Takotsubo cardiomyopathy

Olen miettinyt pääni puhki tätä tietoisuuteni täyttänyttä hulluuden astetta.

Ja kyllä, minä vihaan edelleenkin sanaa "hullu" täydestä sydämestäni, ja kaikkia muitakin siihen assosioitavia sanoja.

Hoitajani neuvoo pyytämään Nymfolta anteeksi, että se on ensimmäinen aste paranemiseen, myöntää ongelmansa, kuten jo vanhakansa tiesi. Minä istun loukkaantuneena pöytätuulettimen kierrättämän ilman täyttämässä huoneessa katse käännettynä valkeaan paneeliseinään kiertäen kaulassani roikkuvan ortodoksiristin kultaisen ketjun etusormeni ympärille niin tiukasti, että sormenpää menee hetkessä valkeaksi ja alkaa sitten punoittaa uhkaavana. Miksi minun täytyisi pyytää anteeksi sitä millainen olen?
Ja entä jos tämä onkin kunnon kusetusta, jos se vain yrittää pelastaa oman nahkansa ja pestä kätensä tästä sopasta, laitetaan mielisairas vieläkin enemmän sekaisin, mitä väliä sillä enää on kuinka nurinkuriselta maailma sen silmissä näyttää.
Kerran en ehkä tule pärjäämään samassa tahdissa muiden kanssa koskaan. Aina täytyy tehdä myönnytyksiä; päästää luokalta vaikka hädintuskin osaa laskea mitä tekee 3 + 3. Ottaa töihin sans experience vaan että saa rutiinit kuntoon, koska kyseessä on turvatyö eikä ihan oikea työ, samaa turvapaikkaa sitä annetaan alkoholisteillekin samaan tapaan. Kiljoonia tunteja ilmaista tukiopetusta ja ilmaisia puhe-, fysio-, taide-, musiikki-, toiminta- ja terapiakäyntejä. Korotettua nuoren kuntoutustukea rahabonuksina tyhjällä tilillä kuin kannustuksena ilkkumassa tää on vammaisten ja sairaiden rahaa, minä olen ollut sairas ensimmäisestä erehtymästäni pakotetusta hengenvedosta alkaen. Korotettua lääkekorvausta. Ilmaista sitä ja tätä, paapomista paapomisen perään ihan vaan että päivä kerrallaan yrittäisi jaksaa.
Ei sillä, olen toki kiitollinen, ettei ole ihan omillaan tarvinnut pärjätä, johan minut olisi heitetty jokeen ettei tarvitsisi perikatoon upota koko perheen.
Kuitenkin tunnen olevani niin paljon velkaa kaikille. Ja tunnen oloni todella kurjaksi, kun en edes kykene veronmaksajaksi.
Tiedostan, että pääni on matkalla salaliittomyllyä kohti, mutta ehkä haluankin sen ajautuvan sinne. Entä sitten. Olen suhteellisen toivoton, enkä voi luottaa kehenkään, aamupalapuuronkin viskasin menemään vakuuttuneena siitä että kerran en itse nähnyt sen valmistusta, sekaan on ripoteltu vähintäänkin rotanmyrkkyä. Keikun rajalla, eikä kukaan voi arvata, kummalle puolelle putoan.
Enkä minä edes välitä kummin käy, ensimmäistä kertaa ikinä.
Myönnä siinä sitten olleesi väärässä, kun ei voi tietää olinko sittenkään.
Yöllä Jurvanen kömpi viereeni ja puristi karvattomat hiukan pulleat mutta treeninsä saaneet käsivartensa ympärilleni ja painoi nenänsä niskaani, eikä minua enää tärisyttänyt ja sain nukuttua vainoavien ajatusten jäättäessä uneni rauhaan.

Diagnoosina seinähullu

Yritän vielä vähän sulatella tätä asiaa, sen verran iso möntti on jämähtänyt kurkkuun, enkä ole matelijannotkea ja saa sitä valahtamaan ihan hetkessä alaspäin, tai edes pienenemään vapauttamalla happohyökkäyksen jo suutasolla sen kimppuun.
Viikonloppu kotona, minä asennoituneena jo valmiiksi pessimistisenä mitä sekin hyödyttää kun kuitenkin tekee mieli hypätä parvekkeelta alas (mikä ei meidän parvekkeelta olisi se fiksuin veto, kerran toisesta kerroksesta on kyse, eikä alapuolella edes siinnä asfalttimatto vaan pelkkää hiekkaa).
Kuitenkin lauantaina, ennen kuin edes ehdin herätä taas yhteen saatanan turhauttavaan ja kuumaan päivään, kelkka notkahti ympäri ja huomasin leukani viistävän pitkin sammalpeitteistä rinnettä. Joku tökkii silmiäni ja toinen pieni käsipari kopeloi persettäni peiton alla, wtf, menninkäisten hyökkäys?? oli luonnollisesti ensimmäinen ajatukseni koko - onneksi - sateen paiskomana aamuna. MINUN PIENET KAALIMAANKAKARAT! Koko sänky täynnä päriseviä ja piereskeleviä vauvannulikoita, vanhimmalla tippa linssissä ja kädet tärisevässä halaustarjonnassa, aina estoton tyttäreni etenee jo pyjamahousujeni sisäpuolelle kätöstensä kanssa kutikutikutikuti sen suusta pääsee ja huudahdan pienenlaisesta kivusta kun se päättääkin hypähtää sukukalleuksieni päälle sillä samalla innolla ja tarmolla, joka ei edes saunassa piiskaudu ulos siitä.
Romy kierii naamani ylitse ja näyttelee kansainvälisiä käsimerkkejä, korjaan sen sormien asennon sitä sen toivottavasti tarkoittamaan sanaan ja johan se inahtaa ärtymyksestä, eiks toi vai usko että osaan ihan itse, siinä ollaan, miä ite-iässä.
Että kyllä sitä tulee itkettyä, heti aamusta, hyvä etten hukuta merelläni sylissä meuhkaavaa brady bunchia. En uskalla avata silmiäni, koska pelkään että kaikki on vaan pääni kieroa vittuilua, ja että herään hetken päästä johonkin kolaukseen yksin omaan hikeeni ja tukahdutettuun huutoon hukkuneena. Mieluummin jään tänne, tähän paikkaan, elän tätä hetkeä uudelleen ja uudelleen kyllästymättä.
Vasta silloin kun Nymfon perse painautuu vierelleni ja kippaan selälleni lyöden pääni kiviseinään, uskallaudun raottamaan verhoa nykypäivään, siinä se irvistää pahoittelevasti, purskahdetaan hysteeriseen hekotukseen ja puren kieleeni. Kieräytän hikisen pääkoppani sen syliin hoivattavaksi, senkin tyhmä sen neandertalilainen suomi sorahtaa, se onkin lähes ainoa sen osaama lausahdus, sitä olen viljellyt huomaamattani suhteemme alusta alkaen senkin tyhmä, wha'd you d'that for?
Syödään pakastimesta jäätelöt pois, Leijona ehdottaa vievänsä meidät äitille, että päästään peuhaamaan uloskin, sateesta huolimatta, onhan ne vitun kumit keksitty kuten minulla on tapana asiasta ärähtää, muuten niitä sitten harvemmin oivallan käyttääkään.
Ehdin jo ajatella illan hämärtyessä, että ehkä tämä tästä, katsellaan koneen ruudulla tanssivaa elokuvaa Nymfon kanssa, poski poskessa, painan nenäni sen olkakuoppaan ja saan sen huulilta suudelman juurikasvuisen tukkani sekaan, miksi niiden täytyy jo huomenna lähteä, miksi minun täytyy jo huomenna palata osastolle neljän seinän sisään sekoittelemaan teelusikkaa hajamielisenä vellikipossani, puoli desiä kaurahiutaleita, puoli lusikallista margariinia.
Se levähtää silmilleni, mitä se nyt helvetti tekee, tunnustelee luitani kollegekankaan lävitse! Kavahdan kauemmas ja mökötän seinälle, älä mene ja pilaa koko iltaa. Koko päivää. Koko hyvää ja turvallista oloa.
Se käskee painostavasti riisumaan turvapeitteen yltäni, helvetti kuuma kesä meneillään ja yksi muhii hupparin sisällä yöt päivät, nukkuessa ja valveilla ollessa. Enkä halua, en en en, älä viitsi pilata tätä, kiltti let me be
mutta se sihisee etten edes tajua kuinka sairas olen, sen takia törmäilen sokeana seiniin, kun en uskalla katsoa, senkin tyhmä ja se repii peittoni päältäni ja minä vedän käsivarteni suojakseni, peitän kasvoni, en halua että se yhdistää ne edessään möllöttävään läskireitiseen möllykkään jonka ihon läpi kuultaa puhkovanterävät luupiikit, paljas ja ruma ja väärästä paikkaa kasaanpainunut.
Sitä itkettää kun se kysyy miksimiksimiksi, why'r'you such a fool? eikä se ymmärrä kun äänentaajuuteni rikkoo valonnopeuden ja vikisee ettei tee sitä tahallaan, että sinun vikasihan tämä on, miksi sinä menit tekemään vääryyttä! Sillä aikaa kun olin vuosi sitten keväällä lepositeissä sairaalassa sinä menit ja petit etkä edes suoraan jättänyt kun pystyin jo prosessoimaan tosiasioita, kunhan vaan jatkoit salamyhkäisenä välttelyä ja annoit epätietoisuuden velloa ajatukseni ihan pirtelöksi.

Miksi te aina teette näin minulle?

Miksei kukaan voi olla kanssani,
miksi en kelpaa
miksi en kelpaa saatana kenellekään kun vaan pelkäksi hetkeniloksi
ja sitten voikin vaihtaa parempaan kun kohdalle sattuu

Enkä halua uskoa sen vastausta, minähän lopetin koko jutun jo ennen koko selkkausta, sanoin että nyt alkaa jo riittää tämä, en minä jaksa katsella kuinka kituutat ja unohdat ja teet mitä ei pitäisi tehdä vain koska kaikki ei enää ole kotona. Että siitä vasta riemu repesi kun sanoin että nyt lähdet menemään, parempi kaikille että lopetetaan tämä tähän, et kyllä upota minua ja tätä perhettä mukanasi.
Pikajuna rullaa ylitseni ja paiskoo lukittuja portteja auki päästäni ja joudun kelaamaan puolitoista vuotta vanhoja tapahtumia päässäni lävitse, syy sille miksi viimeisen viikkoni ennen osastoa vietin isäni yläkerrassa lukittautuneena vanhaan makuuhuoneeseeni elämässä muka-elämää,
se vie pois aukottomasta tarinastani bad guy-statuksen päältään, ja minä olen umpihullupsykoottinen idiootti joka ei erota todellisuutta epätodesta ja omista päänsä kuiskauksista, itsesuojeluvaistomuuri pirstoutuu palasiksi
ja aamu on ankean kuuma ja makaan sykkyrässä peiton alla yhä hytkyen inhosta raivosta itkusta.
En halua keittiöön aamupalaa mutustavien rakkaitteni pariin, itken kuin pikkukakara inhoani pitkin lattioita, enhaluaenhaluaenhalua että ne näkee kuinka ruma ja sekaisin olen ollut jo niin kauan, mutta Nymfolle ei kelpaa ei, se on rauhallinen ja vannoo, että on parempi näyttää omat heikkoutensa, ei lapsillekaan tarvitse kaunistella turhaan kuvaa, kunhan nyt tulet etkä laita sitä inhottavaa pitkähihaista takaisin päällesi. Se käskee juomaan appelsiinimehun lasista, vaikka en minä mehua halua juoda, turhia kaloreita, turhan paljon sokeria, vaikka pelkän hedelmän sokeriketjut liemessä painavatkin. Pistän lusikallisen puuroa suuhuni enkä irrota katsettani sylistäni, vaikka Nathaniel tuijottaakin tuskaisesti suuntaani pöydän toiselta puolelta ja yrittää saada katsekontaktiin kanssaan, isi mikä on hätä?
Ei ole mikään mumisen kun en halua että se kasvaa liian nopeasti aikuiseksi, juuri kun se oli alkanut taantua takaisin omanikäisekseen päästessään hetkeksi huolipyörityksestä irti, minä olen sen pilannut, ei kolmevuotiaan pidä huolehtia vanhempiensa pipeistä.
Leijona huutaa idiootiksi ja repii alas kaiteelta, tupakka putoaa alas maahan ja rojahdan kasaan, olisin mennyt perässä, yritinkö mennä, mun pitää mennä jo takaisin osastolle munpitäämennä äkkiä nyt! huudan enkä hetkeen ymmärrä miksi, olin jo hyppäämässä pois ollessani muissa maailmoissa, en ymmärrä mitä pääni tuottaa ja millä se myrkyttää todellisuudentajuni.


Osaston oven paukahtaessa kiinni huojennus kuohahtaa lävitseni ja olen kotona. Seinähullujen lepopaikassa, hengittämässä rätisevän ilmastoinnin paakkuunnuttamaa ilmaa ahtaisiin ja viallisiin keuhkoihini. Totuttelemassa ajatukseen, että tämä on kaikki ihan aiheellista, etten olekaan niin kunnossa ja selväpäinen kuin olen aina kaikesta sairaalassa ramppaamisesta huolimatta ajatellut.
Että vain minä voin selvittää miksi niin aina käy
miksi jään kaikkien poisviskaamaksi, vai jäänkö oikeasti sittenkään.

[K-18 goren takia]

Paskajuttuja


Hiki vaan virtaa ja tahrii päänahanhajuisen tyynyliinan, oksettaa ja tekee mieli huutaa, mutta ei jaksa päästää äännähdystäkään, uupuneisuus heittelee tikareitaan selkään. En ole vieläkään saanut nukuttua.
Kerran viikossa vedän kurkustani alas annostelijaan lirautetun tilkan ulostuslääkettä, nyt on jo luovutettu täälläkin. Että en minä muuten tyhjene mihinkään, en ole koskaan ollut tässä maailman luonnollisimmassa asiassa hyvä.
Makaan selälläni enkä uskalla vaihtaa asentoa, vaikka kuinka kouristaisi.
Hoipertelen pitkin seiniä vessakopperoon tyhjenemään, välillä pitää nousta ylös että uusi lasti ehtii laskeutua, suolistoparka on ihan hädissään, ja joutuu luopumaan viikon säilömästään aarteesta.
Oksennan sappea reisilleni, hoitaja käy välillä epämielissään kysymässä olenko jo valmiina, voidaanko jo mennä punnitukseen ja sytyttää tulitikku että vuotanut metaani katoaa helvetinliekkeihin.
Puolentoistatunnin kidutuksen jälkeen ole suhteellisen valmis. Ainakin sen verran että voin olla varma pystyväni tunnistamaan kaikenlaiset hädät toisistaan ilman sen suurempia onnettomuuksia.
Paino näyttää lähemmäs kolme kiloa vähemmän kuin edellisenä aamuna. Inhottaa miten paljon kuonaa sitä sisällään pystyykään kantamaan. Yuk yuk yuk.
Yritän syödä, mutta inhottaa se, miltä tunnun. Hyytelöltä. Kasvonpiirteeni valuvat naamalta kaulalle, hiusraja seuraa perästä. Kastan lusikkaa velliin ja nuoleskelen, upotan voisilmän sen höyryävään keskustaan ja käännän kultameren ympäri.
Masentaa ihan saatanasti enkä saa oloa purkautumaan mitenkään, en vaikka kuinka yritän.
Soitan Nymfolle kun se on jo oikein jättänyt vihaisen viestin vilkkumaan messenger-ikkunaan. Se huokaa raskaasti kun kerron olinpaikastani, siitä, että täällä saattaa mennä kauan. Ettei nyt oikein toimi, etten nyt oikein osaa kuvitella osaavani elää muiden keskellä, ilman tukevia ja turvaisia seiniä ympärilläni. Se purskahtaa holtittomaan itkuun kun käsken sitä vakuuttamaan lapsilleni, että ne on parasta mitä on ikinä tapahtunut, mutta aina ei iskätkään jaksa oman päänsä kanssa. Tiedän, etten haluaisi itkettää, mutta olen vain niin helpottunut, että joku vihdoin oikeasti kuuntelee eikä keskeytä ja vaihda puheenaihetta. Vaikka en haluaisikaan enää rasittaa Nymfoa, ei se ole sen asia miten kuuppani voi. Varsinkaan kun se vain kärttöi rahaa, joita ei tavalliseen tapaan ollutkaan ilmestynyt sen tilille. Ei minulla nyt ole varaa tai muitakaan maallisia resursseja edes tukea oman jälkikasvuni ruokataloutta.
Hyi huono ihminen.

Rachell, Rachell, why're you still hiding?

Hykerrys lennähtää lävitseni ja paiskoo sisäelimiäni ympäriinsä. En jaksa pysähtyä, vaikka olen niin uupunut, että elimistöni vetelee viimeisiään. Pääni ei anna nukkua, annan lääkeaineiden liuota vatsakalvoiltani ja pingahtaa verenkiertoni lävitse ruokkimaan aivojani kemikaaleilla. Istun hymyillen tyytyväisenä ikkunalaudalla ja sivelen kaltereita alahuuli värähdellen.
Kohta minä hyppään, kohta minä hyppään -rallatus syö muut ajatukseni ja hukuttaa silmäni yöhämärään. Sanaleikkejä, nauran ääneen, mitä tyhmiä sanoja sitä onkaan olemassa.

Taideterapiassa väritän paperiin puun,
tämä on elämänpuu
Onko se kanto?
Välillä täytyy katkoa siivet pois, että jaksaa kasvaa.

Istun Jurvasen vierellä ruokalassa, se syö jauhenlihakeittoa, minulla on mukillinen haaleaa velliä, puoli desiä kaurahiutaleita, itse mittasin. Se kuljettaa lusikallisen persikkarahkaa huulilleni ja tuijottaa pöydän pintaan jäänyttä mehurinkulaa. Annan sokeroidun hedelmäyllätyksen levitä makuhermoilleni, ja ne huutavat hukkuessaan ei tällaista!



Saan istua taukotilassakin sen vieressä, kylki kyljessä, kuuntelen sen raskaita hengitysääniä ja haistelen jokseenkin tuttua huuhteluaineen katkua. Kerron sille, ettei minun vaatteita voida pestä huuhteluaineen kanssa kun saan niin pahan kosketusihottuman, että raavin itseni kirjaimellisesti vereslihalle.
Se kuuntelee, vaikka tykkääkin enemmän olla hiljakseen, laskea leukansa päälaelleni ja ihan vaan olla rauhassa.
Luen sen sielua kuin avointa kirjaa, sairaanhoitaja pelästyy luullessaan, että olen päässyt käsiksi sen tiedostoihin jollakin ilveellä, eikä se ymmärrä, että kaikki se hätä paistaa silmistä. Se ettei ole saanut niin paljon kuin olisi tarvinnut.
En arvuuttele, tulkitsen.

Minusta tuntuu, että olen nyt kotona. Ehkä vain vähän aikaa, mutta tältä sen pitääkin tuntua, olin jo melkein unohtanut, minkälaista on olla tyytyväinen ja hyvällä tavalla jännittynyt. Hieman onnellinen höppänä.

Jurvanen

En saanut viimeyönä oikein nukuttua, makasin väsyneenä yön läpeensä oikealla kyljelläni, jota noustessa kivisti ja kivistää vieläkin, hartialihas on inhottavan tulehtunut eikä kestä kosketusta.
Sain eilen uuden huonekaverin, jos tällaisessa paikassa nyt uskaltaa yhtään ketään yhtään minkäänlaiseksi kaveriksi nimitellä. Huutava pappa sai sydänkohtauksen ja nukkui rauhallisin mielin pois. Ehkä sen on nyt parempi olla, parempi kuin täällä huumattuna ja peloissaan, osaamatta kommunikoida enää.
Uusi poika, poika nimenomaan, on siinä 25 ikävuoden kieppeillä karkeasti arvioituna. Se istuu ikkunan edessä ja tuijottelee rupisia kynsinauhojaan, ei katso silmiin, ei vastaa puhutteluun, näyttää vain alistuneelta ja siirtyy ruokasaliin työntelemään perunaa ympäri lautasta.
Se vilkuilee ympärilleen kun luulee ettei kukaan huomaa, ei kai kukaan huomakaan, ei ainakaan hoitajat, mutta minä huomaan, tuijotan sen takaraivoa intensiivisesti ja yritän pakottaa sen kääntymään poltteesta ympäri. Katso nyt tänne, näytä mitä noiden värittömien ripsien takana elää. Minua kiinnostaa tietää, olenko analysoinut tarpeeksi tarkasti sen, vai uupuuko diagnoosistani tärkeitä tiedonmuruja. Jotakin elintärkeää, jota auktoriteettikaan ei saa koskaan tietää, koska eivät ne oikeastikaan ikinä tiedä koko totuutta, toppuuttelevat vain päälimmäiset mudat kuopattomiksi. Yhteiskuntakelpoisiksi kelvottomista.
Se mutisee omiaan ja tuijottelee, lääkkeitä ei vielä ole saatu kohdilleen, mutta se sopii minulle. Kaksi vetäytynyttä ja muualla vierailevaa, siirryn istumaan sen vierelle ja katselen ahnaasti, sillä on siniharmaat silmät, keltainen rinkula on puristunut iiriksen ympärille, eikai nyt sentään niin vahva fyysinen sairaus, toivottavasti se on huomattu. Haluaisin koskettaa, mutta en uskalla, en minäkään halua, että kukaan tulee ravistelemaan hereille, olo on silloin hapero ja irtonainen eikä ole liitoksissa ruumiiseen.
Kun se pysähtyy, se kysyy olenko täällä anoreksian takia.
Sanon olisipa se niin yksiselitteistä.
Jätän sen hetkeksi omiin oloihinsa, olemaan ja möllöttämään paikoilleen, haluaisin samaan paikkaan, sen kanssa samaan paikkaan, yksin toisella puolella käyminen on ikävää.
Sen nimi on Jurvanen ja sen yöpöydällä on musta muovikampa, vaikka sen tukka onkin höylätty pois, eikä sen naamassa kasva kuin muutama haituva.
Kun kerron siitä Leijonalle, joka tulee lauantain jälkeen vielä kerran käymään ja pelaamaan kanssani Kimbleä, Leijona näyttää loukkaantuneelta ja käskee miettimään tulisinko viikonloppuna käymään kotona, voisin pakata osastolle mukaan muutakin vaatetta kuin kaksi t-paitaa, kirkkaanpunaisen hupparin ja mälliset kollegehousut, jotka olen aikoinaan saanut puhtaina ja lähes käyttämättöminä pikkuveljeni jäämistöstä.
Olen rauhaton kun en osaa vastata Leijonalle mitään, en halua mennä, mutta haluan. Mutta siitä ei seuraa mitään hyvää, kohta huomaan taas olevani samassa ansassa, josta minut iskettiin pihalle.
Se ehdottaa että voitaisiin viettää vuosipäiväämme
ai mitä vuosipäivää
no vuosipäivää
en tiedä haluanko juhlistaa ensimmäistä kertaa kun otin sulta suihin.
Nyt täällä alkaa olla mielenkiintoista. Ja minä en jaksa pysyä aloillani, itken ja nauran ja hengästyn ja sydän on pamppailla ulos rinnasta, pam pam pampamapampamapammmpaapapam se tykyttää ja jättää lyöntejä välistä, välillä lepattaa turhan kovaa ja mietin ilmoittamista rytmihäiriöistäni. Mutta en jaksa istua alas EKG:tä varten, en verenpaineen mittausta, en mitään. Pääni on kuoriutua ulos kallosta, se rakoilee jo otsasta enkä jaksa välittää, jään vakoilemaan ja hengitykseni on liian tiivistä ja vinkuu ja rohisee ja minä haluan tupakkaa silti.

Kuuluu vähän hassua

Leijona kävi eilen. Aloitetaan sillä. Helpolla toteamuksella.
En vaan muista koko käyntiä, puoliltapäivin se ilmoitti tulevansa, minulla meni maidot väärään kurkkuun ja heittelin kurkkumössöni pitkin seiniä. Taisin sitten muuttaa mieleni ja esitellä sen lapselleen, sanoa, etten nyt juuri jaksa enempää vauvoja hankkia, kun tämäkin itkee ihan liikaa. Märkii ja vuotaa koko käsi.
Aamulla oli oikein paska olo, levoton, halusin tietää, mitä oli sanottu ja tehty, suoraansanottuna vitutti oma pääni ja sen tekemät kepposet. Se, etten saa sitä pysymään kasassa.
Enää en haluakaan tietää, mitä se nyt hyödyttäisi, the riippakivi.

Lääkärillä keskusteltiin puheterapiasta, että se voisi olla taas ajankohtaista. Syömisenkin kannalta. Että ilmaisisin vähän selkokielisemmin asiani, enkä änkyttäisi, sopertaisi, kompastelisi, unohtelisi sanoja, käyttäisi jatkuvasti engfinskaa/finglishiä erityisesti lauserakenteita muodostaessani puheessa... ja niin edelleen ja niin edelleen.
Toimintaterapiaa, taideterapiaa. Että anna nyt jooko kirjoittaa se saatanan vammaislausunto, mitä se sinua hetkauttaa mitä lapussa lukee ja mistä sitä rahaa virtaa sisään.
Äitini on lopettanut kaikkien puheet vammaisasioista kohdallani heti, sen lapsi ei ole vammainen. Ei vaikka aivot olisi pullamössöä, vaikka olisikin syntynyt 26 raskausviikolla ja elänyt elämänsä ensimmäiset kolme vuotta lastenosaston turvassa. Ei vaikka oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana, syömään kiinteää kaksi- ja puolivuotiaana, puhumaan reilu kolmevuotiaana ja silloinkin vain osasi mongertaa omaa kieltään ja sanoa "kyllä" ja "kiitos",
tai vaikka aivoissa on ollut vuotoa vastasyntyneenä, viisi-, yksitoista-, seitsemäntoista- ja kahdeksantoistavuotiaana. Vaikka neurologi on kirjoittanut toistuvasti diagnoosikohtaan "lievä cp-vamma" schizophrenian alapuolelle - aikaisemmissa teksteissä tosin vakavan mielisairauden tilalla on ADHD ja painajaiset - mihin sillä sitten viitataankaan.
Enkä minä halua olla separi, separeita kiusataan. Ehkä minua sen takia onkin aina kiusattu. Että kaikki muut ensimmäisestä luokasta alkaen on huomanneet kuinka vammainen olen ja käyttäneet hienotunteisesti tekosyynä sitä että olin kaikkia myös reilusti lyhyempi, enkä ylettänyt ylläni heiluteltavaan koulureppuuni vaan hypin ja itkin tyhmänä koulun pihalla sen perässä toivoen että joku opettaja puuttuisi asiaan. Mutta näin ei koskaan käynyt.
Sen takia saatan pelätä syksyä suhteellisen paljon, syksyä ja uutta koulua, yhdestäkään käymästäni koulusta ei ole jäänyt hyvä maku suuhun.


Juttelen tällä hetkellä Leijonan kanssa messengerissä. Tai en minä sille juttele, mutta luen kaikki sen viestit anteeksipyynnöistä kertomuksiin mitä kaikkea Aivikseni on tuhonnut poissaollessani: rakas kanini on paskantanut Leijonan lompakolle ja repinyt joitakin sen työpapereita silpuksi ja kantanut sitten pesäänsä panttivangiksi, kuten sillä on tapana närkästyessään tehdä.
En tiedä.
MINÄ haluaisin vain painaa ignore-nappia, kieltää sitä ikinä tulemasta lähellekään minua enää, antaa unohtaa. Erityisen vaikeaa tämä on myös siksi että Leijona on enoni paras ystävä ja siis vasta syntyneen vauvaserkkuni sylikummi. Eli kaikki sukujuhlat olisi pelkkää katkeruutta täynnä. Kumpi saa mennä ja mihin aikaan.
Toinen puoli haluaa unohtaa kaiken tapahtuneen ja luikkia häntä koipien välissä takaisin. Olen rakastunut jo elämäni aikana kolmeen ihmiseen, jokainen heistä on pettänyt minua. Pettänyt ja jättänyt. Ja nyt yksi ei haluaisikaan jättää vaan pyyhkiä tekemänsä virheen historiasta ja kirjoittaa meille paremman tarinanlopun. Jos jokainen kuitenkin kyllästyy minuun aika nopeastikin, miksi pitäisi alkaa tavoittelemaan kuuta taivaalta. Antaa toisen vaan paneskella ympäriinsä niin paljon kun huvittaa ja sulkea silmänsä siltä. Elää rikkaan vaimon arkea. Olla kuten iskäni, joka joka kerta palaa äitini rinnalle kaikesta huolimatta.
Ne meni alle kaksikymppisinä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsensa. Sitten äiti petti ja sai minut, mutta iskä kuitenkin jäi. Ja minäkin sain olla sen lapsena, mistä olen oikein kiitollinen.
Kunnes äiti petti uudestaan ja tällä kertaa jätti ja sai kaksi lasta inhottavan paskiaisen kanssa, joka hakkasi minut sairaalaan monta kertaa sen vuoden aikana, jonka ehdin sen katon alla asumaan ennen huostaanottoa.
Ja sitten äiti pettikin sitä vaihteenvuoksi iskän kanssa ja nyt ne on menossa syksyllä uudestaan naimisiin.
Ihailen äitiäni hyvin paljon, sitä kuinka vahva ihminen se on (vaikka se onkin paskiainen pettäjä), eikä näytä epävarmuutta pisaraakaan. Koska se tietää olevansa kaunis ja nuorekas ja kympinoppilas lukematta ainoaankaan kokeeseen, ja vielä sairaanhoitaja, se toisiksi seksikkäin mistä miehet fantasioivat. Ottaa kaiken minkä haluaa.
Harmi että minä olen vain yksi ruttuinen harmaa tossu, jota voi talloa ja potkia ympäriinsä. Nykyään. Ennen olin täysin äitini peilikuva (sitä "kympinoppilas"-kohtaa lukuunottamatta). Tai yhdessä vaiheessa. Tossukka olin lapsenakin, kymmenvuotiaana alkaneeseen pubertiteettiin asti. En enää vain jaksa välittää mistään, heitelkööt ympäriinsä. Jos tietäisin, mitä elämältäni haluan, voisi alkaa jopa optimistiksi.

Sain tänään luvan käydä ostamassa aulasta tupakkaa. Ennen sitä halusin tarkistaa automaatilla, että tililleni on tupsahtanut palkka, mutta automaatti oli rikki. Ei siinä vielä mitään, mutta kahviossa ei toiminut tänään Visa Electron. Onneksi olkoon EU, olet ihana näine maksujärjestelmien yhdistämisenisi, missään ei voi maksaa ja sitten ei edes rahojaan saa pihalle.
Minä siitä pihalle lensin, heitin kuperkeikkaa päälläni ja vartija raahasi hoitajan kanssa takaisin osastolle lepäämään. Olenko valmis palaamaan ulkomaailmaan? Ehkä voin jäädä tänne iäksi.
Laitostoudun päivissä.

Minä todellakin pahoittelen tekstieni laatua, en saa pysyttyä kärryillä ja unohtelen mitä olen tekemässä. Yritän ensi kerralla paremmin.

"Oletko koskaan toivonut olevasi nainen?"

Hoitaja pommitti kysymyksellä aamupäivästä, enkä tiennyt mitä vastata. Siksi vastasin "kyllä kai". Joinakin heikkoina hetkinä. Kun tunnen emaskuliinisuuteni ryöppyävän ylitse ja hukuttavan kaikki ympärilläni.
Silloin tunnen olevani estrogeenikupla kun viilaan ja lakkaan röpelöisiä pojankynsiäni. Kun värjään ja leikkaan hiukseni kylpyhuoneen peilin edessä. Kun tuijotan kasvojani samaisesta peilistä, tutkiskelen, puristelen, levitän rasvaa ettei iho tippuisi päältäni. Kun saan raivokohtauksen leukaan ilmestyneelle stressipaiseelle ja kaivan sen tyhjäksi, painelen jääpakkauksella, että turvotus, punotus ja verenvuoto lakkaisi, peitän sitten pakkelilla ja sipaisen summamutikassa ruskeaa väriä kulmakarvoihini sen jälkeen kun olen nyppinyt ja harjannut ne muotoonsa.
Kun valitsen vaatteita tunnista toiseen, eikä mikään sovi päälle. Kun ahdistun siitä, että sukkani eivät sovi asukokonaisuuteen. Kun kopsuttelen katuja pitkin korollisissa kengissä saadakseni hieman ylväyttä, ryhtiä ja pituutta hiirenharmaaseen varteeni.
Kun olen kiinnostunut maskeerauksesta ja voin keskustella tuntikausia naisten kanssa eri huulipuna- ja meikkivoidemerkeistä, vartaloemulsioiden tuoksuista ja parhaista hiustenhoitotuotteista, joihin kenelläkään ei ole varaa.
Kun en voi syödä puuroa kuin aamuisin, etten assosioisi sitä oksentamiseen ja pilaisi päivän ainoaa ateriaa, josta nautin, itseltäni. Kun ostan kaapit täyteen Nutrilettiä ja haaveilen "että sitten joku päivä pidän kunnon paastopäivän". Kun syön suklaata suruuni ja ilooni ja kaikkiin mielentiloihini ja poden siitä huonoa omatuntoa. Kun en uskalla ostaa kaupasta sipsiä ja karkkia tai juustoa ja leipää, etten vain söisi niitä yksikseni.
Kun puristelen ja itken läskejäni enkä käy suihkussa ennen kuin on pakko, ettei tarvitse kohdata todellisuutta. Kun sairastan naisten dominoivaa syömishäiriötä.
Kun en yletä ylähyllylle ja joudun pyytämään seitsemän vuotta nuorempaa pikkuveljeäni laittamaan muropaketin paikalleen puolestani. Kun en jaksa nostaa kirjapinoa lattialta kerrallaan, vaan joudun kiikuttamaan pari kappaletta kerrallaan paikalleen.
Kun suuttuessani tai loukkaantuessani alan mököttää ja oikutella, kun muistan vihani liian kauan, enkä anna anteeksi, ennen kuin saan vastineeksi ruusupuskan tai timanttikaulakorun. Kun tunnen missä vain ihmissuhteessa itseni kaltoinkohdelluksi joka toinen sekunti ihan vain siksi, että parin vuoden takaista loukkausta ei ole vieläkään tajuttu pyytää anteeksi.
Kun muistan kaikkien merkkipäivät.
Kun kuuntelen muiden huolia, neuvon, rohkaisen ja selitän, miksi kukakin käyttäytyy kuten käyttäytyy, analysoin ja saan toiset vakuuttuneeksi siitä, että näin juuri on toimittava.
Kun katselen miehiä ja annan niiden tarjota paukkuja ja viedä minut kotiin, vaikken ole edes ikinä nauttinut miessuhteistani, kun teen sitä vain, että joku pitäisi minua sylissään ja silittelisi niskavillojani, vaikka saankin siitä kylmiäväreitä. Enkä tuntisi itseäni ihan niin huonoksi miessukupuolen edustajaksi, kun tuntisin, jos pyytäisin naista kietomaan kätensä ympärilleni ja suojelemaan kaikelta.
Kun en nolostu kuukautiskertomuksista, vaan samaistun tilaan ja syön äitini kanssa juustokakkua ja katson Hugh Grant -elokuvia käpertyneenä sohvannurkkaan. Kun on lupa syödä kerran sattuukin niin kovasti.
Kun poden kroonista vauvakuumetta joka hetki elämässäni. Kun olen niin sekaisin, että kuvittelen vasemman käteni olevan lapseni, joka tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, vähän maitoa ja paljon halauksia.
Kun en edes tule ajatelleeksi hyvännäköistä naista hyvännäköisenä, eikä ajatus runkkaamisesta pälkähdä päähäni kirveelläkään.

Sitä voisin jatkaa loputtomiin. Ajatuskehää. Kun en tunne itseäni mieheksi ollenkaan. Kun olen maailman paskin isähahmo lapsilleni, jotka kaikki ovat ihmeitä. Kun metri 53 senttinen - olen mennyt kasaan sentin, mikä ei ole todellakaan suotavaa - ruhoni on pelkkää luuta ja nahkaa, eikä lihaksista ole tietoakaan. Kun katselen kivannäköisiä naisia, joille en varmasti kelpaisi - ei kukaan nainen halua itseään pienempää ja ongelmaisempaa ja heikompaa miestä rinnalleen, ei semmoista neitiä. Ehkä vähäksi aikaa, ihan vaan kun äidinvaistot huutaa jättämästä raukkaparkaa ojaan nyhjöttämään. Johan se on tullut todistetuksi.
Senkin itsesäälintäyteinen paska.

Olin tänään keittiöllä, en uskaltanut käteni takia tiskata, tein salaattia, mikä ei ollut maailman helpointa hommaa niskaan hengittävän vartijani takia, ei sitä hullulle veistä jätetä käteen katsomatta perään silmä kovana.
Kävin lasketuttamassa arpeni ja ottamassa pika-CRP:n, vieläkin se on runsain mitoin koholla, ties vaikka käsivarsi joutuu kuolioon ja tipahtaa pois, pääsisi siitäkin ja sen tulehtuneisuudesta.
Minua hävettää, koska olen ajatuksissani kysynyt vanhemmiltani liian monta kertaa, onko Leijona tulossa katsomaan minua. En minä halua nähdä sitä enää koskaan. Enhän?
Se olisi liian helppoa. Antaa vain anteeksi ja palata huolettomaan arkeen. Ei joutuisi ahdistumaan siitä, että jos täältä joskus uskallan lähteä, joudun aloittamaan kaiken alusta yksin, enkä todennäköisesti tule enää koskaan tuntemaan oloani turvalliseksi kenenkään kanssa.
Ihan kuin se edes ottaisi minut takaisin.
En halua pallotella tällä ajatuksella, miksi se edes putkahtaa liian tasaisin väliajoin päähäni... Eikö vain voisi eliminoida tunteensa ja pahanolonsa, enkö vain voisi saada kaiken turruttavaa lääkettä hieman suurempaa annosta vielä.

En minä ole toivonut olevani nainen, minä olen toivonut olevani mies.

Ps. Haluan vain sen sanoa usein esiin putkahtaneeseen "en halua myöntää olevani vammainen"-angstiin: minä en halua olla jotenkin erilainen kuin muut ihan vain siksi että pääni käyttäytyy kuten käyttäytyy. Koska "hei minulla on traumoja!". En halua turvautua liian helppoihin tekosyihin olla tekemättä mitään. En tuntisi oloani mukavaksi asuessani valtion kustantamassa asunnossa, en syödessäni valtion kustantamia ruokia, en käydessä kunnan takaamassa turvatyöpaikassa 20 tuntia viikossa, ihan vain että olisi jotain tekemistä ja että saisin pari penninhyrrylää taskunpohjalleni. Minä haluan ansaita samalla tavalla kuin muut, olla yhdenvertainen ja ihan tavallinen poika, OIKEA POIKA, ihan niin kuin Pinocciokin.
Siitä vielä Without linelle, se on minulle paljon hyväksyttävämpää että saa ruoka-allergian takia tukea, onhan erikoisruuat paljon kalliimpia ja joka paikkaan täytyy varautua omin eväin ja vaikka koulussakin olla tarkkana siitä mitä suuhunsa pistää. Se poikkeaa normista, mutta kukaan ei ajattele, että olisit jotenkin erilainen vain koska et pullamössöpatonkia naamaasi voikaan vetää. Kun sitten taas jos nauha menee poikki kesken lauseen ja huomaat repiväsi kanssakeskustelijasi tukkaa raivoissasi asiasta, jota et edes muista... sellaisen sairauden valitettavasti huomaavat muutkin muustakin asiasta kuin siitä että ramppaisi paskalla viiden minuutin välein.
En oikein pääse tästä eteenpäin tai edes uskalla tarkentaa.

Ruma päivä

Olen avannut tämän päivittääkseni jo neljä kertaa tänään aikaisemmin, viides ehkä toden sanoo. Ainakin nyt olen jo pidemmällä kuin aikaisemmilla kerroilla, jolloin tabulaattori vilkahteli yksinäisenä ruudulla.
Minulla on ollut ruma päivä. Olen turvoksissa kuin synti, nyrpeä ja väsyneennäköinen, onneksi ei ihmistenilmoille tarvitse itseään saatella. Hyvät puolensa osaston turvassakin köllöttelyssä.
Sain koneeni, saan istua illat pitkät perseelläni ja selata e-bayn tarjontaa potien huonoa omatuntoa jo pelkästään katselusta. En minä tarvitse mitään. Ei minulla ole rahaa. En minä tule tältä kesältä saamaan enää yhtäkään tilinauhaa, minä en kykene enää työelämään.
Helpotus sinänsä, mutta vetää mielen matalaksi. Olen suhteellisen velvollisuudentuntoinen ihminen, enkä koskaan ole nauttinut muiden kustannuksella elämisestä. Pappa betalar ei ole suustani useinkaan lennähtävä lausahdus, vaikka tällä hetkellä siltä ei voikaan välttyä. Isi maksaa paapomisestani. Minä kulutan valtion ja kunnan rahoja rypemällä itsesäälissä turvonneine raajoineni ja possunaamoineni, oma äitikään ei tunnistaisi, jos nyt näkisi, kerran en minä itsekään. Edes tällä hetkellä kun kuvittelen olevani orientoitunut aikaan ja paikkaan suhteellisen selväpäisesti.
Kymmeneltä on nukkumaanmenoaika, silloin on käytävä nappaamassa viimeinen Leponex naamaansa ja kaivauduttava peitevuoren alle kuuntelemaan kuorsaavaa huonekaveripappaa, joka huutaa unissaan useammin kuin minä. Tai ainakin luulen niin. En ole herännyt vielä kertaakaan täällä olon aikana itkunpurkaukseeni tai säikähdyksestä. Itseasiassa, olen voinut suhteellisen hyvin.
Aamulla käyn punnituksessa, sen jälkeen istun puoli tuntia ruokalassa juoden teetä. Käyn letkuruokinnassa. Makaan vatsa ja kasvot kipeinä odottaen aamulääkkeiden sisäänpotkimista. Istun tupakalla ja odotutan hermostunutta hoitajaa, joka ei itse polta. Sekoitan pakkani ja pelaan uuden erän pasianssia. Ja toisen. Ehkä kolmannenkin, ennen kuin verikokeet täytyy tarkistaa.
Lounaan jälkeen pääsen ulos, en keskustele kenenkään kanssa, se saisi minut tuntemaan oloni sairaaksi.
Mökötän kun lääkäri ehdottaa vammaistuen hakemista, saisin tukiasunnonkin. En minä ole vammainen, en edelleenkään. Tai ainakaan en halua olla.
Välillä tekee niin kovasti mieli luovuttaa, mutta sitten tajuan, kuinka naurettavan ylihelppo ratkaisu se olisi. Olenhan minä päässyt jo tähän asti..? Jos minä kestäisin vielä yhden kolhun, sittenkin? Ei minun elämäni varmasti sieltä paskimmasta päästä voi olla?
Media antaa skitsofreniasta ärsyttävän vääränlaisen kuvan. Jättää huomioimatta ne yksilöt, jotka kykenevät elämään kuten muutkin. Paisuttelevat sairautta, kurovat rotkoa terveiden ja ei-terveiden välillä yhä suuremmaksi. Paskanmarjat, sanon minä. Olen käynyt peruskoulun, päässyt suhteellisen fiiniin musiikkiopistoon (tipauttaen itseni sieltä masennuksen takia), maksanut kaikki laskuni ajallaan tai enintään kolmen päivän viiveellä rahatilanteesta riippuen, en ole sortunut yhteenkään pikavippiin.
Sosiaalisiin tilanteisiin en ole koskaan sopeutunut, ja henkilökohtaisen hygienian tajuni on suhteellisen huono. Roskien viemistä ja yleissiivousta vihaan, enkä käy suihkussakaan kuin pari kertaa viikossa liian jaksamattomana. Tietääkseni en kuitenkaan haise erityisen pahalle, sillä on hyvä lohduttautua. Enhän minä edes hikoile.
Joko juon, syön tai liidän ravinnotta. Olen koukussa hallinnan ja hallitsemattomuuden tunteisiin. Tunteeni heittelevät täysin laidasta laitaan: joko vihaan jotakuta siitä syystä, että minulle on tehty väärin, tai sitten jos saan yhdenkin mukavanpuoleisen sanan, tämä ihminenhän on fantastinen! On vain ääripäitä, en koskaan löydä kultaiselle keskitielle.
En pysty upottamaan itseäni fiktiokirjallisuuteen, en ole saanut itse luettua yhtä ainoata opusta lävitse. Hukkaan itseni puoliväliin, saan paniikin ja yritän räpiköidä takaisin. Tv:tä en juurikaan katsele, sekin ahdistaa. Silloin tällöin pari piirrettyä vilahtaa silmieni ohitse, samoin muutama tositv-ohjelma aivan vahingossa. Elokuvissa käymisestä en erityisemmin nauti, enkä voisi kuvitellakaan pistäväni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa joudun istumaan ventovieraiden keskellä pimeässä salissa yksinäisenä imemässä tarinaa verkkokalvoilleni.

Arki on minulle tarpeeksi pelottava.

Hypomania kuplii vatsassa, vaikka niidenkin pitäisi pysyä poissa. Neuroleptit aiheuttavat lähes poikkeuksetta enemmän haittaa kuin hyötyä, vaikka klotsapiini kohdallani toimiikin hiukan jouhevammin. Vaikka kaikki haittavaikutukset superharvinaisista yleisiin iskevätkin kuin piikki lihaan, olen vaikea seurattava sydäntulehduksen vastikään sairastaneena.

Nyt minä en enää jaksa keskittyä. En ole hetkeen jaksanut, menen nukkumaan ja piirtelemään viivoja paperipäiväkirjaani, jonka hoitaja vaatii nähtäväksi.
Minä en sitä halua lukea, olen saanut kirjoitettua romaanin niinä hetkinä, kun en ole itsenäni ollut läsnä. En halua tuntea sen kaiken tuhoavan ajatuksia.

Minua väsyttää niin kamalasti

Iskä saanks miä suolakurkkuja?
Tietenkin ja se hymyilee. Mutta se tuokin kaupasta makukurkkuja, 55 kcal/100 g, ei suolakurkkuja, 15 kcal/100g. Suutun ja sitten en muistakaan taas hetkeä, löydän itseni serkkujeni kesämökin saunan portailta hupparin naru suussani, ja käsivarsia pakottaa, äiti ei enää jaksa, teet tän tahallas.
Tahallani en tiedä, missä käyn useasti päivässä, jossakin poissa, pelkään TV:tä ja katselen meren rauhoittavaa keinuntaa, mutta en varmasti onnistuisi hukkumaan sinnekään, levän ja kaislojen sekaan.

Vasen kuorittu käsivarteni haisee maidolle, pienempi serkkupojista paljastaa minun ruokkineen taas vauvaani, kunnes äiti sai hepulin, heitti muovisen haarukan kukkapenkkiin ja ravisteli minut huutavaksi.

Minä olen tyhmä lapsi, en edes tiedä kuka olen. Miksi teen mitäkin, mitä edes olen tehnyt milloinkin.

Perjantaina tulin kotiin, sitten mentiin päivystykseen, siitä karkasin, heräsin lepositeistä katetroituna ja turtana. Revin ja sattui, varsinkin letkujen irrottaminen, vaikkei sitä heti tajunnutkaan. Ennen kuin veri purskahtaa ulos ja värjää vaalean sairaalamekon punaisellaan. Hakkaan päätäni vessan peiliin ja huudan miksi minä heräsin poikana?
Pääni kuvataan ja on maanantaiaamu ja humiseva MRI saa oksentamaan, enkä pysty kääntämään sidottua päätäni vaan katselen tukehtuen viimeisiä mustia aukkoja mielessäni. Syytän ja katoan taas turvaan, kunnes keskiviikko valkenee ja äitini mies kysyy, haluanko tulla kotiin. Ja sen kasvot on niin lähellä että olen säikähdyksissäni motata sitä leukaan. Iskälle sanon kyllä, kyllä minä haluan, äiti väittää vastaan, se ei halua sotkeutua tähän, kunhan lopettaisivat osastolla paapomiseni, ei enää nokkamukeja ja sylissä pitämistä kun itkettää, jos katoan päähäni, antakaa kadota vaan, älkää tuhlatko aikaa kirjojen ääneen lukemiseen, onhan täällä tärkeämpiäkin potilaita hoidettavana, sellaisia joilla on mahdollisuus tulla yksin toimeen. Iskää se kieltää säälimästä.

On hyviä ja huonoja hetkiä, enimmäkseen huonoja, sellaisia, kun en olekaan täällä ja hätkähdän transsistani joutuen hukkaan. Unissakävelijää ei saisi koskaan herättää, vaarana on joutua syvempään psykoosiin. Sitähän se koko touhu on, lievää psykoottista oirehdintaa hädän keskellä. Eromyrskynsilmässä asuva lapsi tai alkoholisti joutuu sen valtaan, kun ei pääse alintajustaan yli.
Minun on niin nälkä, että syön ne kurkut kuitenkin, viikkoon en ole pistänyt vapaaehtoisesti suuhuni muuta kuin desin maitoa päivässä, huomenna laitetaan nenämahaletku takaisin, alle kolmekymmentä ei kelpaa kenellekään, ja minä niin kovasti haluaisin kelvata ja olla sopiva ja normaali ja sellainen josta toisetkin tykkää, eikä tarvitsisi kulkeutua psykoositornadona paikasta toiseen, kadota pois.

Syömishäiriö ei tule ihan kenelle vain, se ei ole pelkästään ulkoisten tekijöiden laukaisema, vaan tarvitsee kehittyäkseen perusteellisen vyyhdin, jonka selvittäminen vie oman aikansa ja energiansa.

Minä en tiedä kuka minä olen. Nyt minua pelottaa, koska uusi kohtaus taas polkaisee käyntiin ja vie mukanaan. Ja kuinka pitkäksi aikaa.
Enkä haluaisi enää takaisin sairaalaan, siellä tulee vain kipeämmäksi.
Mutta tiedän, ettei iskä jaksa enää pitkään, eikä äiti halua katsella sairasta.

"Ei, en se minä ole ainakaan."

Voimien kerääminen on äärimmäisen monimutkaisen raskasta. Edes saadakseen tuotettua yhden järkeenkäyvän suunnitelman. Siksi mitään ei ole tuotettu loppuun. On vain kaavioita ja ranskalaisia viivoja täynnä olevia listoja pitkin poikin ympäriinsä lattioita, kirjoitettuna suomeksi ja vielä varmuuden vuoksi salattuna kyrillisillä aakkosilla, ettei kukaan varmasti erehdy ymmärtämään täällä niiden sisältöä.
Raapimisjälkiä pohkeissa, eilen söin ihan mahdottoman liikaa. Ihan tajuttoman liikaa. Ihan mielettömän liikaa. Melkein kilon vesimeloonia jota sain kinuttua itselleni luvattuani syödä aamupuuron, jota keitettiin liikaa, jonka takia makasin kaksi tuntia nurkassa lattialla kädet painettuna suuni eteen, pakottaen sen pysymään uudessa kodissaan, vatsahappojeni pirskottavana ja vellottavana. Ja Nutrin. Ja desin ketsuppia.
Kolmena päivänä en syönyt, se oli parempi.
Parempi keskittyä nyt tähän, ruokaan ja sen ajatteluun, sisältöä päivään.
Harvempi syömishäiriöinen tekee itselleen hallaa vain siksi että haluaisi olla laiha. Se on mielen vika, kun ei asiat ole kunnossa. On helpompi keskittää kaikki energiansa ja murehtimisensa yhteen helppoon asiaan. Hyvä mieli onnistumisesta, huono mieli syömisestä, niin yksinkertaista! Ei mitään monimutkaisia selityksiä ja syitä, vain ruoka ja vatsan sisältö merkitsee. Mitä tyhjempi, sen parempi, niin kuin päänkin kanssa, mitä vähemmän vahingoittavia ajatuksia, sen parempi.
Kun katson peiliin, olen läski. Olen ihan liian suuri. Löysä ja roikkuva, ja vaikka samaan aikaan en voi istua lattialla tuntematta suurta tuskaa ja kipua, perseläskini levähtää parkettia vasten ja syö koko huoneen alleen. Aina voi olla vähemmän, aina voi olla paremmin, ei tämä nyt kelpaa.
Löysin vaa'an kylpyhuoneesta, 75 lbs, 34 kiloa yövaatteiden kanssa, se voisi olla joku pyöreämpi ja tasaisempi lukema, vaikka 70 lbs, se kuulostaa suuremmalta kuin kiloissa, se kuulostaa paremmalta, vaikka kengät ja sukat putoilevatkin jalasta ja suurimmaksi osaksi aikaa kuljen polvitaipeisiin uppoavissa liian suurissa huppareissa, joiden kaula-aukosta kovat, punaiseksi hiertyneet ja mustelmaiset olkapääni työntyilevätkin ulos.
Heräsin keskiviikkona isältäni, vanhasta huoneestani, veljeni vanhasta sängystä, niiden tuoreesta vierashuoneesta. Hämmentyneenä. Koska en muista, että olisin vaihtanut maata, istunut koneessa ja syljeskellyt pähkinöitä käteeni, josta olen ne siirtänyt taskuihini, limaisia siemeniä, joihin tumman kollegekankaan nukka on tarttunut.
Peilistä kurkistavaa väsynyttä naamaa kukittaa sinipunainen mustelma, veriviiruja en ole vieläkään uskaltanut hangata pois, olkoon ne siinä. Todisteena. Että kaikki on nyt viimeistä pisaraa myöten ohi ja elämännektari on nyrkkikahakan tuloksena virrannut.
Äidin mukaan ansaitsin sen, ettei yhtään ihmettele, pitäisi vain unohtaa ja antaa anteeksi. En ole itse jutellut sen kanssa, en halua, mutta vanhempani ovat käyneet kiivasta puhelinkeskustelua useaan otteeseen isäni luullessa, etten kuuntele. Yritän olla kuuntelematta, kuulematta, en halua enää muistella mitään tähän liittyvää. Nyt on niin paljon parempi olla. Kun ei tarvitse ajatella sitä että naamalleni olen vielä kaiken huipuksi saanut, ja sitten vain lähtenyt ja unohtanut ja harhaillut muissa maailmoissa ympäriinsä.
Totean, että haluan jäädä tänne, Englantiin. Heti sen jälkeen kun olen saanut pitkän suostuttelun jälkeen luvan saada nähdä lapsiani niin pitkästä aikaa, etten voi olla itkemättä ja nauramatta ja olla ajattelematta yhtään mitään muuta kuin sateenkaaria ja vaaleanpunaisia elefantteja. Isä sanoo, että et.
Minä intän vastaan kyllä.
Se perustelee, että olen töissä, olen menossa kouluun.
Minä sanon, etten halua olla siellä töissä, enkä todellakaan halua mennä sinne kouluun.
You just moved back there. Where d'you think you're gonna live?
En minä tiedä, muttei minulla Suomessakaan ole kotia. Ei ole mitään. Mitään muuta kuin Pupu, ja kani. Muutama kassillinen vaatteita, joihin en ole sopiva, muutama laatikollinen levyjä, joita en pysty kuuntelemaan pääkivultani ja keskittymiskyvyttömyydeltäni. Yksi kyrpiintynyt äiti ja pettävä ja lyövä mies, jonka antamaa sormusta pyörittelen vasemmassa keskisormessani ja mietin, palauttaisinko sen kirjekuoressa vai heittäisinkö vain brutaalisti pois. Palauttaminen sattuisi siihen enemmän, taidan tehdä sen. Sormeen on tullut rusketusrajat ja tunnen oloni alastomaksi ilman killutinta kädessäni. Voin ostaa itselleni jonkun. Etsiä kätköistäni toisen.
En halua enää palata, minä tiedän, etten tule selviämään päivääkään. Täällä saan pääni pidettyä kasassa, olen kuin lomalla. Istun sisällä pyörittelemässä sormiani lakritsi- ja toffeepusseissa, hipelöimässä värikkäitä muovikääreitä, joita rapistelen näönvuoksi, piilotan muutaman makeisen tyhjän tupakka-askin pohjalle niin että kulissi on suorassa ja minä olen syönyt tarpeekseni, en voi enempää, on jo huono olo, söin jo liikaa. Sokeria sokeria sokeria.
Välillä uskonkin syöneeni ja löydän itseni kaivelemasta kurkkuani, sappi on pahanmakuista ja nauran tyhmyydelleni, huijata nyt itseäänkin tällä tavalla!
Kaupassa on paha olla, mutta vesimeloonia on saatava. Pidän kiinni isäni kädestä, jotka se öisin sitoo ympärilleni ja nukkuu vierelläni, nenä upotettuna likaiseen harakanpesääni, osoittelen innostuessani sormella ja huudahdan raksahtelevalla aksentillani Look! Ain't that sweet? Puhuessani en suurimmaksi osaksi aikaa liikuta kuin vasenta suupieltäni, olen aina ollut hiukan halvaannuksissa, vauvasta asti, aivovaurion vuoksi. Ja se ihmetyttää vieraita, luulevat että vittuilen kaiken sanoessani, niin ivallisen laiskasti kun ääneni päästän kuuluville.
Rantaudun takaisin turvalliseen omakotitaloon upouusi Sims 3 kainalossani, vihdoinkin pääsen upottautumaan toisarvoiseen maailmaan, koneeseeni vaihtui Vista juuri ennen kuin sain edellisen version pelistä käsiini, eikä se tietenkään siinä pelitä. Tätä olen odottanut. Vaikka lääkärini totesikin kertoessani surullisen kohtaloni edellisen version kanssa, että niin on ehkä vain parempi kohdallani, kun en nytkään ole varma mikä on totta ja minkä olen kehitellyt päässäni niin hyvin, että saan sen kuulostamaan totuudelta.

Ei se koskaan ole mukava huomata keikkuvansa reunalla

Kun huomaa, ettei pää enää pysy kasassa, ei jaksa taistella vastaan.
Ne on niin pieniä asioita, mutta aina ihan samoja. Joka kerta olleet ennen horrokseen vaipumista ja johonkin maailmanaikaan sitten mahdollisesti herätessä. Kun monta kuukautta tai ehkä, ei sitä etukäteen voi tietää, vuotta on menetetty. Kun ei ole ollut täällä, on ollut jossakin muualla, sitä ei muisti pelaa, ei mikään juokse.
Hajoilen, ruopin osiani takaisin kassiin, kunnes lopulta se nyssykkä on liian suuri kannettavaksi ja minä liian pieni kantajaksi.
Ja ruma ja vasen käsi on kuin puimurin kuorima, koska se itse sitä pyysi. Se sitä halusi en minä.
Minä vihaan sanaa "hullu" ja kaikkea siihen liittyvää. Jokainen huolettomasti väläytetty sen sanan jokin muodoista pistää veren kiehumaan, nolottaa ja suolaiset pisarat kohoavat ripsiin. Haluan paloitella jokaikisen "moon varmaan hullu!"-lurituksia latelevan teinin, vähän vanhemmat ja muottiinsa jääneen. Älkää olko siinä ylpeinä patsastelemassa, ette olisi jos tietäisitte. Millaista tämä voi olla. Mitä helvettiä, ja painajaisia.
Kuumuus ei yhtään helpota asiaa.