesi. Minä istun loukkaantuneena pöytätuulettimen kierrättämän ilman täyttämässä huoneessa katse käännettynä valkeaan paneeliseinään kiertäen kaulassani roikkuvan ortodoksiristin kultaisen ketjun etusormeni ympärille niin tiukasti, että sormenpää menee hetkessä valkeaksi ja alkaa sitten punoittaa uhkaavana. Miksi minun täytyisi pyytää anteeksi sitä millainen olen?
Ja entä jos tämä onkin kunnon kusetusta, jos se vain yrittää pelastaa oman nahkansa ja pestä kätensä tästä sopasta, laitetaan mielisairas vieläkin enemmän sekaisin, mitä väliä sillä enää on kuinka nurinkuriselta maailma sen silmissä näyttää.
Kerran en ehkä tule pärjäämään samassa tahdissa muiden kanssa koskaan. Aina täytyy tehdä myönnytyksiä; päästää luokalta vaikka hädintuskin osaa laskea mitä tekee 3 + 3. Ottaa töihin sans experience vaan että saa rutiinit kuntoon, koska kyseessä on turvatyö eikä ihan oikea työ, samaa turvapaikkaa sitä annetaan alkoholisteillekin samaan tapaan. Kiljoonia tunteja ilmaista tukiopetusta ja ilmaisia puhe-, fysio-, taide-, musiikki-, toiminta- ja terapiakäyntejä. Korotettua nuoren kuntoutustukea rahabonuksina tyhjällä tilillä kuin kannustuksena ilkkumassa tää on vammaisten ja sairaiden rahaa, minä olen ollut sairas ensimmäisestä erehtymästäni pakotetusta hengenvedosta alkaen. Korotettua lääkekorvausta. Ilmaista sitä ja tätä, paapomista paapomisen perään ihan vaan että päivä kerrallaan yrittäisi jaksaa.
Ei sillä, olen toki kiitollinen, ettei ole ihan omillaan tarvinnut pärjätä, johan minut olisi heitetty jokeen ettei tarvitsisi perikatoon upota koko perheen.
Kuitenkin tunnen olevani niin paljon velkaa kaikille. Ja tunnen oloni todella kurjaksi, kun en edes kykene veronmaksajaksi.
Tiedostan, että pääni on matkalla salaliittomyllyä kohti, mutta ehkä haluankin sen ajautuvan sinne. Entä sitten. Olen suhteellisen toivoton, enkä voi luottaa kehenkään, aamupalapuuronkin viskasin menemään vakuuttuneena siitä että kerran en itse nähnyt sen valmistusta, sekaan on ripoteltu vähintäänkin rotanmyrkkyä. Keikun rajalla, eikä kukaan voi arvata, kummalle puolelle putoan.
Enkä minä edes välitä kummin käy, ensimmäistä kertaa ikinä.
Myönnä siinä sitten olleesi väärässä, kun ei voi tietää olinko sittenkään.
Yöllä Jurvanen kömpi viereeni ja puristi karvattomat hiukan pulleat mutta treeninsä saaneet käsivartensa ympärilleni ja painoi nenänsä niskaani, eikä minua enää tärisyttänyt ja sain nukuttua vainoavien ajatusten jäättäessä uneni rauhaan.

Ruma päivä

Olen avannut tämän päivittääkseni jo neljä kertaa tänään aikaisemmin, viides ehkä toden sanoo. Ainakin nyt olen jo pidemmällä kuin aikaisemmilla kerroilla, jolloin tabulaattori vilkahteli yksinäisenä ruudulla.
Minulla on ollut ruma päivä. Olen turvoksissa kuin synti, nyrpeä ja väsyneennäköinen, onneksi ei ihmistenilmoille tarvitse itseään saatella. Hyvät puolensa osaston turvassakin köllöttelyssä.
Sain koneeni, saan istua illat pitkät perseelläni ja selata e-bayn tarjontaa potien huonoa omatuntoa jo pelkästään katselusta. En minä tarvitse mitään. Ei minulla ole rahaa. En minä tule tältä kesältä saamaan enää yhtäkään tilinauhaa, minä en kykene enää työelämään.
Helpotus sinänsä, mutta vetää mielen matalaksi. Olen suhteellisen velvollisuudentuntoinen ihminen, enkä koskaan ole nauttinut muiden kustannuksella elämisestä. Pappa betalar ei ole suustani useinkaan lennähtävä lausahdus, vaikka tällä hetkellä siltä ei voikaan välttyä. Isi maksaa paapomisestani. Minä kulutan valtion ja kunnan rahoja rypemällä itsesäälissä turvonneine raajoineni ja possunaamoineni, oma äitikään ei tunnistaisi, jos nyt näkisi, kerran en minä itsekään. Edes tällä hetkellä kun kuvittelen olevani orientoitunut aikaan ja paikkaan suhteellisen selväpäisesti.
Kymmeneltä on nukkumaanmenoaika, silloin on käytävä nappaamassa viimeinen Leponex naamaansa ja kaivauduttava peitevuoren alle kuuntelemaan kuorsaavaa huonekaveripappaa, joka huutaa unissaan useammin kuin minä. Tai ainakin luulen niin. En ole herännyt vielä kertaakaan täällä olon aikana itkunpurkaukseeni tai säikähdyksestä. Itseasiassa, olen voinut suhteellisen hyvin.
Aamulla käyn punnituksessa, sen jälkeen istun puoli tuntia ruokalassa juoden teetä. Käyn letkuruokinnassa. Makaan vatsa ja kasvot kipeinä odottaen aamulääkkeiden sisäänpotkimista. Istun tupakalla ja odotutan hermostunutta hoitajaa, joka ei itse polta. Sekoitan pakkani ja pelaan uuden erän pasianssia. Ja toisen. Ehkä kolmannenkin, ennen kuin verikokeet täytyy tarkistaa.
Lounaan jälkeen pääsen ulos, en keskustele kenenkään kanssa, se saisi minut tuntemaan oloni sairaaksi.
Mökötän kun lääkäri ehdottaa vammaistuen hakemista, saisin tukiasunnonkin. En minä ole vammainen, en edelleenkään. Tai ainakaan en halua olla.
Välillä tekee niin kovasti mieli luovuttaa, mutta sitten tajuan, kuinka naurettavan ylihelppo ratkaisu se olisi. Olenhan minä päässyt jo tähän asti..? Jos minä kestäisin vielä yhden kolhun, sittenkin? Ei minun elämäni varmasti sieltä paskimmasta päästä voi olla?
Media antaa skitsofreniasta ärsyttävän vääränlaisen kuvan. Jättää huomioimatta ne yksilöt, jotka kykenevät elämään kuten muutkin. Paisuttelevat sairautta, kurovat rotkoa terveiden ja ei-terveiden välillä yhä suuremmaksi. Paskanmarjat, sanon minä. Olen käynyt peruskoulun, päässyt suhteellisen fiiniin musiikkiopistoon (tipauttaen itseni sieltä masennuksen takia), maksanut kaikki laskuni ajallaan tai enintään kolmen päivän viiveellä rahatilanteesta riippuen, en ole sortunut yhteenkään pikavippiin.
Sosiaalisiin tilanteisiin en ole koskaan sopeutunut, ja henkilökohtaisen hygienian tajuni on suhteellisen huono. Roskien viemistä ja yleissiivousta vihaan, enkä käy suihkussakaan kuin pari kertaa viikossa liian jaksamattomana. Tietääkseni en kuitenkaan haise erityisen pahalle, sillä on hyvä lohduttautua. Enhän minä edes hikoile.
Joko juon, syön tai liidän ravinnotta. Olen koukussa hallinnan ja hallitsemattomuuden tunteisiin. Tunteeni heittelevät täysin laidasta laitaan: joko vihaan jotakuta siitä syystä, että minulle on tehty väärin, tai sitten jos saan yhdenkin mukavanpuoleisen sanan, tämä ihminenhän on fantastinen! On vain ääripäitä, en koskaan löydä kultaiselle keskitielle.
En pysty upottamaan itseäni fiktiokirjallisuuteen, en ole saanut itse luettua yhtä ainoata opusta lävitse. Hukkaan itseni puoliväliin, saan paniikin ja yritän räpiköidä takaisin. Tv:tä en juurikaan katsele, sekin ahdistaa. Silloin tällöin pari piirrettyä vilahtaa silmieni ohitse, samoin muutama tositv-ohjelma aivan vahingossa. Elokuvissa käymisestä en erityisemmin nauti, enkä voisi kuvitellakaan pistäväni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun istumaan ventovieraiden keskellä pimeässä salissa yksinäisenä imemässä tarinaa verkkokalvoilleni.

Arki on minulle tarpeeksi pelottava.

Hypomania kuplii vatsassa, vaikka niidenkin pitäisi pysyä poissa. Neuroleptit aiheuttavat lähes poikkeuksetta enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka klotsapiini kohdallani toimiikin hiukan jouhevammin. Vaikka kaikki haittavaikutukset superharvinaisista yleisiin iskevätkin kuin piikki lihaan, olen vaikea seurattava sydäntulehduksen vastikään sairastaneena.

Nyt minä en enää jaksa keskittyä. En ole hetkeen jaksanut, menen nukkumaan ja piirtelemään viivoja paperipäiväkirjaani, jonka hoitaja vaatii nähtäväksi.
Minä en sitä halua lukea, olen saanut kirjoitettua romaanin niinä hetkinä, kun en ole itsenäni ollut läsnä. En halua tuntea sen kaiken tuhoavan ajatuksia.

Naamasta alas

Mökötän illalla koko maailman kaatavalle pitsaperjantaiajatukselle. Kiukkuan että en kyllä varmasti syö aamupalaa, en sitten millään. En voi.
Aamulla keitän veden ja ripottelen kuitenkin sen desin hiutaleita pannun pohjalle. Surkea möntti. Surkea alle 120 kalorin möntti. Olen jo kiikuttamassa kattilaa suoraan vessaan tyhjennettäväksi, mutta ovella otan itseäni niskasta kiinni. Tälläistä peliäkö sitä halutaan taas jatkaa? Koko loppupäivä saakelin angstaamista sen takia ettei yhtä aamupalaa kyennyt syömään. Tartun luuriin ja soitan Leijonalle. Se pitää seuraa minulle sen aikaa kun syön neljänviljan puuroni lätta-napilla. Juon Finrexeniä, koska kurkku tuntuu karkealta No miehän sanoin senkin idiootti ettet mee niissä märissä housuissa nukkumaan! Leijona nauraa ilkikurisesti malttamattomuudelleni: olin pessyt edellispäivänä lempispurguiluhousuni, eivätkä ne ehtineet täysin kuivua iltaan mennessä.
Lähden hakemaan 5-vuotiaan poikani sen kotoa, asettelen sen tummansinisen myssyn paremmin ja juoksutan bussille, kiire kiire kiire.
Iskä, onks äitin tissit jo kasvanu? se kysyy kauppakeskuksessa.
Jaa, enpä tiedä. Taitaa ne olla.
Eks oo tarkistanu?
En oo yritän olla nauramatta. Lapset ja niiden viattomat kysymykset.
Pupu on innoissaan äitinsä mahassa kasvavasta pikkuveljestä tai -siskosta. Nyt viikko 12, 1. joulukuutako se oli laskettuaika. Minun ensimmäisen kummilapseni. Vaikka onhan se vielä aikaista sanoa mitään.
Vatsa tuntuu pallerolta, makailee tuolia vasten levinneiden reisieni päällä, siinähän se missä ennenkin. Söin koko rasvajuustomöhkäleen, jaoin sen neljään osaan, olen tänään syönyt siis viisi kertaa, mikä on varsin hyvä saavutus, vaikka huonoa rasvaa onkin tullut ihan liiaksi, eikä liikuttua ole saanut kaupungissa juoksemisen lisäksi niin ollenkaan. Eikä tulekaan, vaikka kovasti mielisinkin pienelle iltalenkille, ihan lyhyelle vain, olen nimittäin tulossa huomennakin käymään töissä, ylitöitä on tarjolla. Tunnen syyllisyyttä purkulistan paisumisesta, olenhan ollut niin paljon poissa. Eikä se rahakaan olisi pahitteeksi, sairaspäivärahalla kun ei kovin pitkälle elä, vaikkei yksin asuisikaan.
En anna Leijonan ostaa minulle ruokaa, se ostaa aina vääriä, yrittää tunkea ruokavaliooni sinne kuulumatonta, sellaista jota en halua, jota en ole valmis syömään. Ehkä myöhemmin, kun olen selvemmillä vesillä sen kanssa, millainen haluan olla. En halua olla pieni, heikko ja laiha, en sinänsä pelkää lihoamista, vaan sitä kontrollin menettämistä. Sitä, etten edes syömisistäni osaa pitää huolta, kyllä nyt jokaisen on edes siihen kyettävä.
Hoitokokouksessa päätettiin jatkaa avohoitolinjalla. Seurantakäyntejä kesä, syksyllä psykoterapiaa lisää. Lääketasapainon hoitamista. Tasapainon hoitamista. En tuntenut niin suurta mielihyvää kuin olen ennakkoon luullut tuntevani kertoessani syömisistäni ja liikkumisistani, tuntui epäonnistuneelta. Olenko syönyt oikeasti näin paljon/näin vähän? Ollut näin laiska/liian aktiivinen? Minulla ei ole sisäistä käsitystä suhteellisuudesta, vaan heittelehdin ääripäiden välillä tunteideni ja tekemisteni kanssa.

Ei näin pieneen ihmiseen mahdu kuin yksi tunne kerrallaan.

Napsulla on identiteettikriisi, sen tukka leikattiin liian lyhyeksi. Immanot Nate anymoarrr. Yritän lohduttaa sitä, mutta mitä muuta voin sanoa kuin että se asettuu kyllä parissa päivässä, kun itsekin olen niin epävarma koko olemassaoloni suhteen. Tässä teille esimerkillinen vanhempi.

Hän tulee tänään

Tuntuu varautuneelta kirjoittaa omia potilaskertomuksiaan, mutta teen sen silti. Merkinnöistä valtaosan perässä on äitini puumerkki, harvempi sairaalasukuun kuuluva antaa työkavereidensa kajota oman perheensä sisäisiin sairauksiin. Vaikka kuinka olisi vaitiolovelvollisuus. Harvempi osaa pitää huomaavaisesti turpansa tukossa ja ohittaa asiat kylmästi ammattitaitoisesti. Pitää päästä repostelemaan.

Desorientoitunut, ei elä tässä hetkessä. Puhe on rönsyilevää ja sisältö hukkuu aika ajoin. Säpsähtää takaisin nykyhetkeen puhuteltaessa. Ei ole ottanut lääkelistan mukaista annostusta lääkkeitä, miesystävä huolehtii lääkkeenotosta...

Lauantaina päivystyksessä. Olinko? Luulin olleeni kunnolla, keskityin. Keskityn yleensä tarkemmin tärkeissä paikoissa, haluan antaa asiallisen ja siistin kuvan itsestäni. En sitä neuroottista minua, joka ei lähde kahteen päivään ulos koska aikaisemmin viikolla asukokonaisuus ei sopinutkaan yhteen uuden tukkavärin kanssa. Ei sitä. Sen pidän itselläni.

Leijona tulee tänään lounastamaan kanssani, sovittiin, kerta se ei saattanut minua bussiin, meni jo aiemmin töihin palvelemaan valtion rivistöön, pysäyttelemään kaahareita ja sakottamaan väärin parkkeerattuja autoja. Täyttämään papereita ja juomaan kahvia.
Olin aamusta syötettävänä, nyt mietin uskaltaisinko jo nousta tuolilta ja hakea lämpimän kupin teetä lämmittämään paleltavia käsiäni. Laitoin tiukahkot housut pitkän paitani seuraksi, peilailin aamulla yksin ollessani ylpeäni sääriäni. Alan saada itseni takaisin. Hitaasti, mutta varmasti. Koska haluan olla kunnolla.