Ruma päivä

Olen avannut tämän päivittääkseni jo neljä kertaa tänään aikaisemmin, viides ehkä toden sanoo. Ainakin nyt olen jo pidemmällä kuin aikaisemmilla kerroilla, jolloin tabulaattori vilkahteli yksinäisenä ruudulla.
Minulla on ollut ruma päivä. Olen turvoksissa kuin synti, nyrpeä ja väsyneennäköinen, onneksi ei ihmistenilmoille tarvitse itseään saatella. Hyvät puolensa osaston turvassakin köllöttelyssä.
Sain koneeni, saan istua illat pitkät perseelläni ja selata e-bayn tarjontaa potien huonoa omatuntoa jo pelkästään katselusta. En minä tarvitse mitään. Ei minulla ole rahaa. En minä tule tältä kesältä saamaan enää yhtäkään tilinauhaa, minä en kykene enää työelämään.
Helpotus sinänsä, mutta vetää mielen matalaksi. Olen suhteellisen velvollisuudentuntoinen ihminen, enkä koskaan ole nauttinut muiden kustannuksella elämisestä. Pappa betalar ei ole suustani useinkaan lennähtävä lausahdus, vaikka tällä hetkellä siltä ei voikaan välttyä. Isi maksaa paapomisestani. Minä kulutan valtion ja kunnan rahoja rypemällä itsesäälissä turvonneine raajoineni ja possunaamoineni, oma äitikään ei tunnistaisi, jos nyt näkisi, kerran en minä itsekään. Edes tällä hetkellä kun kuvittelen olevani orientoitunut aikaan ja paikkaan suhteellisen selväpäisesti.
Kymmeneltä on nukkumaanmenoaika, silloin on käytävä nappaamassa viimeinen Leponex naamaansa ja kaivauduttava peitevuoren alle kuuntelemaan kuorsaavaa huonekaveripappaa, joka huutaa unissaan useammin kuin minä. Tai ainakin luulen niin. En ole herännyt vielä kertaakaan täällä olon aikana itkunpurkaukseeni tai säikähdyksestä. Itseasiassa, olen voinut suhteellisen hyvin.
Aamulla käyn punnituksessa, sen jälkeen istun puoli tuntia ruokalassa juoden teetä. Käyn letkuruokinnassa. Makaan vatsa ja kasvot kipeinä odottaen aamulääkkeiden sisäänpotkimista. Istun tupakalla ja odotutan hermostunutta hoitajaa, joka ei itse polta. Sekoitan pakkani ja pelaan uuden erän pasianssia. Ja toisen. Ehkä kolmannenkin, ennen kuin verikokeet täytyy tarkistaa.
Lounaan jälkeen pääsen ulos, en keskustele kenenkään kanssa, se saisi minut tuntemaan oloni sairaaksi.
Mökötän kun lääkäri ehdottaa vammaistuen hakemista, saisin tukiasunnonkin. En minä ole vammainen, en edelleenkään. Tai ainakaan en halua olla.
Välillä tekee niin kovasti mieli luovuttaa, mutta sitten tajuan, kuinka naurettavan ylihelppo ratkaisu se olisi. Olenhan minä päässyt jo tähän asti..? Jos minä kestäisin vielä yhden kolhun, sittenkin? Ei minun elämäni varmasti sieltä paskimmasta päästä voi olla?
Media antaa skitsofreniasta ärsyttävän vääränlaisen kuvan. Jättää huomioimatta ne yksilöt, jotka kykenevät elämään kuten muutkin. Paisuttelevat sairautta, kurovat rotkoa terveiden ja ei-terveiden välillä yhä suuremmaksi. Paskanmarjat, sanon minä. Olen käynyt peruskoulun, päässyt suhteellisen fiiniin musiikkiopistoon (tipauttaen itseni sieltä masennuksen takia), maksanut kaikki laskuni ajallaan tai enintään kolmen päivän viiveellä rahatilanteesta riippuen, en ole sortunut yhteenkään pikavippiin.
Sosiaalisiin tilanteisiin en ole koskaan sopeutunut, ja henkilökohtaisen hygienian tajuni on suhteellisen huono. Roskien viemistä ja yleissiivousta vihaan, enkä käy suihkussakaan kuin pari kertaa viikossa liian jaksamattomana. Tietääkseni en kuitenkaan haise erityisen pahalle, sillä on hyvä lohduttautua. Enhän minä edes hikoile.
Joko juon, syön tai liidän ravinnotta. Olen koukussa hallinnan ja hallitsemattomuuden tunteisiin. Tunteeni heittelevät täysin laidasta laitaan: joko vihaan jotakuta siitä syystä, että minulle on tehty väärin, tai sitten jos saan yhdenkin mukavanpuoleisen sanan, tämä ihminenhän on fantastinen! On vain ääripäitä, en koskaan löydä kultaiselle keskitielle.
En pysty upottamaan itseäni fiktiokirjallisuuteen, en ole saanut itse luettua yhtä ainoata opusta lävitse. Hukkaan itseni puoliväliin, saan paniikin ja yritän räpiköidä takaisin. Tv:tä en juurikaan katsele, sekin ahdistaa. Silloin tällöin pari piirrettyä vilahtaa silmieni ohitse, samoin muutama tositv-ohjelma aivan vahingossa. Elokuvissa käymisestä en erityisemmin nauti, enkä voisi kuvitellakaan pistäväni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun istumaan ventovieraiden keskellä pimeässä salissa yksinäisenä imemässä tarinaa verkkokalvoilleni.

Arki on minulle tarpeeksi pelottava.

Hypomania kuplii vatsassa, vaikka niidenkin pitäisi pysyä poissa. Neuroleptit aiheuttavat lähes poikkeuksetta enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka klotsapiini kohdallani toimiikin hiukan jouhevammin. Vaikka kaikki haittavaikutukset superharvinaisista yleisiin iskevätkin kuin piikki lihaan, olen vaikea seurattava sydäntulehduksen vastikään sairastaneena.

Nyt minä en enää jaksa keskittyä. En ole hetkeen jaksanut, menen nukkumaan ja piirtelemään viivoja paperipäiväkirjaani, jonka hoitaja vaatii nähtäväksi.
Minä en sitä halua lukea, olen saanut kirjoitettua romaanin niinä hetkinä, kun en ole itsenäni ollut läsnä. En halua tuntea sen kaiken tuhoavan ajatuksia.

Kakkua, lusikkakeksejä, kauniita kattauksia ja suu pielet rasvasta kiilteleviä

Tänään on mummon syntymäpäivät. Mummon, joka on läpi elämäni vihannut minua ylitsepursuavalla voimalla, koska on minun syytäni, että olen syntynyt, ja että olen toisen miehen, en sen pojan, lapsi. En sen lapsenlapsi.
Äiti pyysi, että teen sille kortin.
Välttelin viimehetkeen asti aihetta, kiertelin ja kaartelin.
Enhän ole edes menossa?
Hoitajan mukaan olen. Että niin sovittiin äidin kanssa, menen sinne syömään ja olemaan, koska mummon synttärit on aina "sukujuhla", ja olen tarpeeksi kunnossa istumaan herkkujen äärellä äänekkään juoruilun keskellä.
Vaikka en ole. On ollut oikein huono aamu.
Eilen oli huono olo. Paha olla. Katsoin Suomi-pelin henkilökunnan huoneessa, nauroin, karjuin ja huusin riemusta ensimmäisen erän tylsyyden loputtua. Lipitin vettä tyytyväisenä, haistelin ilmassa kelluvaa munkkirasvatuoksua.
Kävin miehen kanssa yötupakalla, olin tyytyväinen kun se kertoi aamulla olevan punnitus.
Aamulla en ollut tyytyväinen, en niin alkuunkaan. Kaikki se illalla juomani vesi oli jäänyt jumiin sisälleni. Se on turvottanut ihoni pullataikinaksi. Vaikka kuinka monta kertaa hyppäsin tarkan luvun antavalle vekottimelle, joka torstai-iltana kertoi massakseni 35,7 kiloa, se näytti aina lihoneeni puolessatoista vuorokaudessa yli kolme kiloa.
Hajosin huoneen lattialle. Ei se ole totta. Huusin hoitajalle, ettei merkitse lukua kirjaseensa, sanoin, että otetaan uudestaan sitten kun olen tyhjentynyt hiukan.
Mutta armoa ei ole.
Mikään ei liiku mihinkään suuntaan.
Kaasin aamiaiseni vessanpönttöön. Piilotin evääni laukun pohjalle. Ei täällä vahdita.
Suostun lähtemään juhliin vain sillä ehdolla, ettei minun tarvitse syödä siellä. Koska söin jo täällä. Koska olen jo lihava.
Äiti ei jaksanut kuunnella ruikutustani aamummalla. Sen mielestä pitäisi vain olla tyytyväinen, saanhan letkun pois takuuvarmasti huomenna tällä menolla.
Se vaan haluaa, että lihon siitä ohi. Viisikymmentä kiloiseksi. Vaikka olenkin sitä lähes päätä lyhyempi.
Se vaan haluaa että olen kaikessa huonompi kuin se, että se pääsee sanomaan.
Kuten se eilen pääsi läimäyttäessään minua kasvoihin. Olin kertonut sille, että taidan lopettaa Leijonan kanssa. Et.
Ei se toimi.
Et. Luuletko että sun elämä olis yhtään parempaa sillon.
En. Mutta sen oisi.
Älä viitti olla idiootti. Et sano sille mitään.
Jos eroaisin, muuttaisin takaisin kotiin äitille, eikä se halua sitä. Silloin minua jouduttaisi katselemaan ja kestämään.
Haluan, että aika menee puolitoista vuotta taaksepäin, silloin olin oikeasti onnellinen ja kaikki oli hyvin. Ennen kuin särkyi tuhannenpalasiksi.

Alistunut, voimaton ja peloissaanko

Psykologi teki tunnelukkotestin, olin kyllästynyt ja värittelin tottuneesti palleroita mustaksi pehmeällä lyijykynällä, yhteensä kahdessa kohtaa mietin hieman vastaustani, koska kysymys oli typerä kaksiosainen, joista vain toinen väite piti paikkansa, en tuntenut oloani mukavaksi niiden kohdalla: mitä vain vastaisin, se olisi valetta.
Nainen väänteli ryppääntynyttä suutaan merkitessään pisteitäni ylös, se painotti, että tämä nyt on vain suuntaa antava. Niinkuin aina. Näille asioille voi tehdä jotain. Jos vain tiedostaa ne. En tarvitse mitään paperinpalasta kertomaan, että olen vetäytynyt, riippuvainen, vajavainen, suojaton, liian vaativa. Kärsin kroonisesta tunneummetuksesta, pelkään olla yksin, tulevani petetyksi, menettäväni rakkaimpani. Olen estynyt ja haluan pitää omat asiani ominani, en halua repostella niillä ympäriinsä, koska pelkään, etten ole sellainen kuin olisi hyve. Kun en ole. Olen huonompi kuin esitän päällepäin. Haen apua vasta kun on auttamattoman myöhäistä, kun ainoa toivoni on toivoa. Mikä taas ei kelpaa, koska olen ylitsepääsemätön pessimisti. Uhraudun toisten hyväksi, hylkään omat tunteeni, vapautan itseni kehoni kahleista voidakseni tuntea ylemmyyttä, jumalakompleksini, nakkelen niskojani, pyörittelen silmiäni, huokailen toisten mitättömille ongelmille. Eivätkö he osaa pitää niitä ominaan, kasata sisälleen ja käsitellä yksinään? Kuten minä teen.
Vaikutan kylmältä, koska en ole mukava ja suostu keskustelemaan töissä ärsyttävän pälättäjän kanssa, käännän katseeni sanomalehteen ja luen samat kuluneet otsikot ja sarjakuvat kerta toisensa perään, kunnes se tajuaa vihdoin lähteä takaisin hommiin ylipitkän taukonsa päätteeksi. Ei tarvitse olla sille mukava, muutkin ärsyyntyy sen olemassaolosta, en kostuisi mitään hymyilemällä ja nyökkäilemällä, puremalla hampaitani yhteen ja oikeasti olevinani kuuntelemalla.

Lopetin sairaslomani. Tai lopetin ja lopetin, olen tänään ainakin kokeilemassa, miten toimii. Tulin seitsemältä, puoli yhdeksältä kävin yleispsykiatrisella juttelemassa, poltin tupakan, tulin takaisin töihin, kirjoitin pois omat sairaskertomukseni, lisäsin vielä sanelujen loppuun "jakelu" että varmasti saan omat kopioni kotiovelle kannettuna, vaikka posti meneekin lakkoon. Revin stressifinnin auki kaulaltani, se ei tahdo lakata vuotamasta, köytän halpaa vessapaperia pääni ympäri ja toivon vain parasta. Käyn ruokatunnilla osaston puolella ruokittavana, saan Nutrin mukaan, sekoitan tipan sitä teeheni. Juttelen kaikkien kanssa sujuvasti, kevyesti, kauniina, saan nyökkäyksiä, hurmaan, saan kehuja - näytät niin hyvältä. Tiedän: suupieleni eivät viistä lattiaa, en ole kasassa pelokkaana nurkassa lehtiin itseni upottaneena. Minä näyttelen tänään itsevarmaa, letkusta poskessa huolimatta, olen itse välittämättä siitä, muut tuntuvat unohtavan sen, keskittyvät loitsuja lausuvaan suuhuni. Valloitan, piristän aurinkoista päivää.
Sitten palaan takaisin omaan työpisteeseeni, valahdan huojentuneena tuolille ja riisun likaiset tennarit jalastani. Pyörittelen väsyneitä ja turvonneita nilkkojani, annan ilmeen haihtua kasvoiltani. Suljen väsyneet silmäni, laitan niiden loisteen ja kimalluksen varastoon, tarvitsen sitä taas parin tunnin päästä seuraavalla tauolla. Lasken hetkiä siihen. Ja siihen, koska pääsen lähtemään.
Ajattelen jääkaapissa odottelevaa Nutria. En ajattele sen kaloreita (niitä on vielä noin 267 mittailujeni mukaan). Ajattelen sitä muuten vain. Siellä se on. Se ei ahdista. Se on muistuttamassa siitä, kuinka hyvä teeskentelijä olen. Suurisilmäinen, puhun ja puhun, ruskeita nappejani ei voi joko olla tuijottamatta tai sitten on heti käännettävä katseensa, kumpi vain on kohdalle osuneelle ihmiselle luonteenomaista. Elehdin käsilläni, nauran soraisesti, pyyhkäisen huomaamatta hikoilevat sormeni housujen tummaan kankaaseen.
Voitan.

Piirrän muistikirjaani Anorektikkotytön kuvajaisen, se hymyili eilen, ei nauranut, me emme kumpikaan naura oikeasti, pieni hymähdys ja kikatus on pakotettu, tahdonalainen kohteliaisuuden osoitus. Ei muuta. Se ei tunnu sisällä. Se tuntuu nenässä samalta kuin itkettäminen, tai se kun aivastuttaa.
Syötiin 100 gramman karkkipussi puoliksi, molemmat viivytteli, tyypillistä. Luettiin nuortenlehtiä ja istuttiin sen pehmeällä sängyllä, sen punaposkinen äiti tarjoili meille sokeritonta limonadia ja porkkanatikkuja, niistä en syönyt yhtään, en uskaltanut, jos vaikka olisi käynyt oksettamaan. Letkun kanssa on parempi olla varuillaan.
En maininnut Anorektikkotytölle, että se oli menettämässä otteen. Sen huone oli epätavallisen kaoottinen, tyhjät sipsipussit ja keksipaketit patsasteli lattialla, sitä selvästi nolotti, mutta se ei siivonnut niitä pois tullessani. Pyysin jo ovelta, että mennään sen huoneeseen eikä olohuoneeseen, kuten se oli tarkoittanut, epäröi päästää minut maailmaansa. Sanoin, että se on ainoa, mihin suostun. En suostu leikkimään sen kanssa, esittämään pientä näytelmäämme, en halua, haluan olla sen kanssa normaalisti, koska olen suhteessamme vahvemmalla. Toimin sen sponsorina, tukihenkilönä, mentorina. Se ei enää näe yhtä hyvin sormiensa lävitse. Ei vaikka kampaa ohuen tukkansa ja sotkee silmänsä meikeillä, ei vaikka piiloutuu vaatteiden alle ja paljastaa lakatut kyntensä. Hei hei Anorektikkotyttö, kohta olet enää vain Tyttö. Tai vielä pahempaa: Entinen Anorektikko.

Kerron Leijonalle illalla Pätkistä jääkaapista kaivaessani, että syötiin herkkuja. Se nauraa oho kaks anaa. Katson sitä loukkaantuneena, se loimistaa korvansa alas ja laskee leukansa kuoppaan. Älä uskallakaan yrittää loukata minua. Elän nyt vahvaa kautta.
Hymyilyttää. Kannatti lopettaa itkeminen. Keskittyä supiseviin ääniin päässään. Tänään käyn juoksemassa, koska Leijona on töissä myöhään.

Ruma, ilkeä ja sottainen

Kusin asiani. En saanut pidettyä ruokaa sisälläni sitten viime päivitykseni, matka onnelaan päättyi letkuihin ja itkuisiin iltoihin. Herään aamulla puoli seitsemältä Leijonan kellonsoittoon, tupakoin armottomasti ja valitsen päälleni vaatteet, joissa näytän mahdollisimman suurelta. Matkustetaan bussilla sairaalalle, ilmoittaudun sisään osastolle. Vaihdan sairaala-asun päälleni, makaan peittojen alla hytisemässä sarjakuviani selaillen, tippa ranteessa, odotan että kaksi hoitajaa vie minut syrjemmälle ruokittavaksi. En osaa edes itse enää syödä.
Mummot vaihtavat myötätuntoisia irvistyksiä keskenään viereisistä pedeistä, tuo on tuollainen. Käyn thoraksröntgenissä, magneetissa, CT:ssä ja ultraäänessä, siinähän se päivä sujuu. Mieluummin olisin töissä.
Katselen tupakkatauollani alas parvekkeelta, kuudennesta kerroksesta, mietin miltä tuntuisi hypätä. Heittäytyä kaiteen yli. Varmasti paremmalta kuin nyt kurkkukipuisena ja huonovointisena.
Leijona hakee päästessään, aamubussin tapaan liian moni erehtyy tuijottamaan poskeeni kiinni teipattua letkua inhoten. Puristaa. Vedän huppua syvemmälle päähän, enkä katso edes kuskia silmiin tökätessäni kuukausilippuni kortinlukijaan.
Lauantaina menen osastolle yöksi.
Letkuissa olen kahdeksan kiloa.
En saa vaatteita asettumaan päälleni kotona, koska olen niin turvoksissa. Näen unta että paskon housuuni, niin ahdistava tilanne on. En enää tahdo nukkua päiväunia, olin sitten kuinka väsyksissä tahansa. Nauretaan unelleni Leijonan kanssa aurinkoisella parvekkeella, poltan vihreää syöpäkäärylettä ja nauruni on pitkästä aikaa aitoa. Vaikka se repiikin sisälmykseni rikki.
Hesburgerin jonossa humalainen mies puristaa persettäni ohimennessään, alan taas itkeä. Kaivaudun känniläistä pahasti mulkoilevan Leijonan kainaloon ja pyydän sitä olemaan järjestämättä kohtausta. En jaksa. Se saa paska-ateriansa ja istuudutaan kauimmaiseen nurkkaan piiloon katseilta. Annan rasvankäryn tanssia nenäkarvoillani. Nuoleskelen ketsupissa pyörittämiäni sormia ja saan minipehmiksen ilman kastiketta. Vohveliosa lentää aterian kääreiden mukana roskakoriin.
Juoksen supermarketista toiseen, hypistelen tavaroita, ei vielä ole rahaa.
Kuiskaan äidille, että veljen tyttöystävä on vain kaulalaiha, sillä on massiivinen perse ja lanteet. Äiti tulistuu ja käskee minun pitää turpani tukossa, näytät ihan nälkälapselta. Olen vähän hämilläni: sillä tavalla me on aina puhuttu toisista, naljailtu ja unohdettu omat vikamme. Kun olin pienenä äidin kanssa päivät kahdestaan kotona sisarusten ollessa tarhassa ja koulussa tai vielä äitin mahassa, istuin lattialla piirtelemässä, äiti veivasi stepperiä ja kommentoi telkkarissa olevien ihmisten ulkonäköä. Vähän on pulskistunut. Viinanaama. Käyttää liikaa suolaa, turvoksissa. Onpa kauniin laiha tyttö.
Selaan laskujen eräpäiviä: mikään ei ole vielä myöhässä. Vähennän summat palkkanauhastani, käteen ei jää paljon paskaakaan: sairaalamaksuja, sähkölasku, nettilasku, puhelinlasku, yksi erä takaisinperintään mennyttä sairaspäivärahaa, koska en sitä kuulemma ansainnut, olisi pitänyt hakea vammaistukea tai jotain, olla menemättä töihin. Sana "vammainen", poikkeava, erilainen, normista eriävä, kiero, saa vereni kuplimaan raivosta. En minä tunne itseäni vammaiseksi, pystyn juoksemaan ja sitomaan omat kengännauhani, ajatukseni ovat ajantasalla. Saatan olla hidas, käyttäytyä kuin dementikko ja huijata itseäni ajatuksillani, mutta invalidi en ole. En suostu olla. En vaikka sillä pääsisin joustavalla valinnalla mihin kouluun tahansa, saisin turvatyöpaikan, enemmän rahaa, ilmaisia nappeja. Joka kerta kun käyn työkkärissä tai KELAssa, ehdotetaan kansanopiston vammaislinjaa, puristan käteni reisiini. Ei kiitos.
Äiti töni opettajaa huudoillaan aloittaessani opintoni, kun oppikeskuksesta kysyttiin miksei minua laiteta erikoisluokalle, erikoiskouluun. Olisi niille helpompaa. Itse olet vammainen.
Ajatukset hyppii asiasta toiseen, ei ole mitään kiintopistettä. Leijona tekee itselleen lounasta, minä odottelen iltaa, menen toiseen ruokintaan. Voisin tänään iltapalaksi ottaa myöskin vaniljajukurttia, se on menossa vanhaksi, tai kai on jo mennyt.
Katsotaan joku kiva elokuva, saanpahan maata miehisemmän puoleni kainalossa, haistella sen partavettä, sitä tuoksua jonka käskin sen ostaa sen lainattua kerran työkaverinsa putelista muutaman roiskeen. Haistan sen jo rappukäytävässä. En tunne omaa oloani miehiseksi, en ole kai koskaan tuntenutkaan.
En tajua edelleenkään kuinka se jaksaa ongelmieni kanssa. Aamusta iltaan pitää huolehtia. Olisin sanonut hyvästit jo kauan sitten, jos olisin sen kengissä.
Nyt en ole edes housuissa.