Ei huvita

Syyskuu on valunut sormien välistä. Kohta se vaihtuu jo lokakuulle, ulkona on kalseaa ja sataa ja tuulee ja pitkätkalsarit on kaivettu telakalta. Toppahousut odottaa jo eteisen naulakossa käyttöönottoa, heti kun sisällä ei pärjää ilman kahtia housuja, ne vedetään päälle ja otetaan pois vasta kun keväällä lumi on sulanut maasta.

Neljäs päivä kun mikään ei onnistu, on niin kömpelö ja jumissa enemmän fyysisesti kuin henkisesti, niin päin tällä kertaa. Kaikki tippuu käsistä ja mitä vain yrittää menee päin persettä. Sattuu ja supistaa parin minuutin välein, naapurin jumputus kiristää eikä jaksa kuunnella. Sanon että en tänään halua lähteä mihinkään kun pyydetään ulos, tänään minä haluan olla kotona, vaikka oikeasti haluaisin olla muualla, mutten pysty, sanon että katsellaan huomenna vaikka tiedän jo etten huomennakaan halua.

Neljäs päivä kun vaa'assa ei ole patteria, se tarvitsee semmoisen litteän, mutta en löydä niitä kaupasta. Ei voi oikeammin syödä kun ei tiedä mitä painaa. Ettei vaan turvota ja läskisty tästä enempää. Mittanauha ei näytä että olisi kerännyt vettä vaikka siltä tuntuu, ehkä se on kaikki sitten naamassa ja nilkoissa. En muista koska viimeksi tein ruokaa. En ainakaan puoleentoista viikkoon ole nostanut pannuja ja kattiloita kaapista. Syön pari palaa ruisleipää ja päärynän, pussin vauvamaissinaksuja ketsupilla, oksettaa eikä tee mieli. Tänään kuitenkin kaivan riisipaketin kaapista ja valmistan Leijonalle päivällisen, syön pari haarukallista ja makaan vatsa kippuralla sohvannurkassa tuijottamassa piirrettyjä.

Maanantaina on sytostaattipäivä. Tiistaina psykosetäpäivä. Minua ei huvita mennä sinne, viimeksi se tonki sille kuulumattomia asioita, kyseli ja intti, suutuin, ei ne kuulu sille eikä kenellekään muulle. Ne ei ole minulle ongelma, minä en niistä halua luopua missään nimessä. En ainakaan vielä, en minä ole valmis päästämään turvarievustani. Se on ainoa niistä joka minua ei ikinä satuttaisi. Se on ainoa johon voin koko maailmassa luottaa.

Maailman kivin läskiahistus nimeltä kaverin valmistujaiset.

 Tiedättekö kuinka mukavaa on kun ei ole mitään päällepantavaa. Ei sitä tavallista kitinää kun joutuu miettimään aamulla tai illalla päänsä puhki että mitä sitä laittaisi päälleen täksi päivää, vaan sitä ettei yksikään vaate sovi. Paitsi verkkarit ja Leijonan huppari missä olen kulkenut viimeisen kaksi kuukautta. Tai ei, yhtenä päivänä oli tuulipuvunhousut jalassa.

Luultavasti en sitten voi mennä viikon päästä oleviin valmistujaisiin, koska sinne ei taida olla sopivaa mennä niissä maalisissa pieruverkkareissa ja hupparissa mitä ei ole pesty aika pitkään aikaan (koska ei ole ollut muutakaan mitä laittaa päällensä).
Se on harmi, koska olisin halunnut mennä, ja kyseinen ihminen ansaitsee kaiken mahdollisen arvostuksen, vaikka koulussa menikin viisi vuotta, se taisteli sen kunnialla loppuun, eikä hypännyt raukkamaisesti kelkasta.

Koska kyseessä ei ole omat valmistujaiseni, en ole paastonnut viimeistä kahdeksaa viikkoa, tehnyt yötä päivää kyykkyjä ja hieroskellut käsiläskeihini kiinteyttäviä voiteita.
En ole tehnyt niin mitään ulkomuotoni kohentamiseksi, edes värjännyt tyvikasvua piiloon, ja enää on viikko aikaa tehdä kaikkensa, jos haluaa olla ystävä eikä mikään kitisevä teini joka jää peiton alle itkemään löllöjään jotka pursottaa jokaisten liian tiukkojen housujen kauluksen yli niin että kauempaa katsottuna voisi erehtyä luulemaan jonkun idiootin nostaneen pelastusrenkaan vyötärölleen.

On niin se olo että vittu en syö enää ikinä mitään.
Tänään en luultavasti syökään, koska tämä on sen verran masentavaa, ehkä en huomennakaan jos erehdyn katsomaan peiliin.
Laskujen maksun jälkeen tiistaina (ainakin toivottavasti tiistaina) tulevasta minipalkasta ei jää käteen mitään, että edes ehtisi hankkimaan jotakin säädyllisempää, joten olen kirjaimellisesti jumissa liian pienissä rytkyissäni.

Vaihtoehdot ovat siis
a) menen alasti
b) en mene
c) en tosiaankaan mene
d) en syö kuin lihalientä seuraavan viikon ja ehkä voin mennä jos paita ja housut tai edes toiset mahtuu päälle.

Mitä sanoa anorektikolle joka ei tiedä sairastavansa?

Ei mitään. Valitettavasti.

Minulla on dilemma. Luokkakaverini tavoittelee jotakin 50-kilon, tai siis ensin se oli 53 kiloa, mutta nyt se taitaa olla taas vähemmän, painoa. Nyt se on ruvennut uudelle dieetille, näitä hyökkäys, laihtuminen, vakauttaminen ja "risteily", jolla viitataan loppuelämään kun dieetistä on tullut osa arkipäivää-hömpötyksiä, jotka on kylläkin tarkoitettu ihmisille, joilla oikeasti on varaa pudottaa, ei niille, joilla nyt omasta mielestään on vähän liian paksut reidet. En sano sen dieetin nimeä tässä, jos mielesi on oikeasti niin sairas, mene ja etsi se itse.

Anoreksiaa sairastavat ihmiset ovat itsekkäitä. Bulimikot on sentään kivempia, koska ei kuuluta ympäri kyliä oksenteluistaan ja ruokaorgioistaan niin että toisille tulee paha mieli. Tai siis eiväthän ne jotka tietävät sairastavansa anoreksiaa ole niin tyhmiä että sillä toisille pahan mielen tekevät, mutta nuo jotka eivät vielä tajua kylläkin.

Jos ihmisestä tulee pahantuulinen ja luontaantyötävä "dieetin" eli ruokavalion muuttamisen seurauksena, hän on väärillä vesillä.

Jos ihminen joka on 173 senttiä pitkä ja lähestyy viidenkymmenen kilon painoa, ja silti näkee että pitää laihduttaa, hän on idiootti.

Ja jos tällaiselle ihmiselle ei voi sanoa asiasta mitään koska hän on niin in denial, hän voisi puolestani ampua aivonsa pihalle, koska kukaan sellaista jaksa katsella, ainakaan ne, jotka ovat syömishäiriötä omana aikanaan pahemmin sairastaneet. Jos näin tiukoilla aikoo koko loppuelämänsä vetää, mihin helvetin väliin se hauskanpito oikein mahtuu? Ensiviikonloppuna pitäisi olla pre-koulunpäättäjäispippalot parin luokkiksen kesken, jotka, kuten en minäkään, 1. kesäkuuta pysty millään olemaan maisemissa kun Suvivirsi lähtee soimaan, mutta eiköhän tämä tyttö tule kieltäytymään koska on nyt dieetillä eikä saa syödä kuin proteiinia, ja siiderissä on niin paljon hiilihydraattia, että kaikki menee pilalle, ja paikallehan ei voi ilman juomista tulla, koska siellä on kuitenkin syömistä, mikä ei sovi hänen ruokavalioonsa, eikä niitä sipsejä ja muuta mukavaa voi olla mässyttämättä.

Tiedättehän mikä olo minulla on nyt?

Olen 154 senttiä pitkä ja painan jotakin 47 kilon kumminkin puolin, varmaan nyt kun en ole käynyt vaa'alla pariin kuukauteen kun se meni rikki jopa viisikymmentä kiloa, eli minä olen läski. Minä olen inhottava ällöttävä normaalipainoinen ihrapallero jolla ei ole minkäänlaista elämänarvoa. Jos minua kaksikymmentä senttiä pidemmät ihmiset jotka ovat lähes saman painoisia päättävät olevansa liian painavia, niin minähän olen yksi elefantti.

Minulla on oikeasti ihan saatanan paha olla ja tekee mieli mennä oksentamaan koululounas pois vaikken syönytkään kuin hyvää salaattia, pari kasvispullaa ja sämpylän, mutta niistä tulee varmaan maidon ja rasvan ja currykastiketilkan kanssa melkein 500 kaloria, joten olen syönyt tänään jo 500 kilokaloria vaikka kello ei ole edes puoltapäivää, eikä niissä ole lähes yhtään proteiinia; vitamiineja ja hiilareita ja rasvaa vain. Mutta se on jo liian myöhäistä, siitä on jo tunti, minä olen jo auttamattomasti läski. Ainut mitä voin tehdä pelastaakseni tilanteen on olla syömättä koko loppupäivä, pantava 123 prosenttia liikuntasuorituksiin ja tehdä vielä ylimääräistä päälle.

Olen nyt itkenyt tätä pahaa oloa tunnin Leijonan kanssa kiikussa istuen, mutta siitä että se sanoo että olen kaunis ja ihana ja niin täydellinen juuri nyt tulee vain paha mieli, koska se huijaa, enhän minä voi olla jos ei liian laihat tytötkään ole.

En voi olla koulussa kun on niin paha olla vääristyneiden ihmisten keskellä, enkä voi olla olemassakaan, koska olen itsekin niin vääristynyt. Voi miksi en enää kykene 200 kalorin ruokavalioihin ja kolmen tunnin jumppiin, joihin päälle kävely- ja juoksulenkit? Onnellinenhan minun pitäisi olla siitä että en ole enää niin sairas, mutta jos on edes vähän sairas, ei voi olla tyytyväinen.

PLÄSKI

Tänään tuntuu aika lihavalta kun kurkusta valahtaa alas kokonainen kuivakakku ja ties mitä muuta kylkiäistä.

On muutenkin tullut vaan syötyä. Ja lihottua. Levittyä.

Vaikka piti olla vähän paremmalla mallilla asiat.

Eipä ole olo kummoinenkaan, särkee päätä koko ajan, väsyttää niin maan perkeleesti ja oksettaakin.

Ehkä se olisi aika miettiä syömisiään uusiksi,

ei syömishäiriöstä toipuminen tarkoita sitä että lihotetaan itsensä muodottomaksi palloksi.

Vuodessa olen lihonnut yli 10 kiloa, melkein lähemmäs 15.

Koska olen sen verran lyhyt, jo muutamankin kilon kertyminen näkyy heti vararenkaana vyötäisillä.

Mutta joo, haaveilla saa, ei ole varaa terveempään elämään,

eikä intoa heittää itseään ulos paukkupakkasiinkaan.

Ja sitten taas, aina on se pieni pelko perseessä että menee överiksi.

Mistä sitä motivaatiota saisi ostettua?

Johan on

On järkyttävän turpea olo. Naama on tunnistamaton ja sormia kipristelee edelleenkin. Ja ai saakeli että nukuttaisi vaan aina enemmän, 12 tuntia taju kankaalla lääkkeettä ei auta mihinkään. Pää on jumissa ja alaselkä on paskana, ranteita koskee ja polvet oireilee. Maha pullottaa ja näin pahaa ummetusjaksoa ei ole ollut moneen vuoteen. Ja sitten kun jotain saa ulos se on niin tiukkaanpakkaantunutta ja kovaa että tahtoo repiä päänsä irti.
Jatkuvaa päänsärkyä ja migreeniäkin.
Ja kaikki on tämän arvoista? Ihmistä ei ole tehty istumatyöhön.
Paino on noussut viikossa neljä kiloa, sehän on aina merkki siitä että ihminen on kunnossa.
Siis voi vittu, ehkä se on lääkärireissu edessä.
Vaikkei sitä ihmistä tosissaan otetakaan jos on syömishäiriötaustaa ja muutenkin vielä alipainoinen.
Velliä naamaan ja hymy paikoilleen, tänään mennään kaupungille.

EIVITTUMÄOONLÄSKIJAMUASAATANAÄLLÖTTÄÄJAVITTUHIKOILEEKUMIKÄKINPIKKUJÄTTISIKA.
ANNAMUNSAATANAKAIKKIKESTÄÄJALÖYTÄÄJOSTAANSOPIVIAVAATTEITA.

Täysikuuahdistus

Yhden yön jo valvoneena, toisen torkkuneena äitiltä varastetuilla Sirtaludeilla. Ei tarvitse kauaa taas etsiä syytä unettomuuspaukkuun: torstaina, uudenvuodenyönä kirkas suuri täysikuu tulee möllöttämään taivaankannella rakettien paukkeen seassa irvistelemässä ilkikurisena.
Ei siinä mitään, kyllä sitä selviäisi jos vaan ei saisi unta ja joutuisi vittuuntuneena varttumaan käännöstä ongelmaan, mutta kun on inhottavan levoton olo. Vapisee eikä pysty hengittämään.
Onnellinen voin olla siitä että ne näyt joita täydenkuun aikaan näkee tunnistaa insomania-hourailuksi. Kaikkien kohdalla ei näin hyvin käy, tänään kuulin kylillä naisesta, joka aina täydenkuun aikaan soittaa putkifirmaan siitä että hänen putkistostaan purskuaa rasvaa ulos.

Leijona on Pikkupossun kanssa etelässä, ne palaavat vasta lauantaina. Minä kökötän äitin sohvalla murjottamassa yksinäisyyttä, kun en uskalla kotiinkaan mennä yksinään. Ihan kun siitäkään mitään hyvää seuraisi.
Aivovasara nukkuu pahvilaatikossaan keittiön nurkassa, surettaa kun se alkaa tulla vanhaksi. Kotona se on alkanut rakentaa uunin eteen pesää, sieltä saa etsiä milloin avainnippuaan, milloin mitäkin... Se on vasta 6-vuotias, ei sen vielä tarvitse olla menossa minnekään.
Olen juossut alennusmyynneissä ja lumisilla kaduilla, tavannut vanhoja tuttujani kaakaon merkeissä torikahviloissa ja pidättäytynyt juomisesta. Oli virhe hakea Alkosta jo tänään pulloja mukaansa; karpalolonkerot ja kuohuviinit ja salmiakkiviinat ja kaikki muut ah niin ihanan makeat ja humalluttavat juomat houkuttelevat käymään kimppuunsa. Edes vähän, joohan.

Leikitän kummityttöäni, Pupu osoittaa mustasukkaisuutta, vien sen pulkkamäkeen ja rakentamaan lumiakkoja puistoon. Meillä on hauskaa, mutta iskää vähän väsyttää...
Ostan wokkivihanneksia, Pekingin sekoitusta, sitä olen katsellut sillä silmällä jo jonkin aikaa. Tiraus rypsiöljyä pannulle, pari kourallista vihreitä vihanneksia perään, puolikas kasvisliemikuutio... juustoraastetta... ja punajuurisalaattia. Kyllä minä rautani ja proteiinini osaan hankkia vaikken lihaa syökään.
Ensiviikon maanantaina on ensimmäinen vaakapäivä kuukauteen. Vuoden ensimmäinen vaakapäivä.

VUONNA 2010
minä lupaan...

... saada painoni nousemaan 45 kiloon ilman vastaanpanemista asian suhteen.
... viettää enemmän aikaa Pupun kanssa.
... viedä roskat ja tiskata ainakin kerran viikossa.
... rakastaa elämää.

Current weight

38.3

Täytyy syödä enemmän. Täytyy käydä kaupassa ja ostaa ruokaa. Mutta en halua. En käynyt viime viikolla, viimeksi kävin, en edes muista, ehkä se sitten oli sitä edellisellä viikolla, tai sitten sitä ennen.

En saa lähdettyä kouluun, mahanpohjaa kuristaa ja hampaat lyö lukkoon. Silmät vuotaa, en ole itkenyt kunnolla, ne on liian täynnä kyynelnestettä.
Ehkä poltan vielä yhden tupakan ja menen sitten. Tai kohta. Kohta menen.
Tarvitsen käsiä pitääkseni pään kasassa.

Vuosi sitten olin syömishäiriökodissa opettelemassa syömistä, ja syömään minä todella opin. Ruokapyramidi oli upotetutta rasvaan, friteerattu ja vielä kuorrutettu keltaisella elämännektarilla, aamupala, lounas, välipala, illallinen, iltapala, yli kolmetuhatta kilokaloria päivässä. Mutta mikäs siinä oli ensialkuun ollessa; "ilmaista" ruokaa.

Kunnes ruokaa tuli korvistakin ulos, eikä enää voinut alkaa nirsoilemaan kerran painon oli saanut nousuun ja kaikki anoreksia-puheet tyrmätyksi.

Oksensin ensimmäisen kerran vuosi sitten. Marjapiirakan jälkeen suihkussa, jonka käyttämiseen ilman vahtia olin ansainnut hyvällä yhteistyöllä.

Enkä tuntenut mitään.

Mikään ei tuntunut miltään.

Myöhemmin vasta tajusi, että ihmisillä on eri asioihin luonnostaan lahjakkuutta.

Ja minulla se lahja koski oksentamista, joka ei tuntunut miltään.

Syksy on tullut taas vaivihkaa.

Tänään olen syönyt hyvin masentamisesta huolimatta, ja niinhän minun pitääkin. Haaveilen itseni lihottamisesta neljäkymmentäkiloiseksi - ilman vasta-aiheita itseltäni. Viitisen kiloa.

Kakkua, lusikkakeksejä, kauniita kattauksia ja suu pielet rasvasta kiilteleviä

Tänään on mummon syntymäpäivät. Mummon, joka on läpi elämäni vihannut minua ylitsepursuavalla voimalla, koska on minun syytäni, että olen syntynyt, ja että olen toisen miehen, en sen pojan, lapsi. En sen lapsenlapsi.
Äiti pyysi, että teen sille kortin.
Välttelin viimehetkeen asti aihetta, kiertelin ja kaartelin.
Enhän ole edes menossa?
Hoitajan mukaan olen. Että niin sovittiin äidin kanssa, menen sinne syömään ja olemaan, koska mummon synttärit on aina "sukujuhla", ja olen tarpeeksi kunnossa istumaan herkkujen äärellä äänekkään juoruilun keskellä.
Vaikka en ole. On ollut oikein huono aamu.
Eilen oli huono olo. Paha olla. Katsoin Suomi-pelin henkilökunnan huoneessa, nauroin, karjuin ja huusin riemusta ensimmäisen erän tylsyyden loputtua. Lipitin vettä tyytyväisenä, haistelin ilmassa kelluvaa munkkirasvatuoksua.
Kävin miehen kanssa yötupakalla, olin tyytyväinen kun se kertoi aamulla olevan punnitus.
Aamulla en ollut tyytyväinen, en niin alkuunkaan. Kaikki se illalla juomani vesi oli jäänyt jumiin sisälleni. Se on turvottanut ihoni pullataikinaksi. Vaikka kuinka monta kertaa hyppäsin tarkan luvun antavalle vekottimelle, joka torstai-iltana kertoi massakseni 35,7 kiloa, se näytti aina lihoneeni puolessatoista vuorokaudessa yli kolme kiloa.
Hajosin huoneen lattialle. Ei se ole totta. Huusin hoitajalle, ettei merkitse lukua kirjaseensa, sanoin, että otetaan uudestaan sitten kun olen tyhjentynyt hiukan.
Mutta armoa ei ole.
Mikään ei liiku mihinkään suuntaan.
Kaasin aamiaiseni vessanpönttöön. Piilotin evääni laukun pohjalle. Ei täällä vahdita.
Suostun lähtemään juhliin vain sillä ehdolla, ettei minun tarvitse syödä siellä. Koska söin jo täällä. Koska olen jo lihava.
Äiti ei jaksanut kuunnella ruikutustani aamummalla. Sen mielestä pitäisi vain olla tyytyväinen, saanhan letkun pois takuuvarmasti huomenna tällä menolla.
Se vaan haluaa, että lihon siitä ohi. Viisikymmentä kiloiseksi. Vaikka olenkin sitä lähes päätä lyhyempi.
Se vaan haluaa että olen kaikessa huonompi kuin se, että se pääsee sanomaan.
Kuten se eilen pääsi läimäyttäessään minua kasvoihin. Olin kertonut sille, että taidan lopettaa Leijonan kanssa. Et.
Ei se toimi.
Et. Luuletko että sun elämä olis yhtään parempaa sillon.
En. Mutta sen oisi.
Älä viitti olla idiootti. Et sano sille mitään.
Jos eroaisin, muuttaisin takaisin kotiin äitille, eikä se halua sitä. Silloin minua jouduttaisi katselemaan ja kestämään.
Haluan, että aika menee puolitoista vuotta taaksepäin, silloin olin oikeasti onnellinen ja kaikki oli hyvin. Ennen kuin särkyi tuhannenpalasiksi.

Älä mene metsään

Tuo taitaa olla soittoääneni. Se kaikuu kallioita vasten, varis lehahtaa raakkuen taivaalle pelästyneenä. Yhtä pelästynyt olen ehkä minäkin.

MISSÄ VITUSSA OOT
Hmm. Vähän metsässä.
MISSÄ VITUN METÄSSÄ
No... kai miä jossaan.
... MISSÄ?
Hmm... kai menin toispuoljokkee.
Vittu... TUU NYT EMMÄ TARKOTTANU.
Juu... niin. Juu. Miä oon vielä vähäsen.
Etkä ole. Minä tuun vastaan.
Emmiä tiiä missä oon...
Ootsiä teidän metässä?

"Meidän metsä", kalliot entisen huoneeni ikkunan takana.

En, tääl toisel puolel rataa. Mut ei se haittaa, miä vähän kävelen.

Hukkaan puhelimen kassini pohjalle ja nousen mättäältä, jalat on kylmät virrassa uittamisen jälkeen. Ei se vesi vielä ole lämmintä, ilmakin alkaa olla jo aika viileää, kun aurinko on menemässä maate.
Etsin polkupyöräni, joka on puoliksi hukkunut suohon. Kai sen vain hylkäsin siihen, en tiedä. Ajelin vain ympäriinsä, juoksin tuulispäänä, möyrin ruohonjuuritasolla ja etsin uusia koloja, jonne voisi rakentaa majan. Kuten silloin lapsena. Ihan yhtä yksin. En ole enää yhtä pieni kuin silloin, en mahdu piiloon jokaisen kannon taakse tai kyyristymään näkymättömiin kuoppaan kun sähköyhtiön pakettiauto ajaa hiekkatiellä kuolleen kylän lävitse. Mutta onnistun siitä huolimatta olemaan tarpeeksi huomaamaton.
Poltan hautausmaan portilla tupakkaa ajattelematta mitään, pää harhailee omia polkujaan.
Talutan pyöräpuoleni äitin autotalliin, käyn syömässä kourallisen viinirypäleitä ja lainaan Tepastelijan kaapista villasukat. Kukaan ei ole kotona, tunnen oloni murtovarkaaksi, vaikka omilla avaimilla tulinkin sisään. Vaikka istuinkin omalla lastensängylläni, siinä jossa on lepositeet valmiina levottomia öitä varten, katsoessani Suomen Huippumallia, irvistellessäni itse takaisin tusinamallikokelaille. Kyllä minäkin osaan! Jos olisin puolitoista päätä pidempi, näyttäisin kyllä teille kuinka hyvä olen.
Kävelen leudossa tuulessa kotiin, illan hämärtyessä. En jaksa jäädä katsomaan illan peliä, ei ne vielä ole niin tärkeitä otteluita. Keskiviikon pelin kyllä haluaisin nähdä, mutten tiedä miten unirytmini antaa myöten.
Leijona näyttää pahalta, se on ovella vastassa, näin kun verhot heilahtivat laukatessani pihan poikki raskaalle porraskäytävän ovelle. Se tahtoisi koskettaa, mutta epäröi. Porhallan sen ohitse, on niin kamala kusihätä ettei nyt voi jäädä huolehtimaan.
Siinä.
Murustan leivästä palasen ja hyppään parvekkeelle, päivän viides tupakka. Hinta noussut vaan entisestään, 25 senttiä pikkuaskissa, viisitoista isossa.
Otan iltalääkkeet ja tarkistan peilistä ja sormilla, ettei tukkani vaadi vielä varmasti suihkua. Eihän se. Mutaa on naamassa, suupieleen on tullut haava: törmäsin puuhun. Hmn.
Lujetaanko kirjaa?
Luetaan vaan, Leijona hymyilee, ryhdistäydy nyt hyvä iso aikuinen mies, ei sitä nyt auta alkaa parkumaan. Se kaivautuu lakanoihin ja odottaa että ponkaisen sen vierelle, vedän peiton korviin asti ja asetun hyvään kuunteluasentoon. En osaa itse lukea kirjoja, Leijona on päättänyt sivistää minua, se elävöittää tekstiä ja ihmettelee joitakin toteamuksia, nauraa kun minä kommentoin osoittaakseni keskittyneeni edes vähäsen. Rakastan sitä, että minulle luetaan. Ja rakastan Leijonan pehmeää miehistä ääntä - ei liian matala, ei liian korkea. Juuri sopiva. Sopii kuin nyrkki silmään.
Se pyytää anteeksi, että huusi tänään aikaisemmin. Suuttui, kun en ollut tehnyt sille ruokaa, syönyt itse. Keskittynyt vain sylkemään nuotteja paperille, vuodattanut elämänsinfoniaa. EI SITÄ VOI JÄTTÄÄ KESKEN ETTEI KATOA AJATUS! Ihminen, joka ei tunne pakottavaa tarvetta luovuuteen, ei voi ymmärtää kuinka tuska kerääntyy sisälle ja purkautuu sitten vahvoin sykäyksin rinnuksille, se on pakko vuodattaa pois kaikki-tai-ei-mitään. Tippa kerrallaan sitä jäisi liiaksi, se ummehtuisi, muuttuisi möykyksi vatsanpohjaan, ja paisuisi kuin pullataikina. Kunnes olisi pakko raastaa konkreettisesti suonensa auki saadakseen jotakin ulos.

Nukun hyvin, otin kaksinkertaisen annoksen unilääkettä, sitä ei saa kertoa kenellekään, sehän on kiellettyä: vain lääkärin määräämät annokset. Mutta ei niillä näinkään pieni nuku nyt kun nestettä ja kuonaa on kertynyt monta lisäkiloa ihonalle.
Ravintoterapeutilla vaaka näyttää jo 35,8 vaatteet päällä. Loppukiri viikonloppuna, on hyvät mahdollisuudet päästä letkuista. Oikein hyvä mahdollisuus. Tähtitieteellisen hyvä.
Paitsi jos omaan tapaani kusen kaiken nyt, viimemetreillä.
Psykologi väittää, että alan olla psykoottinen, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Se väittää olevansa huolissaan. Pitäisi turpansa kiinni, jos haluaa auttaa jotenkin. Minä voin kerrankin ihan hyvin.
Ihan hyvin.
Vaikka päänsärky jatkuukin. Ruokinnassa nenä tiputti verta leualleni, se on kuiva ja ärtynyt ilmasta. Pölyä, pölyä, paskaa ja sontaa. Lääkäri käy katsomassa, satun osastolle aamukierron aikaan. Se haluaa ottaa magneettikuvan, sanon ettei nyt kerkeä, töihin pitää mennä. Mutta se olisi hyvä ottaa.
Ei nytten. Ehkä ylihuomenna, kun tuun moneksi päiväksi.Ei minua kiinnostaa tietää onko päässäni aivoverenvuoto vai vuodanko muuten vain. En haluakaan tietää, syön mieluummin Solero-jäätelön ja imen valoa itseeni, poltan tupakan ja aloitan työni.
Kunhan kahvitunti loppuu. Etten saa pahoja silmäyksiä.

Body mass index

Huomenna.
Huomenna rasvaprosentin mittaus, keuhkokapasiteetti: juoksemista, uimista, PEF-mittariin hengittelyä. Pelkään valmiiksi että pökerryn. Hyvä että jaksan aamulla nousta omin voimin sängystä, kävellä parvekkeelle tupakalle, raahautua bussille, nousta portaat ylös sairaalan liukuoville, kävellä tuhottoman pitkän käytävän lävitse hissille, painaa ylös menevää nappulaa, valita kerroksen, avata milloin minkäkin klinikan, osaston, oven, ilmoittautua sisään. Kertoa hengästyneenä vastaanottotiskillä hiljaisella värisevällä äänellä nimeni, jonka nainen tarkistaa listasta ja käskee odottamaan hetken.
Ja hetkinen...
Nämä kokeet tehdään kellarikerroksessa, joudun menemään takaisin askelissani lappu kourassani, peruuttaa hissiin, peruuttaa käytävän alkuun, kiipeämään yhdet kierreportaat alas. Ilmoittautumaan taas, täytyy ojentaa lappu sille karvattomalle miehelle, jonka kädet haisee kanalle. Odottamaan.
Huomenna vasta.
Ostan ensin tupakkaa kioskista, piilotan askin taskuuni, poltan vasta myöhemmin.
Huomenna.

Kierrän sormeni vyötäröni ympärille suihkussa. Puristan kädet yhteen ja teen kaksi mustelmaa navan kummallekin puolen. Sormenjäljet iholla.
Saan tyhjennettyä suoleni pitkästä aikaa, on voittajaolo. Hymyilen aurinkoisella parvekkeella Leijonan naureskellessa vierelläni, käsi hartioillani, nojaan päätäni sen olkaa vasten. Onneksi suoleni on meidän yhteinen kiinnostuksenkohteemme. Kaunista.
Odotan innolla sen aikaa kun Leijona nostaa vaa'an kaapista ja laskee sen lattialle eteeni. Riisun housut jalastani, jalkoja kuumottaa. Olen nostanut painoni BMI kolmentoista puolelle. Oikean painoni: tulihan nyt ylimääräiset ulos. Hymyilyttää.
Juon puolitoista litraa Pepsi Maxia, se nostaa punan poskille. Kevytjäätelö laskee kuumotusta. Juoksen paikallani varttitunnin, harjoittelen huomista varten. Leijona katsoo tarkasti kellosta, etten jatka aktiviteetiani sekuntiakaan kauempaa.
En kyllä olisikaan pystynyt, vasen reisi on maitohapoilla, rojahdan vatsalleni maahan ja annan tonnikeiju-pupujussini kavuta selkääni. Se päättää nukahtaa, painaa rakkoani ilkeästi vasten kovaa lattiaa, vääntelen naamaani tuskallisesti, kunnes Leijona tulee ja nostaa sen ärtyneen eläimen syliinsä. Kaksi keski-ikäistä papparaistani...

Aivovasara, kanini, on alkanut avautua enemmän vanhetessaan. Kun se oli vauva, se ei päästänyt ketään muita kuin minut lähelleen: kapusi yöllä viereeni opetellessaan ensimmäisen viikon jälkeen avaamaan häkkinsä oven, pureskeli korviani ja varpaitani minkä kerkesi, heräsin tyynyliina verisenä useana koleana kouluaamuna. Tai sitten se hinkkasi hinkkaamisesta päästyään itseään vartaloani vasten, käytti minua hyväkseen, häpäisi ruumiini. Toisten astuessa sisään huoneeseeni, se piiloutui sängyn alle, jossa tärisi kuollakseen, kunnes "uhka" oli poistunut. Pureskeli kaikkiin vaatteisiini jättimäisiä reikiä, vaihtoi ovelasti terveelliset porkkanansa kermakakkupalasiini ja pipareihini, heti kun silmä vältti. Sitä se tekee vieläkin: ensin ottaa ruokani, vie sen piiloon ja tuo tilalle vähintään heinää, välillä se vääntää papanakeon tyhjennetylle lautaselleni, jos ei keksi mitään muutakaan yllätystä.
Leijonaan se tottui yllättävän nopeasti. Alle kuukaudessa kapusi jo seurakseni sänkyyn, vaikka mies tuhisikin vierelläni. Hetkessä antoi sen jo nostaa itsensä syliinsä. Vaihtaa hiekkalaatikon sisällön tuoreempaan. Pestä käpälänsä. Pidellä itseään sillä aikaa kun leikkaan sen kynnet, tarkistan hampaat.
Nymfosta se ei koskaan välittänyt, vältteli sitä kuin ruttoa, haki vain ruokansa ja paineli samantien muualle. Homokorvalle se teki saman, vaikka asuikin lähes vuoden sen kanssa.
Olen alkanut huomata olevani hiukan mustasukkainen siitä kuinka helposti se on alkanut luottaa Leijonaan, yhtä helposti kuin minäkin. Kuten isäntä, kuten lemmikki? Minä olen se lemmikki.
Aivovasara on erittäin tarkka reviiristään, jopa oman poikansa se alisti elämään yhteen nurkkaukseen, pupuparka. Se ärhentelee kaikille, saa äitini dobermannivanhuksen ulisemaan hädissään, pysymään poissa. Osaisinpa itse saman kun siitä koirasta on kyse. Se rakki on runkannut mehujaan päälleni siitä lähtien kun olen sen ensimmäisen kerran tavannut.
Taidan kuitenkin olla siinä asiassa pupuni kaltainen mitä tulee muihin ihmisiin, toisiin.

Rakastan Aivovasaraa niin kovasti että särkee sydäntä katsoa sen tolkutonta lyllertämistä. Kääpiökanin verta siinä on olevinaan, mutta ahmimishäiriöinen on lähemmäs keskisuuren kanin mittoja. Se on liian fiksu vastustajakseni.

Suunnitelmia jääkaapin ovessa

Vatsaan koskee. Istun bussissa Leijonan vieressä ja puristan kynteni penkkiin. Yritän pysyä pystyssä. Yritän keskittyä luureista pauhaavaan musiikkiin. Jään sairaalalla pois, potkaisen päiväni käyntiin kuumalla kupillisella teetä. Pitelen vatsaani ja kumarrun sen ylle aloittaakseni työt.
Tunteja kuluu.
Sitten pitää lähteä helvetinkoirien kitaan.
Hoitaja johdattaa minut pieneen komeroon, jossa vaaka nököttää iloisena keskellä lattiaa. Se kääntää selkänsä kun riisun farkut ja hupparin yltäni, viikkaan ne tuolille, en halua näyttää huolimattomalta. Se saattaisi paljastaa jotakin.
Nousen kylmälle puntarille ja tuijotan ruudulle asettuvaa lukemaa. Vittu.
Hoitaja katselee numeroa surullisena, sitten se siirtää katseensa minuun ja kysyy mitä mieltä olet tästä lukemasta?
Purskahdan itkuun. Hyppään pois kiduttavasta tilanteesta ja annan naisen istuttaa minut penkkiin, se nostaa paitani harteilleni, vedän jalat syliini. Haluatko mennä osastolle? Itken ja itken, enkä saa vastattua. Niistän verisen nokkani sen ojentamaan nenäliinaan ja annan sen sanojen kaikua kuuroille korville. Puen päälleni sen mennessä käymään vastaanotossa.
Liian vähän. Vähemmän kuin odotinkaan. Olen mennyt kaksi kiloa alaspäin vajaassa kahdessa viikossa. Vaikka olen syönyt. Olenko valehdellut taas itselleni? Muka-syönyt: ottanut ruokaa, sotkenut sitä ympäri lautasta, pistänyt pari haarukallista suuhuni ja tiskannut sitten todisteet vaahdon mukana alas putkistoon? Enkö osaakaan pitää itsestäni huolta... Ehkä olen sittenkin fyysisesti sairas, eikä tämä ole omaa syytäni, pääni kieroutta. Ehkä sisälläni kasvaa kystarypäs, joka estää kaloreiden imeytymisen ympärilleni.
Hoitaja tulee kertomaan, että soitti äidilleni. Äiti oli kehoittanut sitä soittamaan Leijonalle, sen luonahan minä asuin, sille asiani enemmän kuuluivat. Hoitaja kysyy tähän suostumustani. Juuri itseni kasanneena pirstoudun pitkin lattioita. EI HELVETISSÄ ETSOITA. Yskin henkeä saamatta, en halua. Miksei äiti nyt vaan voi tulla ja hoitaa minua ulos täältä, olen ihan kunnossa. En tarvitse mitään apua. Lopetan koko painonseurannan ja keskityn muuhun. Miksei äiti ymmärrä? Eikö se välitä?
Mustia hetkiä mielessä, rauhoitun mieshoitajan sylissä pari bentsoa saatuani. Väsyttää niin paljon.
Leijona nostaa minut vasten rintaansa ja kantaa perhehuoneeseen lukkojen taakse. Se pyyhkii punaisen naamani, tuijotan vain sen ohitse, en halua sitä tänne, en halua, että se saa tietää kuinka epäonnistunut olen taas.
30,2.
Se ei ole kaunista. Se on inhottavaa.
Saan uuden ruoka- ja liikuntasuunnitelman, se on laadittu jo aiemmin, en jaksa, hyväksyn sen edes lukematta läpi, silmäilen vain näön vuoksi ja nipistän huulet kiinni tyytymättömänä. Nutreja niin paljon. Enkö voisi syödä juustoa sen sijasta?
Salmiakkipussi on levinnyt kassini pohjalle. Kalastan viimeiset napit suuhuni ja annan natriumin levitä limakalvoilleni. Bussi tärisee mukulakivetyksellä. Leijona ottaa käteni omaani ja nojaa päätäni vasten. En mene takaisin töihin. Jää miinusta. Olen sairaslomalla ainakin viikon loppuun, luultavasti hyvinkin paljon kauemmin.
Tuoksuu kesälle.
Äiti kävi hakemassa ruokaa kaupasta, se juttelee Leijonan kanssa keittiössä, haistan hiilihydraatin, tuo on kai sienikastiketta. En ajattele kassista nostettua majoneesipurkkia tai täysrasvaista floorapurkkia, MiniLättani lensi sen siliän tien roskapussiin.
Viimeinen mahdollisuus tällä erää. Olen saanut niin monta viimeistä tilaisuutta petrata, ja aina olen kaiken mennyt kusemaan.
On aika kaivautua esiin peittojen alta ja istuutua ruokapöytään. On niin paha olo. Ei näin pitänyt käydä, minun piti onnistua.