Aukot on tuuletusta varten, mutta voi ne parsiakin

Taisin olla bussissa ja junassa sen näköinen että kohta kilahtaa, olo ainakin sitä luokkaa. Odotan puolituntia asemalla, minut unohdetaan hakea.

Alkosta saa kirkasta kalliilla, iskä seisoo vieressä ja poika kysyy paperit minulta, ties vaikka mikä narautusyritys, iskä sanoo että rajantakaa sai 4 markalla litran ja sitä kyllä nuorempana tuli haettua, minä saan puolikkaan kymmenellä eurolla.

Huomaa että kaikesta on jo ikuisuus kun jokainen muistelo alkaa sanoin "varmaa kymmenen vuotta sitte". Olinhan minä jo kymmenen vuotta sitten ihan hyvässä vauhdissa, 12-vuotias, oli ryyniviinat vaatekaapissa ja pummittuja kaljapulloja, huorattuja viinejä ja viinoja, varastettuja snapseja. Kymmenen vuotta sitten oli ihan kiva olla viinasta sekaisin, ihan tarpeeksi paljon, enää ei kiinnosta niin. Yksi assan alakerrassa, kolme lonkeroa ja ehkä litra boolia ennen baaria. Yksi siideri vielä jäi kaverin jääkaappiinkin. Baarissa oltiin melkein kolme tuntia ja minä join kolme juomaa.

Kolme oli päivän luku.

Joskus olin niinkin järkevä, ihan alkubaarissakäyntiaikoihini, että jos en ollut oikeasti lattioidenlakaisu-kunnossa jo heti alkuunsa, lopetin alkoholin juomisen kello 12 ja siirryin veteen. Jaksoi pilkkuun humalassa, muttei tullut krapulaa ja kotiin päästyäkin jo väsytti. Eikä tullut lamauttavaa pitsahimoa, joka nykyään alkaa jo alkuillasta eikä pääty kuin vasta makuupäivää seuraavana iltana, vaikka välissä söisi kuinka monta pitsaa tahansa.

Oli ne sitten loppujen lopuksi ihan hauskat syntymäpäivät. Viimehetken viesti että voikin tulla, meinaan käydä kaupassa pillittämään kun olen niin onnellinen armopalastani.

Ahdistavia hetkiä ennen muiden tuloa kun isäntäpariskunta naljailee toisilleen, minä en sellaisessa parisuhteessa pysyisi, missä toinen alistaa niin kovasti, tai jos huomaisin itse alistavani sillä tavalla. Saa sitä joskus nalkuttaa ja olla olevinaan parempi, mutta ei jos se on jatkuvaa.

Likkakaverin poikaystävä kourii baarissa ja ahdistaa sekin, mutta se on kännissä ja meillä on kaikilla yhdessä hauskaa, meillä kolmella, alan kaipaamaan Leijonaa yhden jälkeen, se sanoo että tulee hakemaan sitten kun oikeasti haluan lähdä, ja sinnittelen vielä reilun tunnin omasta nuoruudesta tuttujen jumputijumputejen keskellä.

Jollekin annan numeroni, tai Leijonan numeron, senhän se oikeasti on, mitä käytän 8 eurolla kuussa, vieläkin mietin, miten sen olen muistanut ulkoa, en minä nyt osaisi sanoa muuta kuin että se alkaa nollalla ja sitten tulee 4.

Äiti on vitun pahalla tuulella kun sen pitää mennä taas töihin, eilen se oli semmoisen keveän 14.5 tuntia, tänään kai vaan 10. Se paistaa kakkupohjan ja sanoo että siivotkaa ja leipokaa itse. Siskossa on joku vika kun se ei tajua että sen hääräily vituttaa äitiä ja vituttaa minua, menisi vaikka hinkkaamaan kylpyhuonetta tai jotakin siksi aikaa että tästä saa suurimmat hämmingit päältä pois.  Ei se ole ikinä osannut lukea ihmisten mieliä. Ettei se tiedä jos äitin huulet on puristettu millin enemmän tiukemmalle yhteen kuin tavallisesti, se on kahden väärän sanan päästä raivokohtauksesta.

Sisko on tuntenut sen 4.5 vuotta kauemmin kuin minä eikä se silti tiedä.

Nuorempi velikään ei osaa sanoa.
Tepsu osaa.

Huomenna meille tulee vieraita. Kakkuvieraita, Tepsun synttäreille. Ja minä jakelin kutsua että tulkaa syömään minunkin kakkuani. Sanoin siitä äsken äitille, sen toinen suunpieli laski millin, se on äärettömän vittuuntunut.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Välillä, tai aika usein, monta kertaa päivässä, valehtelematta, tulee epätoivoinen olo. Ettei tämäkään tuska koskaan lopu. Aina tulee jotakin uutta ja aina mennään kovempaa päin puuta jos joskus tuntuu korkeapaineelta.

Lauantaina lähdin pois. Vitutti. Tuntuu että on ihan sama, potilaalla ei ole kasvoja, siellä ne vaan kitisee ja tekee hoitajan elämästä hankalaa, miksi te tälle alalle olette lähteneet ja vielä pysytte, jos se tuntuu liian raskaalta. Mutta eihän tämä mikään hotelli ole, niinkin sanottiin kun könysin takaisin, että mitä sinä helvetti tuollaista.

Kysyin miksi muita teititellään ja minua sinutellaan. Siksikö että olen nuorempi? Ei se niin mene. Jos yhtä niin muitakin. Tai sitten vain kuninkaallisia, ei tätä sortovaltaa.

Tänään minä haluaisin pois. Pois kokonaan. Revetä ja kadota ja olla olematta.

Aamulla sain pameja ja särkylääkettä taas lisää, ei ne minulle sovi, tulee säpsyjä, mitä sitä kukaan oikeasti sellaisia edes luulee tarvitsevansa, se on tahdosta kiinni, totta kai se on helpompaa luottaa niihin pieniin nappuloihin jotka olevinaan auttaa - vaikka ne oikeasti vain pahentaa tilannetta, seuraava kerta on taas ällöttävämpi, inhottavampi ja aivot repeää pahemmin.

Paha olo ei tee kenestäkään erikoista. Sitä pitää vain sietää ja hoitaa, yli omien henkisten resurssiensakin. 

Vaihdoin avanteen kerran itse, mittasin ja puhdistin ja rasvasin ja kiinnitin ja itkin ja huusin ja tunti siihen vain meni että suostuin. Enhän minä ole kuin iso uhmaikäinen joka raivoaa kun ei olekaan niin kuin muut, vaikka onkin samalla tavalla täynnä paskaa, se vain tulee eri reiästä ulos.

Sanottiin, että ehkä viikon joku voi tulla katsomaan kerran päivässä ja vaihtamaan, muut on hoidettava itse, jos haluan kotiin, en minä kyllä halua, en minä tätä halua sinne viedä.

On semmoinen epätoivo.

Äiti oli täällä päin tänään, sisko soitti ja sanoi siitä, että se oli sen luona käynyt. Ei osaa olla paikallaan kun on niin hermostunut ja haluaa syödä ja syödä että voi oksentaa ja viiltää ja hakata päätä seinään että voisi edes huutaa. Ei se sisäinen lapsi ole mihinkään menossa, sillä on ikävä ja sitä pelottaa ja vieläkään sille ei anneta mitä haluaa.

Ehkä tiistaina pääsen sinne minne sitten olenkin menossa.

Tänäänkin sataa vettä ja räntää

Äiti soittaa. Muttei se ikinä kuitenkaan soita, näen vain siitä unta niin usein, etten enää edes ole varma. Joskus on unia siitäkin, että se tulee käymään, muttei se ole ikinä käynyt tässä asunnossa, edes oven takana, muutaman kerran se on ajanut autonsa alaovelle ja avannut paksin niin että saan tavarani ulos, ja sitten vain lähtenyt.
Edellisessäkään ei, silloin kun asuin Leijonan kotona se kävi kerran.

Nykyään en tosin edes halua että se tai iskä, joka ei myöskään enää käy nyt kun siskokin asuu poissa kotoa, jolle se voi soitella ja käydä vierailemassa niin ettei tarvitse äpäräpoikaa yrittää tavoitella, tulee käymään, en halua että ne tulee irvistelemään sille että poltan sisällä enkä jaksa edes välittää.

Vaikkei sillä sanomista saisi olla, kyllä minä tiedän että se on ennen polttanut, olen löytänyt sen laukusta askin sinistä L&M:ää mitä se veti töissä ja tuli sitten kotiin olemaan hermo kireällä. Ja poltti se silloinkin kun olin pieni, silloin ainoastaan kun oltiin kahdestaan aamupäivät kotona ja se istui portailla vetämässä savua sisäänsä sillä aikaa kun minä ajelin pitkin kumpareista pihaa veikan sinisellä potkumopolla.

Kai minä yleensä sanon äitistä pahaa, mutta pahaa en tarkoita, se on kuitenkin elämäni nainen ja tärkein ikinä, enkä tiedä miten muutenkaan asiat olisi voinut hoitaa yhden kauhukakaran ja kahden kiltin kanssa.

Salatupakointi kuuluu sukuun, molemminpuolin ja vielä iskänkin puolelle.

Minun on taas vähän helpompi hengittää liian tiukoissa farkuissa kun käyn syömässä entisen tyttöystävän kanssa, se on lihonnut mutta elää sen mukaan, että elämässä on muitakin murheita, ja nousut ja laskut kuuluu joka asiassa luonnolliseen kiertokulkuun.
Naureskellaan täysi-ikäistyneille tytöille jotka itkevät muotojaan eivätkä hyväksy sitä ettei 13-vuotiaan muodoton ruumis edes ole kaunis tai että siihen ei yksinkertaisesti luonnollisista syistä enää voi palata.

On taas kevättä ilmassa kun sateessakin jokainen vastaantuleva uros näyttää hyvältä ja ihanalta, etenkin postipoika, postipoikiin minulla nyt muutenkin on aina ollut fiksaatio, tavarantoimittajiin ylipäätänsäkin.

Ja savolaisiin.

Koko ajan on nälkä mutta koko ajan on paha olo ja oksettaa ja silmät ja nenä vuotaa ja mahaankin koskee.

Ja itkettää.
Ja raivostuttaa.
Ja sitten itkettää lisää,
vaikkei nyt osaakaan itkeä,
nikottelee vaan tyhjää.

eikä sekään auta että Leijona pyytää anteeksi vitsailuaan terveydestään, siitä edes se ei saa vitsailla, siitä edes se ei saa puhua ja minua vituttaa se etten vaan yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan sen huolia.

Sekin on paskaa että vihreä KoKo-muki räsähtää rikki, mutta onni on ettei Leijonan Leijona-lasi mene paskaksi, koska sellaista ei enää saa uutta, ja minä sen sille olen ostanut joten sen on vaan pysyttävä ehjänä.

Koska jos se kuolee minä en ainakaan miksikään leskeksi tänne jää.

Sitte ku minun on parempi olo mennään matkoille. Varmaan kesällä.

Mutten minä kesällä pääse mihinkään.

No syksyllä sitte.

Se antaa vitsinä morsiuslehden ja silloin keittää yli ja revin sen silpuksi ja menen vaatekomeroon istumaan.

Repikööt siitä huumoria.

"Sul on taas se katse silmissä, kyl mie tiiän."

No mitä poika? minulle kuitenkin vastataan puhelimeen kun soitan laiturilta ennen junaan astumista, minun on niin ikävä että melkein itkettää.

Äiti ostaa hedelmärahkoja, minä saan valita omat makuni, mutta rasvattomissa versioissa ei ole kuin yhtä hyvää. Lastaan kolme purkkia kärryihin, äiti väittää että jääkaappi on melkein tyhjillään, mutta minä en usko sitä, niillä on kaksi jääkaappia ja ne on aina täynnä ruokaa, ja tyhjennän sieltä aina käydessäni pois homeiset purkit ja purnukat ja piilotan kassiini kaikkea hyvää, mitä ne ei kuitenkaan tajua edes kaivata.

Meille ostetaan halpaa pakastepitsaa kotiin, kerran minä olen käymässä, minä saan aina paistaa. Kahdeksan pitsaa ja kaksi pellillistä pullaa. Väliajan istun nurkkakomerossani, tuijotan Simpsoneita ja natustan kuivaa sämpylää, vedän naamaan pussillisen täytelakuja ja huuhdon suun puhtaaksi kokakolalla.

Odotan että muut painuvat untenmaille, äitillä on aamuvuoro, joten sekään ei ehdi kukkua pystyssä, tupakka maistuu takaovenraossa, taivaalla on pilviverho eikä tähtiä näy. Hiuslakkaa pitkin kylpyhuonetta ja vessaa. En minä pahalla, kyllä minä tiedän, ettei täällä ollessa saa polttaa, koska se on niin paha tapa.

Leikkaan Tepsun tukan kun se tulee piereskelemään ovelle ja pyytää sitä, pesen myös sen farkut, joita ei ole vuoteen pesty, koska se on uusavuton, niin kuin kaikki muutkin veljeni, minulla ei ole mitään hajua, miten niistä on tullut sellaisia, ehkä se on minun syyni kun olen pyykännyt, siivonnut ja tehnyt ruokaa ensimmäisiltä luokilta alkaen, ja juossut niiden perässä rätin ja imurin kanssa karkkipalkalla.

Pesen kolme koneellista pyykkiä lauantaiaamun riemuksi, kolme odottaa vielä pesemistä, kyllä minä ne tänään vielä ehdin hoitaa ennen kuin laitan iltasaunan.
Maria tekee päähäni lettikampauksen, minusta tulee prinsessa pikkusiskon kynsissä, ja kiinnikkeenä toimii suklaa, joka on sulanut melkein 7-vuotiaan tytön käsiin. Sisarukset on rikkaus, ainakin, jos niitä on eri ikäisiä, eikä tarvitse 24/7 elää saman katon alla. Yleensä tulen omieni kanssa hienosti toimeen noin 1.5 vuorokautta, ennen kuin puolin ja toisin alkaa keittää yli.

Leijona on sairaalassa, se on leikattu ja se on sekaisin vielä, sille aletaan tehdä hoitoja ja pistetään ravintoa napin kautta. Se ei saa vielä hetkeen syödä itse, itseasiassa en ole aivan perillä siitä, mitä munuaisen lisäksi siltä poistettiin, koska syöpää oli ympäriinsä sen verran. Tai että onko se nyt olevinaan kunnossa, vai oliko tämä nyt tässä. Koska en minä edes halua tietää, tiedän että sillä on vaikeaa kun en halua kuulla, mutta minulle tämäkin on jo ihan liian hankalaa, en minä ole tiennyt kuin vasta viikon, vaikka oikeasti aavistinkin jo paljon aiemmin.

Kolaan syrjään katolta pudonneen lumikuorman ja heitän pallon pikkuveikan kauluksesta sisään, se kiljuu ja itkee ja minä olen tyhmäveikka-Anttu kunnes kaivan ne pienet palaset ulos, jotka ei vielä ole sulaneet.

Lääkärissä

Tänään pääsin pitkän pitkän tauon jälkeen tapaamaan päälääkäriäni, joka on vähintään yhtä sekaisin kuin psykotätini, jossei jopa yhtä paljon muissa maailmoissa kuin minä itse. Tykkään siitä naisesta kovasti, kyllä se asiansa hoitaa ja pitää asiakkaidensa puolia.
Leijona sekä psykotäti tapasivat ensimmäisen kerran, itseasiassa ne molemmat olivat mukana ensimmäistä kertaa kanssani lääkäriajalla.
Efexor-annosta ei nostettu, kuten olin uumaillutkin, ihan vain sen takia että olen siihen nähden suhteellisen nuori, ottamaan isoja annoksia, eikä kokonikaan puhu sen kannattavuuden puolesta. Kuitenkin sain uuden reseptin siitä ja Stellasta, sekä rinnalle aloitettiin unen takaamiseksi Doxalia, jota lääkärini kehui "jopa huumepuolen poikien tykkäämäksi", koska sen ei pitäisi ensialun jälkeen aiheuttaa kamalaa tokkuraa, joka kohdallani jo ilman lääkityksiä on kohtuuton: psykotätini naureskeli sitä, kuinka viime torstaina olin ollut aivan jäässä, ettei se koskaan ollut nähnyt minua siinä kunnossa, mihin Leijona kohotti kulmaa virnuillen, että sellainenhan minä olen joka aamu.
Siihen on syynsä miksen halua käyntejä kello kahdeksalle aamusta.

Minulle tehtiin lähete aikuispsykiatrian polille, kun tuo 21 tulee täyteen, en enää lukeudu mukaan nuoriin. Pelottavaa muutosta pehmitetään jatkamalla vuoden loppuun asti seurantaa myös nuorisopuolella niin, etten joudu tälle uudelle pelottavalle aavalle merelle aivan yksin seilaamaan. On todellä ärsyttävää ottaa itselleen uusia hoitokontakteja, kun ei voi olla varma kuinka niiden kanssa tulee toimeen.

Ehkä tuli vähän parempi mieli, huomenna on seuraava hoitokontrolliaika, joten kai tätä vielä tullaan puimaan.
Sitä vaan tuntuu ettei edelleenkään saa tarpeeksi aikoja, ja siitäkin on puhuttu, muttei niitä ole mahdollista vain järjestää. Minä en edes muista millaisissa tunnekuohuissa olen ollut viime viikolla, toissaviikolla, sitä edellisenä... Hyvä että juuri ja juuri saan palautettua mieleeni edellisen päivän oloja, sekin on jo vaikeaa.
Toisaalta taas tilanteessani, jossa koulu tulisi laittaa etusijalle, on turha hakea KELA-terapiaakaan, tuhlata niitä kolmea vuotta kun en edes ole vielä kunnolla selvillä syömisasioiden kanssa. Miksi minä niistä haluaisin mennä pälpättämään, kun unohtaminen ja itsensä tunteminen on siihen paras lääke?

Tänään on meiän äitin synttärit, ostin sille rannekorun, ilmeisesti se sen sai iskältä, sillä se lähetti yksisanaisen Kiitos-viestin.

Oltiin eilen iskän kanssa kahdestaan kotona. Äiti, isosisko ja tyhmä pikkuveli kävivät Tallinnan reissulla, pienemmät sisarukset oli viety isälleen, siellä ne viihtyy koko loppuviikon, mikä lienee sille paskiaiselle ihan hyväksi, eipähän pääsee yhteen viikonloppuun juomaan aivojaan narikkaan.
Ei olla oltu iskän kanssa pitkään aikaan kahdestaan, pilkottiin puita, tai se pilkkoi ja minä kasasin, saunottiin ja juotiin olutta, katseltiin telkkaria ja minä söin mansikoita kaksi litraa, mitkä olin aiemmin käynyt hakemassa itselleni, iskä sanoi, ettei se tykkää mansikoista, miten kukaan voi olla tykkäämättä niistä?

Kun äiti ei ollut kotona, sain olla oma itseni, kuljeskella ympäriinsä päättömästi, kommentoida tekemisiäni ilman ivallisia huomautuksia ja tutkiskella käsiäni, mikä on äärimmäisen rauhoittavaa.
Aloin lukemaan edellisen Torey Haydenin perään heti toista, Tiikerin lasta, vaikka petyinkin jo alkumetreillä siihen, kuinka helpolta Hayden sai kaiken kuulostamaan, se vältteli sanomasta liikoja, mutta niinhän se aina on vaikeiden asioiden kohdalla, vaikka kuinka olisi kokenut ja käynyt asiaa lävitse päässään.
Enpä tiedä, mistä tämä lukuinto on tullut ihan yhtäkkiä, se on jännittävää, joka luvun jälkeen pelottaa, pystyykö jatkamaan, vai tuleeko taas vastaan se jokin, mikä estää ja aiheuttaa fyysisiä oireita, jolloin lukeminen on pakko jättää kesken ja siirtyä keinuttamaan itseään.

Lukeminen ei työni ohella ole ehkä järkevintä, sillä vaikka se saa ajatukset liikkumaan, sillä välttelee silti omia mietteitään, mutta, jos pysyn tällä tavoin suhteellisessa kunnossa nämä jäljellä olevat 3.5 työviikkoa, pitäisi vain olla onnellinen.

Ja olenhan minä, minä olen ylittänyt itseni niin monta kertaa tämän kuluneen vuoden aikana, enkä ole ollut osastolla vuoteen. Osaksi siksi, ettei minua sinne ole huolittu, mutta ehkä niin on ollut parempi, onhan se jo tässä iässä ja sillä määrällä osastokokemusta ja hoitoa osattava hoitaa itse itseäänkin, vaikka harvempi lapsena skitsofreniaan sairastunut edes ikinä oppii kokonaan kuivaksi.

Äiti toi minulle tuliaisiksi pyytämiäni hedelmätoffeita, niistä minä pidän, Suomesta ei saa hedelmätoffeeta, en laske niitä missä on inhimillistettyjen hedelmien kuvia paketissa, eivät ne mitään toffeeta ole, eivätkä olleet oikein Chewitsitkään, ne pienet palaset, joiden paketissa oli lohikäärmeen kuva, mutta niitäkään ei taida enää Suomesta saada.
Hedelmätoffeeta minä kaipaan Suomessa, kunnon lakritsaa ja salmiakkia Englannissa.

Se toi myös minulle uuden kauniin maatuskan ja kartsan tupakkaa, mikä on hyvä, sillä eilen edellinen loppuikin jo, tai ei ”jo”, johan se on minulle tullut reilu kuukausi sitten, ja olen kyllä siinä välissä ostanutkin askeja siitä syystä, että 1. välillä tekee mieli vihreää tupakkaa punaisen sijasta ja 2. minun muistini ei ole kaikista parhain ja unohdan, että minulla on ollut kotona jemmassa muutama pahanpäivänvara.

Äiti kyllä tietää mistä tykkään, ja olen niin onnellinen näistä pienistä ja harvoista huomionosoituksista, vaikka olisin ehkä itsekin halunnut lähteä laivalle, mutta eihän se olisi käynyt, minulla kun on töitä, toisin kuin muilla sisaruksillani.
Ehkä se on joskus salaa ylpeä minusta, kuten silloin kun huomasin Leijonan feisbuuktilillä Mafia Warsia pelatessani, että se oli laittanut omiin kansioihinsa joitakin minun niiden koneella tekemiäni tuherruksia.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Poissaolemista

En pidä viimeyöstä.
Minua ahdistaa, henkisesti ja fyysisesti, ja ilmanraikastin on vain rikki eikä piippuakaan ole mukana, inhalaattoreista ei kohdallani ole paljoakaan iloa jos kerran ei saa syvään vedettyä henkeen.

Itkettää, ja iskä kantaa omaan sänkyyn, päähän sattuu pyörtyminen, mahaan koskee ummetus, lepäilen, koetan onneani vessassa, mutta ulostemassa on viikossa niin kovaa ja pakkautunutta, ettei sitä saa ulos ihan niin vain.

Iskä kysyy jaksanko mennä töihin, mutta pakkohan minun on, minust tuntuu et miä meen sekasin taas, itken kun sen yöpaita tuoksuu mökiltä, eikä se sano mitään, silittää vähän selkää ja painaa hikisiin lakanoihin ja menee takaisin nukkumaan äitin viereen.

Kuuma, kylmä
Kuumakylmä
Kuuma
Kuuma
Kylmä aamu, tyhmä kärpänen jää jumiin peittoni alle ja surisee naamalla joka on piilossa aamulta, herätyskello kääntyy herättämään seitsemältä kuuden sijasta. En minä ole nukkunut, mutta en halua vielä noustakaan kun ei mikään taas jaksa huvittaa, minun on jo nyt niin ikävä kotiin.

On niitä ajatuksia mistä en tykkää.
Mieluummin kuolisin kuin ajattelisin pahoja.

Tilasin eilen valokuvia, itkettää ne vanhat kuvat itsestään, en minä tajunnut, en minä nähnyt, miten se on mahdollista, mutta sitten taas, miten on mahdollista että nyt olen taas näin suuri, vain puolessa vuodessa, ei se kuulosta terveelliseltä, olen kohta 15 kiloa suurempi kuin vuosi sitten, vaikka tiedänkin että se on terve suunta. Enkä minä painoa stressaa, liikkumatonta suolistoani vain, kun se sattuu ja turvottaa.

Haluaisin pyytää äitiltä anteeksi että tuijottelen taas, vaikken sitä edes itse tajua. Olen vain väsyksissä.

Älkää muistuttako, kyllä minä tiedän

Että sitä masentaa taas.

Pyörittelee kynää huulessa ja niin sille jää mustetta naamaan, jonka se huomaa vasta monta tuntia jälkikäteen.

Ei sitä huvita, kiroilee kun vatsa on jumissa ja laksatiiviuloste kovaa ja tummaa eikä ole sekään tulla ulos. Muttei se jaksa lääkäriin soittaa vaikka nyt ehkä saataisiin vähän hemoglobiinin pompintaan selkyyttä lisää. Olkoot.

Sille kivalle terkkarille voisi soittaa, muttei kuitenkaan, vittu kun niiden piti muuttaa kauemmas työterveyden toiminta, ei voi vain mennä vaivojensa kanssa ja sitten ne tuntuu niin turhilta että huhhuijaa.

Se laskee tunteja,

minuutteja,

sekunteja

ja pidättää hengitystä kun ei muista että se on elintärkeää toimintaa.

Sillä on vaan niin kova ikävä että kouristaa.

EDIT://
Kun tulin kotiin illalla, äiti istuutui ruokapöytään vastapäätä.

Se katsoo kun minä syön.
Samalla tavalla kuin töissä naiset nappaavat nutripurkkini kädestäni ja lukevat ääneen sen ravintosisältöluettelon ja nyökkäilevät kalorimäärille. Onhan niissä sellaisia ja paljonkin.
Se on kamalaa.

Kun katson telkkaria äitin ja iskän huoneessa niiden sängyllä maaten äiti tulee ja pyytää että lakkaan sen varpaankynnet. Kokeillaan etanarasvaa.
Kun se lähtee salille kaivelen sen sukkalaatikoita etsien sen sen hetkistä karkkijemmaa, sillä on aina jotakin. Ja löydänkin puolikkaan levyn joulusuklaata, vittu mikä riemu, syön neljä palaa, ja mitä ihmettä namia, sukkien keskellä on myös laatikollinen Ardinexia, vähän kirpaisee että se joutuu piilottamaan kodeiinipillerit suultani.
En ota säilööni yhtäkään niistä, ehkä sitten joku toinen päivä. Nytpähän tiedän että sellaisia on, jos kova himo tulee.

Eilen oli Laurin 5-vuotissynttärit, en osaa vieläkään ajatella sitä pikkuveljenä.

Tänään tuli kamala ikäkriisi kun täytän 21 lokakuussa. Se on jo ”parikymppinen”, ja parikymppiset täyttää 30.

EDIT2://
Niin, niin paljon Latea pidän veljenä että tosiaankin, tänään sen synttärit onkin eikä huomenna.

How unlucky

Pää menee pyörälle vähemmästäkin. Tankkaan vettä ja oksennan aseman vessassa puoli tuntia niin että olen myöhästyä junasta. Lippu on rytyssä, se on ollut nyrkin sisällä puristuksissa, varpaita palelee ja lipuntarkastaja lipuu ohitseni kun jään tuijottamaan rikkinäistä peilikuvaani junan ikkunasta.
Ohitse vierivät maisemat.
Olen onnekas, tästä kun olisi vielä jäniksenä matkustamisesta saanut sakot käteen: ryttyinen lippuni on löytynyt käymälän roskakorista, suunta on täysin väärä ja leima siihen on lyöty viikkoja sitten.
Äiti on vastassa, se ei sano mitään ennen kuin päästään niiden pihaan, silloin se kysyy tarvitsenko vielä uuden talvitakin, jota lähdetään ostamaan kunhan olen saanut lumityöt tehtyä. Äiti ei ole ostanut minulle vaatteita yhdeksään vuoteen.
Tyttöni on väsyksissä, käytän sen miedoissa löylyissä ja laulan viskin tuoksuisen hyvänyönlaulun, suukotan ja lähden kapakkaan.

Punainen pulkka liukuu teitä pitkin, lauletaan tuiki tuiki tähtöstä, lumihiutaleita leijailee niskaan, tuntuu lämpimältä ja kainaloihini ilmestyy hikiläntit.
Kotona roskapussi odottaa eteisessä ja tiskit altaassa, tofu on surkastunut jääkaappiin, se jäi lauantaina syömättä. Keitetään Nuhan kanssa makaroonit ja juodaan kannullinen laihaa mehua, päiväunet, ja nyt katsotaan pingviini-elokuvaa. Minä makaan ja se istuu selässäni, räpeltää tukkaani ja tekee lettejä ja muita sökeröitä peikkopehkoni sekaan.
Jännitän ensiviikkoa, soitan toisen kerran yhdestä asunnosta, josta olisin kiinnostunut; 35 neliötä, lähellä koulua...

Ps. taidan jättää Leijonan

Teksti kirjoitettu osastolla kesällä 2009

Äiti ei istu paikallaan tyhjänpanttina, sen olen yrittänyt apinoida siltä, ramppaan koko ajan jossakin, en voi keskittyä edes tekstiviestin kirjoittamiseen, jos en kävele samalla ympyrää. Koneella oleminen on hankalaa; vispaan jalkojani ja teen rutistuksia maatessani vatsallani, jaksan lukea tai kirjoittaa yhden tekstin puoliväliin, sitten huomaamattani pidän tauon ja hypin pitkin seiniä, olin sitten kuinka väsynyt tai masentunut tahansa. Rummutan pöytää sormillani, vatkaan jalkaa pöydän alla, vääntelen kasvojani ja heiluttelen päätäni puolelta toiselle.
Hoitohenkilökunnalla on tapana kysyä ovatko tekemäni asiat pakkoliikkeitä, nykimistä, mutta teen sen kaiken alintajuisesti tarkoituksella. Ettei tarvitse pysähtyä. Ettei tarvitse ajatella. Olen kuvitellut, että äiti ramppaa ympäriinsä samasta syystä; ettei tarvitse ajatella kuinka retuperällä oma sisin oikeasti on, näinhän se on lähes jokaisen vanhemman kohdalla.
Olen, ja tiedän että suurin osa muistakin on, ajatellut joskus lapsempana, että äiti ja isä elää vain lasta varten; ettei niillä ole päässä mikään muu; että ne on jonkinlaisia koneita suurinpiirtein; käveleviä tietopankkeja; ettei niillä ole omaa elämää, kerran ne lapsen elämännäyttämöllä esiintyvät vain sivurooleissa.

Äiti juoksee aamulla puolentunnin lenkin, käyttää ruokatuntinsa kävelemällä sairaalan portaita ylös alas näyttäen kiireiseltä, ettei kukaan huomaa, että se vain voimistelee hiukan, senkin olen oppinut siltä, kävelen osaston käytävää pitkin päättäväinen ilme kasvoillani, en näytä kuinka paljon häiriinnyn vastaantulijoista, seuraavalla kerralla näytän huolestuneelta ja pohtivalta, hidastan hieman tahtiani kuin uppoutuneena ajatuksiini, joiden ulkopuolinen ei tiedä olevan "yksi, kaksi .... kolkytneljä... satayksi askelta, täytyy kävellä tämä pätkä kakskymmentä kertaa vielä eestakaisin."

Töistä päästessään äiti tekee ruuan ja syö itse salaattia ja palan proteiinia, juo maitonsa kiltisti ja käy sitten "katsomaan telkkaria" kuntopyörän selkään, voimistelee pallon ja tasapainolaudan kanssa, ja sitten se lähtee joko tunnin juoksulenkille tai vaihtoehtoisesti pariksi tunniksi salille. Se tekee kaikkensa, ettei näytä siltä kuin suurinosa muista lapsien läpimenoporteista tuppaa tekemään.

Pienempänä ikävöin äitiä, vaikka se olisi ollut viereisessä huoneessa. Mieluiten olisin köyttänyt itseni sen jalkaan kiinni, koska pelkäsin ihan helvetisti että se taas jättää minut jälkeensä, kuten lastenosastolla kolme ensimmäistä ikävuottani suhteellisen tiiviisti eläessäni oli käynyt.
Nyt ikävöin äitiä enää vain silloin kun en ole nähyt sitä pariin tuntiin.

Äiti kutsui minua tänään kunnon pojaksi jouduttuani verbaalisen hyökkäyksen kohteeksi sen minua silmittömästi vihaavan ex-miehen toimesta.
Menin vessaan itkemään, ei se olisi halunnut minun kuulevan sen lipsautusta.

Pesin kolme koneellista pyykkiä, siivosin veljeni kaatopaikan jota kukaan ei ole edes imuroinut kahteen ja puoleen vuoteen, tein makaroonilaatikkoa ja leivoin dallas-pullia, juoksin kuusi kilometriä ja oksensin neljä kertaa.

En jaksa pysyä paikallani ja kirjoittaa.
Pääni on tukkeessa kaikesta mitä haluaisin sanoa.

You'll only end up losing the ones you love the most

Olen draamakuninkaallinen, vaikka vihaan jokaista maailman synnyttämää huutoa ja sihahdusta. Vaikka en jaksa kimpaantua mistään, en suuttua, en vihata, minä vihaan vihaa. En usko mihinkään tai kehenkään joka on tämän planeetan pinnalla kävellyt, edes vastasyntyneen ensihenkäys ei ole minulle tarpeeksi puhdas ja viaton, sillä se ei jää viimeiseksi.
Ihmisen ja eläimen erottaa toisistaan se, että ihminen valehtelee lajitovereilleen, eläin vain yrittää tätä temppua välttyäkseen toisen lajin edustajan raatelulta - me petämme oman lajimme, mutta näemmä veljiemme lihan syömisen syntinä.
Syntinä; mutta eikö haaskaus ole sitä suurempi ja anteeksiantamattomampi teko? Tai kenenkään suolistaminen yhtään minkään tekosyyn varjolla, joita jokainen sota ja konflikti ovat.
Näen tapon oikeutetuksi paljain käsin, reilusti - voimakkain yksilö voittaa, se on evoluution taisto -, jos tarkoituksena on suojella itseään tai rakkaimpiaan. Omaa yhteisöään. Ruokkiakseen.
Näen oikeutettuna sen, että Kolmas maailma kärsii nälänhätää, mutta en näe oikeutettuna sitä, että paremmissa oloissa kasvaneet istuvat perseellään ja valittavat elämän kurjuudesta tekemättä itse elettäkään parantaakseen olojaan.
Metsästäjä-keräilijäkulttuurista siirtyminen oravannahkavaluuttaan ei ole tuonut kenellekään mitään hyvää. Itsensä sivistäminen on saanut meistä jokaisen uskomaan liikoja itsestään, luulemaan, että olemme muka jotakin muita kuin eläimiä. Fiksuja. Ovelia. Voimakkaita. Kaikkivaltiaita. Todellisuus on se, että jos metsänkeskellä astut emokarhun ja tämän pentujen väliin, olet vainaa.
Mutta hetkinen, lenkkeilijää puree karhu ja tämä parka ehtii karkuun ennen suurempaa tuhoa. Mitä sitten tapahtuu? Karhu ammutaan. Ja samoin sen kaksi lasta. Koska nukutusainetta ei juuri nyt ollut saatavilla.
Meitä on tällä pallolla 6 miljardia kappaletta, pistetään ne muutaman sadan tuhannen yksilön lajit vaan matalammaksi ettei vaan käy päälle.
They have feelings too. Miksi ei olisi; rakastihan tuokin äiti lapsiaan, ei se muuten olisi päälle käynyt. Ihanaa että pääsi koko perhe hengestään. Mutta eihän sillä ole samanlaista uutisarvoa kuin jos poliisi olisi tulittanut ihmisperheen kuoliaaksi, koska yksi erehtyi väkivaltaiseksi tuntiessaan jonkin uhkaavan rakkaimpiaan.

Minä en ymmärrä tätä vääryyttä, eikö jokaisen hengen pitänyt olla yhtä arvokas?
Jos olisin tarpeeksi rohkea ja älykäs en epäröisi hetkeäkään joukkoteurastaakseni osan meistä pois täältä. Mutta noinhan ei saa sanoa? Ei saa osoittaa ihannoivansa rauhaisee kommunismia tai samaan suuntaan omalta kannaltaan pyrkinyttä Adolf Hitleriä, sehän tekisi minusta pahan. Se, että sanoisin, että mielestäni Hitler ei ollut paha vaan älykäs. Että hänen persoonansa kiehtoo minua - että hän oikeasti oli jotakin ja eli vakaumuksensa mukaisesti toisin kuin kukaan meistä muista. Koska se vaatii niin paljon, että on helpompi heittää hanskat narikkaan jos alkaa näyttää liian monimutkaiselta.
Täytyy sanoa että ihannoi demokratiaa. Sitä kuinka hyvin maallamme menee, vaikka eläisi itse koko ajan sillä kurjalla ja varjoisalla puolella hupenevan työttömyyskassan ja KELAn väliinpitämättömien lappujen keskellä. Keräämässä ojista pulloja, että saa sen maitolitran ostettua jääkaappinsa valon seuraksi. Sitä minä ihannoin!, en ihmisen ahneuden pilaamaa Neuvostoliittoa. Kommunismia varten täytyy kasvattaa kokonainen uusi sukupolvi, sitä varten täytyy päästä eroon kaikista meistä korruption keskellä eläneistä. Jättää vain ohjepinkka jäljelle. Vasta silloin voi olla viattomia, puhtaita tämän päättömän lajin edustajia.

Äiti ei ole käynyt, eikä soittanut, eikä vastannut puhelimeen, laittanut iskän vastaamaan, jos nyt on jaksanut, viestinviejäkseen ei nyt kerkeä.
Itken ja itken ja raivoan ja säryn, mutta ennen kuin piikki luiskahtaa niskaani ehdin karata ja juoksen raivovyörynä kohti ovea, mutta törmään syliin, joka on tarkoituksella tullut tielle, jättänyt oman tapaamisensa rakkaidensa kanssa kesken minun vuokseni. Ja tunnen oloni niin tärkeäksi koko lauantain, itken ja itken lisää, mutta enää en raivoa, ja Jurvanen silittää niskaani ja istuu paikallaan koko päivän, antaa kätensä kun on illallisen vuoro (minä syön kolme riisiä ja viipaleen kurkkua maitolasilliseni seurana) ja selviän siitä päivästä, vaikka oloni onkin ristiriitainen ja avuton, sillä en tiedä kuinka maksan tämän kaiken takaisin. Olen aina maksanut kaiken takaisin kehollani, ottakaa ottakaa tässä sitä saa minä en katso ikää, ulkonäköä tai ole edes hinnalla pilattu, mutta en ole ikinä halunnut tehdä sitä niin, en halua nytkään, mutta en tiedä kuinka kalliiksi tämä muuten käy. Ainoa este vielä tällä hetkellä on se mitä jalkovälistäni löytyy, mutta moni mieli on muuttunut senkin suhteen lainan eräpäivän alkaessa häämöttää. Takaa, valot pois päältä, peiton alla.

Aamutakkini repaleinen helma hankaa polvitaipeita minkä kerkeää, se alkaa jo vedellä viimeisiään, se sama joka on kulkenut sairaalasta toiseen mukanani viimeisen kymmenen vuotta. Ostettiin kasvuvaralla tarpeeksi suuri, mutta lopetin kasvamisenkin jo parissa vuodessa. Kasvukäyrässäni kulkee tasainen viiva kaksitoistavuotiaasta yhdeksäntoistavuotiaaseen, puolen sentin ylä- ja alamäkineen.
Olisin antanut ruiskuttaa kasvuhormonia sisääni epäröimättä hetkeäkään ennen kuin oli liian myöhäistä.
Näin pieneen ei mahdu kuin yksi tunne kerrallaan, samalla tavalla kuin ei lapsiinkaan. Yhtenä hetkenä itkee ja raivoaa, toisena nauraa kuin päänsä menettänyt, kunhan vain joku löytää sen naurunappulan.
Nyt olen murheellinen, vaikka aurinko paistaa ja tuulenvire tuoksuu raikkaalle sateelle. Ulkona ei ole liian kuuma, eikä sisälläkään. Vaikka sain viettää kaksikymmentä minuuttia poikani kanssa. Vaikka pukeuduin sitä varten tukevasti, ettei sen tarvitsisi katsella ulospäin heijastuvaa sairauttani ja jäädä siihen kiinni.
Se istui sylissäni jäykkänä kuin heinäseiväs, eikä sen halaus tullut suoraan sydämestä. Se keräsi rohkeutta, tuutko pelaamaan mun kanssa joku päivä jalista?
ja minä halusin ravistella sitä. Se käänsi katseensa ja viilsi rintakehäni auki, enkä minä olisi halunnut kehottaa sitä katsomaan minua silmiin voidakseni vakuuttaa sille, ettei se saa jännittää seurassani, minä olen sinun iskä, minä olen sinua varten olemassa.
En tiedä onko pahempaa tunnetta kuin tulla lapsensa säälimäksi, pienen lapsensa, jonka ei pitäisi vielä osata sääliä mitään. Sitä ettei ole tarpeeksi läheinen, vaikka sama veri virtaisi suonissa.
Jos jo nyt on vaikea kysyä pienintäkin asiaa, entä sitten kun Pupu on kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä... Uskon ettei se enää yletä ylittämään sitä kynnystä, jos en nyt saa tehtyä enemmän kuin on mahdollista resursseillani sen suhteen. Voita sen luottamusta ja ole sille isä. Ole kaikille isä, ennen kuin unohdun pois.
Ylety ylittämään sitä kynnystä, vaikka olisi kuinka pitkä tahansa. Eihän se nytkään ole minua kuin reilun päätä lyhyempi enää. Kohta minä istun sen sylissä, eikä toisinpäin. Enkä tiedä voiko se enää silloin nähdä minua isyydenarvoisena, onhan sillä muitakin, parempia, roolimalleja. Kaikeksi onneksi.

Meillä on huomenna huoltajuuskäsittely oikeudessa, jossa viisaammat päät päättää, onko nuoremmille lapsilleni hyväksi, että ylipäätään olen osa niiden elämää, vai tietääkö se vain huonoa. Hyvältä näyttää sen puolesta, että istun hullujenhuoneella, enkä voi edes osallistua koko käsittelyyn. Pilkka osuu omaan nilkkaan, minähän koko prosessin panin alulle vihoissani, halusin oikeuden säännöllisiin tapaamisiin lasteni kanssa, oikeuden puhua lasteni kanssa aina silloin kun on tarkoituskin. En halunnut olla mikään viikonloppu-(tai tässä tapauksessa pari viikkoa vuodessa)-isä, en halunnut olla samanlainen kuin oma isäni.
Ja nyt saatan menettää kaiken.

Kuuluu vähän hassua

Leijona kävi eilen. Aloitetaan sillä. Helpolla toteamuksella.
En vaan muista koko käyntiä, puoliltapäivin se ilmoitti tulevansa, minulla meni maidot väärään kurkkuun ja heittelin kurkkumössöni pitkin seiniä. Taisin sitten muuttaa mieleni ja esitellä sen lapselleen, sanoa, etten nyt juuri jaksa enempää vauvoja hankkia, kun tämäkin itkee ihan liikaa. Märkii ja vuotaa koko käsi.
Aamulla oli oikein paska olo, levoton, halusin tietää, mitä oli sanottu ja tehty, suoraansanottuna vitutti oma pääni ja sen tekemät kepposet. Se, etten saa sitä pysymään kasassa.
Enää en haluakaan tietää, mitä se nyt hyödyttäisi, the riippakivi.

Lääkärillä keskusteltiin puheterapiasta, että se voisi olla taas ajankohtaista. Syömisenkin kannalta. Että ilmaisisin vähän selkokielisemmin asiani, enkä änkyttäisi, sopertaisi, kompastelisi, unohtelisi sanoja, käyttäisi jatkuvasti engfinskaa/finglishiä erityisesti lauserakenteita muodostaessani puheessa... ja niin edelleen ja niin edelleen.
Toimintaterapiaa, taideterapiaa. Että anna nyt jooko kirjoittaa se saatanan vammaislausunto, mitä se sinua hetkauttaa mitä lapussa lukee ja mistä sitä rahaa virtaa sisään.
Äitini on lopettanut kaikkien puheet vammaisasioista kohdallani heti, sen lapsi ei ole vammainen. Ei vaikka aivot olisi pullamössöä, vaikka olisikin syntynyt 26 raskausviikolla ja elänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta lastenosaston turvassa. Ei vaikka oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana, syömään kiinteää kaksi- ja puolivuotiaana, puhumaan reilu kolmevuotiaana ja silloinkin vain osasi mongertaa omaa kieltään ja sanoa "kyllä" ja "kiitos",
tai vaikka aivoissa on ollut vuotoa vastasyntyneenä, viisi-, yksitoista-, seitsemäntoista- ja kahdeksantoistavuotiaana. Vaikka neurologi on kirjoittanut toistuvasti diagnoosikohtaan "lievä cp-vamma" schizophrenian alapuolelle - aikaisemmissa teksteissä tosin vakavan mielisairauden tilalla on ADHD ja painajaiset - mihin sillä sitten viitataankaan.
Enkä minä halua olla separi, separeita kiusataan. Ehkä minua sen takia onkin aina kiusattu. Että kaikki muut ensimmäisestä luokasta alkaen on huomanneet kuinka vammainen olen ja käyttäneet hienotunteisesti tekosyynä sitä että olin kaikkia myös reilusti lyhyempi, enkä ylettänyt ylläni heiluteltavaan koulureppuuni vaan hypin ja itkin tyhmänä koulun pihalla sen perässä toivoen että joku opettaja puuttuisi asiaan. Mutta näin ei koskaan käynyt.
Sen takia saatan pelätä syksyä suhteellisen paljon, syksyä ja uutta koulua, yhdestäkään käymästäni koulusta ei ole jäänyt hyvä maku suuhun.


Juttelen tällä hetkellä Leijonan kanssa messengerissä. Tai en minä sille juttele, mutta luen kaikki sen viestit anteeksipyynnöistä kertomuksiin mitä kaikkea Aivikseni on tuhonnut poissaollessani: rakas kanini on paskantanut Leijonan lompakolle ja repinyt joitakin sen työpapereita silpuksi ja kantanut sitten pesäänsä panttivangiksi, kuten sillä on tapana närkästyessään tehdä.
En tiedä.
MINÄ haluaisin vain painaa ignore-nappia, kieltää sitä ikinä tulemasta lähellekään minua enää, antaa unohtaa. Erityisen vaikeaa tämä on myös siksi että Leijona on enoni paras ystävä ja siis vasta syntyneen vauvaserkkuni sylikummi. Eli kaikki sukujuhlat olisi pelkkää katkeruutta täynnä. Kumpi saa mennä ja mihin aikaan.
Toinen puoli haluaa unohtaa kaiken tapahtuneen ja luikkia häntä koipien välissä takaisin. Olen rakastunut jo elämäni aikana kolmeen ihmiseen, jokainen heistä on pettänyt minua. Pettänyt ja jättänyt. Ja nyt yksi ei haluaisikaan jättää vaan pyyhkiä tekemänsä virheen historiasta ja kirjoittaa meille paremman tarinanlopun. Jos jokainen kuitenkin kyllästyy minuun aika nopeastikin, miksi pitäisi alkaa tavoittelemaan kuuta taivaalta. Antaa toisen vaan paneskella ympäriinsä niin paljon kun huvittaa ja sulkea silmänsä siltä. Elää rikkaan vaimon arkea. Olla kuten iskäni, joka joka kerta palaa äitini rinnalle kaikesta huolimatta.
Ne meni alle kaksikymppisinä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Sitten äiti petti ja sai minut, mutta iskä kuitenkin jäi. Ja minäkin sain olla sen lapsena, mistä olen oikein kiitollinen.
Kunnes äiti petti uudestaan ja tällä kertaa jätti ja sai kaksi lasta inhottavan paskiaisen kanssa, joka hakkasi minut sairaalaan monta kertaa sen vuoden aikana, jonka ehdin sen katon alla asumaan ennen huostaanottoa.
Ja sitten äiti pettikin sitä vaihteenvuoksi iskän kanssa ja nyt ne on menossa syksyllä uudestaan naimisiin.
Ihailen äitiäni hyvin paljon, sitä kuinka vahva ihminen se on (vaikka se onkin paskiainen pettäjä), eikä näytä epävarmuutta pisaraakaan. Koska se tietää olevansa kaunis ja nuorekas ja kympinoppilas lukematta ainoaankaan kokeeseen, ja vielä sairaanhoitaja, se toisiksi seksikkäin mistä miehet fantasioivat. Ottaa kaiken minkä haluaa.
Harmi että minä olen vain yksi ruttuinen harmaa tossu, jota voi talloa ja potkia ympäriinsä. Nykyään. Ennen olin täysin äitini peilikuva (sitä "kympinoppilas"-kohtaa lukuunottamatta). Tai yhdessä vaiheessa. Tossukka olin lapsenakin, kymmenvuotiaana alkaneeseen pubertiteettiin asti. En enää vain jaksa välittää mistään, heitelkööt ympäriinsä. Jos tietäisin, mitä elämältäni haluan, voisi alkaa jopa optimistiksi.

Sain tänään luvan käydä ostamassa aulasta tupakkaa. Ennen sitä halusin tarkistaa automaatilla, että tililleni on tupsahtanut palkka, mutta automaatti oli rikki. Ei siinä vielä mitään, mutta kahviossa ei toiminut tänään Visa Electron. Onneksi olkoon EU, olet ihana näine maksujärjestelmien yhdistämisenisi, missään ei voi maksaa ja sitten ei edes rahojaan saa pihalle.
Minä siitä pihalle lensin, heitin kuperkeikkaa päälläni ja vartija raahasi hoitajan kanssa takaisin osastolle lepäämään. Olenko valmis palaamaan ulkomaailmaan? Ehkä voin jäädä tänne iäksi.
Laitostoudun päivissä.

Minä todellakin pahoittelen tekstieni laatua, en saa pysyttyä kärryillä ja unohtelen mitä olen tekemässä. Yritän ensi kerralla paremmin.

Ruma, ilkeä ja sottainen

Kusin asiani. En saanut pidettyä ruokaa sisälläni sitten viime päivitykseni, matka onnelaan päättyi letkuihin ja itkuisiin iltoihin. Herään aamulla puoli seitsemältä Leijonan kellonsoittoon, tupakoin armottomasti ja valitsen päälleni vaatteet, joissa näytän mahdollisimman suurelta. Matkustetaan bussilla sairaalalle, ilmoittaudun sisään osastolle. Vaihdan sairaala-asun päälleni, makaan peittojen alla hytisemässä sarjakuviani selaillen, tippa ranteessa, odotan että kaksi hoitajaa vie minut syrjemmälle ruokittavaksi. En osaa edes itse enää syödä.
Mummot vaihtavat myötätuntoisia irvistyksiä keskenään viereisistä pedeistä, tuo on tuollainen. Käyn thoraksröntgenissä, magneetissa, CT:ssä ja ultraäänessä, siinähän se päivä sujuu. Mieluummin olisin töissä.
Katselen tupakkatauollani alas parvekkeelta, kuudennesta kerroksesta, mietin miltä tuntuisi hypätä. Heittäytyä kaiteen yli. Varmasti paremmalta kuin nyt kurkkukipuisena ja huonovointisena.
Leijona hakee päästessään, aamubussin tapaan liian moni erehtyy tuijottamaan poskeeni kiinni teipattua letkua inhoten. Puristaa. Vedän huppua syvemmälle päähän, enkä katso edes kuskia silmiin tökätessäni kuukausilippuni kortinlukijaan.
Lauantaina menen osastolle yöksi.
Letkuissa olen kahdeksan kiloa.
En saa vaatteita asettumaan päälleni kotona, koska olen niin turvoksissa. Näen unta että paskon housuuni, niin ahdistava tilanne on. En enää tahdo nukkua päiväunia, olin sitten kuinka väsyksissä tahansa. Nauretaan unelleni Leijonan kanssa aurinkoisella parvekkeella, poltan vihreää syöpäkäärylettä ja nauruni on pitkästä aikaa aitoa. Vaikka se repiikin sisälmykseni rikki.
Hesburgerin jonossa humalainen mies puristaa persettäni ohimennessään, alan taas itkeä. Kaivaudun känniläistä pahasti mulkoilevan Leijonan kainaloon ja pyydän sitä olemaan järjestämättä kohtausta. En jaksa. Se saa paska-ateriansa ja istuudutaan kauimmaiseen nurkkaan piiloon katseilta. Annan rasvankäryn tanssia nenäkarvoillani. Nuoleskelen ketsupissa pyörittämiäni sormia ja saan minipehmiksen ilman kastiketta. Vohveliosa lentää aterian kääreiden mukana roskakoriin.
Juoksen supermarketista toiseen, hypistelen tavaroita, ei vielä ole rahaa.
Kuiskaan äidille, että veljen tyttöystävä on vain kaulalaiha, sillä on massiivinen perse ja lanteet. Äiti tulistuu ja käskee minun pitää turpani tukossa, näytät ihan nälkälapselta. Olen vähän hämilläni: sillä tavalla me on aina puhuttu toisista, naljailtu ja unohdettu omat vikamme. Kun olin pienenä äidin kanssa päivät kahdestaan kotona sisarusten ollessa tarhassa ja koulussa tai vielä äitin mahassa, istuin lattialla piirtelemässä, äiti veivasi stepperiä ja kommentoi telkkarissa olevien ihmisten ulkonäköä. Vähän on pulskistunut. Viinanaama. Käyttää liikaa suolaa, turvoksissa. Onpa kauniin laiha tyttö.
Selaan laskujen eräpäiviä: mikään ei ole vielä myöhässä. Vähennän summat palkkanauhastani, käteen ei jää paljon paskaakaan: sairaalamaksuja, sähkölasku, nettilasku, puhelinlasku, yksi erä takaisinperintään mennyttä sairaspäivärahaa, koska en sitä kuulemma ansainnut, olisi pitänyt hakea vammaistukea tai jotain, olla menemättä töihin. Sana "vammainen", poikkeava, erilainen, normista eriävä, kiero, saa vereni kuplimaan raivosta. En minä tunne itseäni vammaiseksi, pystyn juoksemaan ja sitomaan omat kengännauhani, ajatukseni ovat ajantasalla. Saatan olla hidas, käyttäytyä kuin dementikko ja huijata itseäni ajatuksillani, mutta invalidi en ole. En suostu olla. En vaikka sillä pääsisin joustavalla valinnalla mihin kouluun tahansa, saisin turvatyöpaikan, enemmän rahaa, ilmaisia nappeja. Joka kerta kun käyn työkkärissä tai KELAssa, ehdotetaan kansanopiston vammaislinjaa, puristan käteni reisiini. Ei kiitos.
Äiti töni opettajaa huudoillaan aloittaessani opintoni, kun oppikeskuksesta kysyttiin miksei minua laiteta erikoisluokalle, erikoiskouluun. Olisi niille helpompaa. Itse olet vammainen.
Ajatukset hyppii asiasta toiseen, ei ole mitään kiintopistettä. Leijona tekee itselleen lounasta, minä odottelen iltaa, menen toiseen ruokintaan. Voisin tänään iltapalaksi ottaa myöskin vaniljajukurttia, se on menossa vanhaksi, tai kai on jo mennyt.
Katsotaan joku kiva elokuva, saanpahan maata miehisemmän puoleni kainalossa, haistella sen partavettä, sitä tuoksua jonka käskin sen ostaa sen lainattua kerran työkaverinsa putelista muutaman roiskeen. Haistan sen jo rappukäytävässä. En tunne omaa oloani miehiseksi, en ole kai koskaan tuntenutkaan.
En tajua edelleenkään kuinka se jaksaa ongelmieni kanssa. Aamusta iltaan pitää huolehtia. Olisin sanonut hyvästit jo kauan sitten, jos olisin sen kengissä.
Nyt en ole edes housuissa.