Miun Perhe

Leijona: aviopuoliso Aivovasara: kani Lapset: Jupu, Napsu, Nupsu & Romy
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jurvanen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jurvanen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

You'll only end up losing the ones you love the most

Olen draamakuninkaallinen, vaikka vihaan jokaista maailman synnyttämää huutoa ja sihahdusta. Vaikka en jaksa kimpaantua mistään, en suuttua, en vihata, minä vihaan vihaa. En usko mihinkään tai kehenkään joka on tämän planeetan pinnalla kävellyt, edes vastasyntyneen ensihenkäys ei ole minulle tarpeeksi puhdas ja viaton, sillä se ei jää viimeiseksi.
Ihmisen ja eläimen erottaa toisistaan se, että ihminen valehtelee lajitovereilleen, eläin vain yrittää tätä temppua välttyäkseen toisen lajin edustajan raatelulta - me petämme oman lajimme, mutta näemmä veljiemme lihan syömisen syntinä.
Syntinä; mutta eikö haaskaus ole sitä suurempi ja anteeksiantamattomampi teko? Tai kenenkään suolistaminen yhtään minkään tekosyyn varjolla, joita jokainen sota ja konflikti ovat.
Näen tapon oikeutetuksi paljain käsin, reilusti - voimakkain yksilö voittaa, se on evoluution taisto -, jos tarkoituksena on suojella itseään tai rakkaimpiaan. Omaa yhteisöään. Ruokkiakseen.
Näen oikeutettuna sen, että Kolmas maailma kärsii nälänhätää, mutta en näe oikeutettuna sitä, että paremmissa oloissa kasvaneet istuvat perseellään ja valittavat elämän kurjuudesta tekemättä itse elettäkään parantaakseen olojaan.
Metsästäjä-keräilijäkulttuurista siirtyminen oravannahkavaluuttaan ei ole tuonut kenellekään mitään hyvää. Itsensä sivistäminen on saanut meistä jokaisen uskomaan liikoja itsestään, luulemaan, että olemme muka jotakin muita kuin eläimiä. Fiksuja. Ovelia. Voimakkaita. Kaikkivaltiaita. Todellisuus on se, että jos metsänkeskellä astut emokarhun ja tämän pentujen väliin, olet vainaa.
Mutta hetkinen, lenkkeilijää puree karhu ja tämä parka ehtii karkuun ennen suurempaa tuhoa. Mitä sitten tapahtuu? Karhu ammutaan. Ja samoin sen kaksi lasta. Koska nukutusainetta ei juuri nyt ollut saatavilla.
Meitä on tällä pallolla 6 miljardia kappaletta, pistetään ne muutaman sadan tuhannen yksilön lajit vaan matalammaksi ettei vaan käy päälle.
They have feelings too. Miksi ei olisi; rakastihan tuokin äiti lapsiaan, ei se muuten olisi päälle käynyt. Ihanaa että pääsi koko perhe hengestään. Mutta eihän sillä ole samanlaista uutisarvoa kuin jos poliisi olisi tulittanut ihmisperheen kuoliaaksi, koska yksi erehtyi väkivaltaiseksi tuntiessaan jonkin uhkaavan rakkaimpiaan.

Minä en ymmärrä tätä vääryyttä, eikö jokaisen hengen pitänyt olla yhtä arvokas?
Jos olisin tarpeeksi rohkea ja älykäs en epäröisi hetkeäkään joukkoteurastaakseni osan meistä pois täältä. Mutta noinhan ei saa sanoa? Ei saa osoittaa ihannoivansa rauhaisee kommunismia tai samaan suuntaan omalta kannaltaan pyrkinyttä Adolf Hitleriä, sehän tekisi minusta pahan. Se, että sanoisin, että mielestäni Hitler ei ollut paha vaan älykäs. Että hänen persoonansa kiehtoo minua - että hän oikeasti oli jotakin ja eli vakaumuksensa mukaisesti toisin kuin kukaan meistä muista. Koska se vaatii niin paljon, että on helpompi heittää hanskat narikkaan jos alkaa näyttää liian monimutkaiselta.
Täytyy sanoa että ihannoi demokratiaa. Sitä kuinka hyvin maallamme menee, vaikka eläisi itse koko ajan sillä kurjalla ja varjoisalla puolella hupenevan työttömyyskassan ja KELAn väliinpitämättömien lappujen keskellä. Keräämässä ojista pulloja, että saa sen maitolitran ostettua jääkaappinsa valon seuraksi. Sitä minä ihannoin!, en ihmisen ahneuden pilaamaa Neuvostoliittoa. Kommunismia varten täytyy kasvattaa kokonainen uusi sukupolvi, sitä varten täytyy päästä eroon kaikista meistä korruption keskellä eläneistä. Jättää vain ohjepinkka jäljelle. Vasta silloin voi olla viattomia, puhtaita tämän päättömän lajin edustajia.

Äiti ei ole käynyt, eikä soittanut, eikä vastannut puhelimeen, laittanut iskän vastaamaan, jos nyt on jaksanut, viestinviejäkseen ei nyt kerkeä.
Itken ja itken ja raivoan ja säryn, mutta ennen kuin piikki luiskahtaa niskaani ehdin karata ja juoksen raivovyörynä kohti ovea, mutta törmään syliin, joka on tarkoituksella tullut tielle, jättänyt oman tapaamisensa rakkaidensa kanssa kesken minun vuokseni. Ja tunnen oloni niin tärkeäksi koko lauantain, itken ja itken lisää, mutta enää en raivoa, ja Jurvanen silittää niskaani ja istuu paikallaan koko päivän, antaa kätensä kun on illallisen vuoro (minä syön kolme riisiä ja viipaleen kurkkua maitolasilliseni seurana) ja selviän siitä päivästä, vaikka oloni onkin ristiriitainen ja avuton, sillä en tiedä kuinka maksan tämän kaiken takaisin. Olen aina maksanut kaiken takaisin kehollani, ottakaa ottakaa tässä sitä saa minä en katso ikää, ulkonäköä tai ole edes hinnalla pilattu, mutta en ole ikinä halunnut tehdä sitä niin, en halua nytkään, mutta en tiedä kuinka kalliiksi tämä muuten käy. Ainoa este vielä tällä hetkellä on se mitä jalkovälistäni löytyy, mutta moni mieli on muuttunut senkin suhteen lainan eräpäivän alkaessa häämöttää. Takaa, valot pois päältä, peiton alla.

Aamutakkini repaleinen helma hankaa polvitaipeita minkä kerkeää, se alkaa jo vedellä viimeisiään, se sama joka on kulkenut sairaalasta toiseen mukanani viimeisen kymmenen vuotta. Ostettiin kasvuvaralla tarpeeksi suuri, mutta lopetin kasvamisenkin jo parissa vuodessa. Kasvukäyrässäni kulkee tasainen viiva kaksitoistavuotiaasta yhdeksäntoistavuotiaaseen, puolen sentin ylä- ja alamäkineen.
Olisin antanut ruiskuttaa kasvuhormonia sisääni epäröimättä hetkeäkään ennen kuin oli liian myöhäistä.
Näin pieneen ei mahdu kuin yksi tunne kerrallaan, samalla tavalla kuin ei lapsiinkaan. Yhtenä hetkenä itkee ja raivoaa, toisena nauraa kuin päänsä menettänyt, kunhan vain joku löytää sen naurunappulan.
Nyt olen murheellinen, vaikka aurinko paistaa ja tuulenvire tuoksuu raikkaalle sateelle. Ulkona ei ole liian kuuma, eikä sisälläkään. Vaikka sain viettää kaksikymmentä minuuttia poikani kanssa. Vaikka pukeuduin sitä varten tukevasti, ettei sen tarvitsisi katsella ulospäin heijastuvaa sairauttani ja jäädä siihen kiinni.
Se istui sylissäni jäykkänä kuin heinäseiväs, eikä sen halaus tullut suoraan sydämestä. Se keräsi rohkeutta, tuutko pelaamaan mun kanssa joku päivä jalista?
ja minä halusin ravistella sitä. Se käänsi katseensa ja viilsi rintakehäni auki, enkä minä olisi halunnut kehottaa sitä katsomaan minua silmiin voidakseni vakuuttaa sille, ettei se saa jännittää seurassani, minä olen sinun iskä, minä olen sinua varten olemassa.
En tiedä onko pahempaa tunnetta kuin tulla lapsensa säälimäksi, pienen lapsensa, jonka ei pitäisi vielä osata sääliä mitään. Sitä ettei ole tarpeeksi läheinen, vaikka sama veri virtaisi suonissa.
Jos jo nyt on vaikea kysyä pienintäkin asiaa, entä sitten kun Pupu on kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... Uskon ettei se enää yletä ylittämään sitä kynnystä, jos en nyt saa tehtyä enemmän kuin on mahdollista resursseillani sen suhteen. Voita sen luottamusta ja ole sille isä. Ole kaikille isä, ennen kuin unohdun pois.
Ylety ylittämään sitä kynnystä, vaikka olisi kuinka pitkä tahansa. Eihän se nytkään ole minua kuin reilun päätä lyhyempi enää. Kohta minä istun sen sylissä, eikä toisinpäin. Enkä tiedä voiko se enää silloin nähdä minua isyydenarvoisena, onhan sillä muitakin, parempia, roolimalleja. Kaikeksi onneksi.

Meillä on huomenna huoltajuuskäsittely oikeudessa, jossa viisaammat päät päättää, onko nuoremmille lapsilleni hyväksi, että ylipäätään olen osa niiden elämää, vai tietääkö se vain huonoa. Hyvältä näyttää sen puolesta, että istun hullujenhuoneella, enkä voi edes osallistua koko käsittelyyn. Pilkka osuu omaan nilkkaan, minähän koko prosessin panin alulle vihoissani, halusin oikeuden säännöllisiin tapaamisiin lasteni kanssa, oikeuden puhua lasteni kanssa aina silloin kun on tarkoituskin. En halunnut olla mikään viikonloppu-(tai tässä tapauksessa pari viikkoa vuodessa)-isä, en halunnut olla samanlainen kuin oma isäni.
Ja nyt saatan menettää kaiken.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

Takotsubo cardiomyopathy

Olen miettinyt pääni puhki tätä tietoisuuteni täyttänyttä hulluuden astetta.

Ja kyllä, minä vihaan edelleenkin sanaa "hullu" täydestä sydämestäni, ja kaikkia muitakin siihen assosioitavia sanoja.


Hoitajani neuvoo pyytämään Nymfolta anteeksi, että se on ensimmäinen aste paranemiseen, myöntää ongelmansa, kuten jo vanhakansa tiesi. Minä istun loukkaantuneena pöytätuulettimen kierrättämän ilman täyttämässä huoneessa katse käännettynä valkeaan paneeliseinään kiertäen kaulassani roikkuvan ortodoksiristin kultaisen ketjun etusormeni ympärille niin tiukasti, että sormenpää menee hetkessä valkeaksi ja alkaa sitten punoittaa uhkaavana. Miksi minun täytyisi pyytää anteeksi sitä millainen olen?
Ja entä jos tämä onkin kunnon kusetusta, jos se vain yrittää pelastaa oman nahkansa ja pestä kätensä tästä sopasta, laitetaan mielisairas vieläkin enemmän sekaisin, mitä väliä sillä enää on kuinka nurinkuriselta maailma sen silmissä näyttää.
Kerran en ehkä tule pärjäämään samassa tahdissa muiden kanssa koskaan. Aina täytyy tehdä myönnytyksiä; päästää luokalta vaikka hädintuskin osaa laskea mitä tekee 3 + 3. Ottaa töihin sans experience vaan että saa rutiinit kuntoon, koska kyseessä on turvatyö eikä ihan oikea työ, samaa turvapaikkaa sitä annetaan alkoholisteillekin samaan tapaan. Kiljoonia tunteja ilmaista tukiopetusta ja ilmaisia puhe-, fysio-, taide-, musiikki-, toiminta- ja terapiakäyntejä. Korotettua nuoren kuntoutustukea rahabonuksina tyhjällä tilillä kuin kannustuksena ilkkumassa tää on vammaisten ja sairaiden rahaa, minä olen ollut sairas ensimmäisestä erehtymästäni pakotetusta hengenvedosta alkaen. Korotettua lääkekorvausta. Ilmaista sitä ja tätä, paapomista paapomisen perään ihan vaan että päivä kerrallaan yrittäisi jaksaa.
Ei sillä, olen toki kiitollinen, ettei ole ihan omillaan tarvinnut pärjätä, johan minut olisi heitetty jokeen ettei tarvitsisi perikatoon upota koko perheen.
Kuitenkin tunnen olevani niin paljon velkaa kaikille. Ja tunnen oloni todella kurjaksi, kun en edes kykene veronmaksajaksi.
Tiedostan, että pääni on matkalla salaliittomyllyä kohti, mutta ehkä haluankin sen ajautuvan sinne. Entä sitten. Olen suhteellisen toivoton, enkä voi luottaa kehenkään, aamupalapuuronkin viskasin menemään vakuuttuneena siitä että kerran en itse nähnyt sen valmistusta, sekaan on ripoteltu vähintäänkin rotanmyrkkyä. Keikun rajalla, eikä kukaan voi arvata, kummalle puolelle putoan.
Enkä minä edes välitä kummin käy, ensimmäistä kertaa ikinä.
Myönnä siinä sitten olleesi väärässä, kun ei voi tietää olinko sittenkään.

Yöllä Jurvanen kömpi viereeni ja puristi karvattomat hiukan pulleat mutta treeninsä saaneet käsivartensa ympärilleni ja painoi nenänsä niskaani, eikä minua enää tärisyttänyt ja sain nukuttua vainoavien ajatusten jäättäessä uneni rauhaan.

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Rachell, Rachell, why're you still hiding?

Hykerrys lennähtää lävitseni ja paiskoo sisäelimiäni ympäriinsä. En jaksa pysähtyä, vaikka olen niin uupunut, että elimistöni vetelee viimeisiään. Pääni ei anna nukkua, annan lääkeaineiden liuota vatsakalvoiltani ja pingahtaa verenkiertoni lävitse ruokkimaan aivojani kemikaaleilla. Istun hymyillen tyytyväisenä ikkunalaudalla ja sivelen kaltereita alahuuli värähdellen.
Kohta minä hyppään, kohta minä hyppään -rallatus syö muut ajatukseni ja hukuttaa silmäni yöhämärään. Sanaleikkejä, nauran ääneen, mitä tyhmiä sanoja sitä onkaan olemassa.

Taideterapiassa väritän paperiin puun,
tämä on elämänpuu
Onko se kanto?
Välillä täytyy katkoa siivet pois, että jaksaa kasvaa.


Istun Jurvasen vierellä ruokalassa, se syö jauhenlihakeittoa, minulla on mukillinen haaleaa velliä, puoli desiä kaurahiutaleita, itse mittasin. Se kuljettaa lusikallisen persikkarahkaa huulilleni ja tuijottaa pöydän pintaan jäänyttä mehurinkulaa. Annan sokeroidun hedelmäyllätyksen levitä makuhermoilleni, ja ne huutavat hukkuessaan ei tällaista!



Saan istua taukotilassakin sen vieressä, kylki kyljessä, kuuntelen sen raskaita hengitysääniä ja haistelen jokseenkin tuttua huuhteluaineen katkua. Kerron sille, ettei minun vaatteita voida pestä huuhteluaineen kanssa kun saan niin pahan kosketusihottuman, että raavin itseni kirjaimellisesti vereslihalle.
Se kuuntelee, vaikka tykkääkin enemmän olla hiljakseen, laskea leukansa päälaelleni ja ihan vaan olla rauhassa.
Luen sen sielua kuin avointa kirjaa, sairaanhoitaja pelästyy luullessaan, että olen päässyt käsiksi sen tiedostoihin jollakin ilveellä, eikä se ymmärrä, että kaikki se hätä paistaa silmistä. Se ettei ole saanut niin paljon kuin olisi tarvinnut.
En arvuuttele, tulkitsen.

Minusta tuntuu, että olen nyt kotona. Ehkä vain vähän aikaa, mutta tältä sen pitääkin tuntua, olin jo melkein unohtanut, minkälaista on olla tyytyväinen ja hyvällä tavalla jännittynyt. Hieman onnellinen höppänä.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Jurvanen

En saanut viimeyönä oikein nukuttua, makasin väsyneenä yön läpeensä oikealla kyljelläni, jota noustessa kivisti ja kivistää vieläkin, hartialihas on inhottavan tulehtunut eikä kestä kosketusta.
Sain eilen uuden huonekaverin, jos tällaisessa paikassa nyt uskaltaa yhtään ketään yhtään minkäänlaiseksi kaveriksi nimitellä. Huutava pappa sai sydänkohtauksen ja nukkui rauhallisin mielin pois. Ehkä sen on nyt parempi olla, parempi kuin täällä huumattuna ja peloissaan, osaamatta kommunikoida enää.
Uusi poika, poika nimenomaan, on siinä 25 ikävuoden kieppeillä karkeasti arvioituna. Se istuu ikkunan edessä ja tuijottelee rupisia kynsinauhojaan, ei katso silmiin, ei vastaa puhutteluun, näyttää vain alistuneelta ja siirtyy ruokasaliin työntelemään perunaa ympäri lautasta.
Se vilkuilee ympärilleen kun luulee ettei kukaan huomaa, ei kai kukaan huomakaan, ei ainakaan hoitajat, mutta minä huomaan, tuijotan sen takaraivoa intensiivisesti ja yritän pakottaa sen kääntymään poltteesta ympäri. Katso nyt tänne, näytä mitä noiden värittömien ripsien takana elää. Minua kiinnostaa tietää, olenko analysoinut tarpeeksi tarkasti sen, vai uupuuko diagnoosistani tärkeitä tiedonmuruja. Jotakin elintärkeää, jota auktoriteettikaan ei saa koskaan tietää, koska eivät ne oikeastikaan ikinä tiedä koko totuutta, toppuuttelevat vain päälimmäiset mudat kuopattomiksi. Yhteiskuntakelpoisiksi kelvottomista.
Se mutisee omiaan ja tuijottelee, lääkkeitä ei vielä ole saatu kohdilleen, mutta se sopii minulle. Kaksi vetäytynyttä ja muualla vierailevaa, siirryn istumaan sen vierelle ja katselen ahnaasti, sillä on siniharmaat silmät, keltainen rinkula on puristunut iiriksen ympärille, eikai nyt sentään niin vahva fyysinen sairaus, toivottavasti se on huomattu. Haluaisin koskettaa, mutta en uskalla, en minäkään halua, että kukaan tulee ravistelemaan hereille, olo on silloin hapero ja irtonainen eikä ole liitoksissa ruumiiseen.
Kun se pysähtyy, se kysyy olenko täällä anoreksian takia.
Sanon olisipa se niin yksiselitteistä.
Jätän sen hetkeksi omiin oloihinsa, olemaan ja möllöttämään paikoilleen, haluaisin samaan paikkaan, sen kanssa samaan paikkaan, yksin toisella puolella käyminen on ikävää.
Sen nimi on Jurvanen ja sen yöpöydällä on musta muovikampa, vaikka sen tukka onkin höylätty pois, eikä sen naamassa kasva kuin muutama haituva.
Kun kerron siitä Leijonalle, joka tulee lauantain jälkeen vielä kerran käymään ja pelaamaan kanssani Kimbleä, Leijona näyttää loukkaantuneelta ja käskee miettimään tulisinko viikonloppuna käymään kotona, voisin pakata osastolle mukaan muutakin vaatetta kuin kaksi t-paitaa, kirkkaanpunaisen hupparin ja mälliset kollegehousut, jotka olen aikoinaan saanut puhtaina ja lähes käyttämättöminä pikkuveljeni jäämistöstä.
Olen rauhaton kun en osaa vastata Leijonalle mitään, en halua mennä, mutta haluan. Mutta siitä ei seuraa mitään hyvää, kohta huomaan taas olevani samassa ansassa, josta minut iskettiin pihalle.
Se ehdottaa että voitaisiin viettää vuosipäiväämme
ai mitä vuosipäivää
no vuosipäivää
en tiedä haluanko juhlistaa ensimmäistä kertaa kun otin sulta suihin.

Nyt täällä alkaa olla mielenkiintoista. Ja minä en jaksa pysyä aloillani, itken ja nauran ja hengästyn ja sydän on pamppailla ulos rinnasta, pam pam pampamapampamapammmpaapapam se tykyttää ja jättää lyöntejä välistä, välillä lepattaa turhan kovaa ja mietin ilmoittamista rytmihäiriöistäni. Mutta en jaksa istua alas EKG:tä varten, en verenpaineen mittausta, en mitään. Pääni on kuoriutua ulos kallosta, se rakoilee jo otsasta enkä jaksa välittää, jään vakoilemaan ja hengitykseni on liian tiivistä ja vinkuu ja rohisee ja minä haluan tupakkaa silti.