Takotsubo cardiomyopathy

Olen miettinyt pääni puhki tätä tietoisuuteni täyttänyttä hulluuden astetta.

Ja kyllä, minä vihaan edelleenkin sanaa "hullu" täydestä sydämestäni, ja kaikkia muitakin siihen assosioitavia sanoja.

Hoitajani neuvoo pyytämään Nymfolta anteeksi, että se on ensimmäinen aste paranemiseen, myöntää ongelmansa, kuten jo vanhakansa tiesi. Minä istun loukkaantuneena pöytätuulettimen kierrättämän ilman täyttämässä huoneessa katse käännettynä valkeaan paneeliseinään kiertäen kaulassani roikkuvan ortodoksiristin kultaisen ketjun etusormeni ympärille niin tiukasti, että sormenpää menee hetkessä valkeaksi ja alkaa sitten punoittaa uhkaavana. Miksi minun täytyisi pyytää anteeksi sitä millainen olen?
Ja entä jos tämä onkin kunnon kusetusta, jos se vain yrittää pelastaa oman nahkansa ja pestä kätensä tästä sopasta, laitetaan mielisairas vieläkin enemmän sekaisin, mitä väliä sillä enää on kuinka nurinkuriselta maailma sen silmissä näyttää.
Kerran en ehkä tule pärjäämään samassa tahdissa muiden kanssa koskaan. Aina täytyy tehdä myönnytyksiä; päästää luokalta vaikka hädintuskin osaa laskea mitä tekee 3 + 3. Ottaa töihin sans experience vaan että saa rutiinit kuntoon, koska kyseessä on turvatyö eikä ihan oikea työ, samaa turvapaikkaa sitä annetaan alkoholisteillekin samaan tapaan. Kiljoonia tunteja ilmaista tukiopetusta ja ilmaisia puhe-, fysio-, taide-, musiikki-, toiminta- ja terapiakäyntejä. Korotettua nuoren kuntoutustukea rahabonuksina tyhjällä tilillä kuin kannustuksena ilkkumassa tää on vammaisten ja sairaiden rahaa, minä olen ollut sairas ensimmäisestä erehtymästäni pakotetusta hengenvedosta alkaen. Korotettua lääkekorvausta. Ilmaista sitä ja tätä, paapomista paapomisen perään ihan vaan että päivä kerrallaan yrittäisi jaksaa.
Ei sillä, olen toki kiitollinen, ettei ole ihan omillaan tarvinnut pärjätä, johan minut olisi heitetty jokeen ettei tarvitsisi perikatoon upota koko perheen.
Kuitenkin tunnen olevani niin paljon velkaa kaikille. Ja tunnen oloni todella kurjaksi, kun en edes kykene veronmaksajaksi.
Tiedostan, että pääni on matkalla salaliittomyllyä kohti, mutta ehkä haluankin sen ajautuvan sinne. Entä sitten. Olen suhteellisen toivoton, enkä voi luottaa kehenkään, aamupalapuuronkin viskasin menemään vakuuttuneena siitä että kerran en itse nähnyt sen valmistusta, sekaan on ripoteltu vähintäänkin rotanmyrkkyä. Keikun rajalla, eikä kukaan voi arvata, kummalle puolelle putoan.
Enkä minä edes välitä kummin käy, ensimmäistä kertaa ikinä.
Myönnä siinä sitten olleesi väärässä, kun ei voi tietää olinko sittenkään.
Yöllä Jurvanen kömpi viereeni ja puristi karvattomat hiukan pulleat mutta treeninsä saaneet käsivartensa ympärilleni ja painoi nenänsä niskaani, eikä minua enää tärisyttänyt ja sain nukuttua vainoavien ajatusten jäättäessä uneni rauhaan.

Minne leijat karkaavat?

Minne se kaikki meni... ei täällä. Ei täälläkään. Missä se nyt taas on.
Kyllä se tietää, etten jaksa etsiä, kompastelen vain jalkoihini ja hengitys on niin paksua ettei mahdu pullahtamaan ulos suustani.
Toinen käteni on auringon tummentama, toinen läpikuultavan vaalea, olen eriparinen. Piilotan kaiken ihoni vaatevuoren alle, ettei kukaan pääse näkemään. Haluan juosta, juosta, juosta, jalkani vispaavat ja tärisevät ja haluavat katupölyn alleen.
Otan vielä muutaman Opamoxin, keikun tuolinreunalla ja voin pahoin siirtäessä katseeni alaspäin. Eikö tämä koskaan lopu? Tämä päivä ja huominen päivä, vapaapäivät ne vasta kamalia onkin, eikä tämä viikko ja tämä kuukausi ja tämä elämä nyt voisi vain valua loppuun asti, ne viimeisetkin muruset tiimalasin kaulalla.
Minä en todellakaan jaksa.
Huijaan, että voin todellakin hyvin.
Vatsani heittää kuperkeikkaa, eikä ollenkaan hyvällä tavalla.
Silmäni verestävät, tässä se nyt on.
En edes jaksa olla yllättynyt, kyllä minä tämän tunnistan, burn out. Jokaisen maniajakson päätteeksi täydellinen veltostuminen, täyspäiväinen ahdistus, täysi hajoaminen. Vaikka teippaan ja liimaan ja hion kaiken niin tasaiseksi ettei sitä heti huomaa. Jos ei näe hermostunutta pälyilyäni, äänettömiä itkukohtauksiani tai unettomia öitäni, aamuja jolloin paiskaan itseni ylös sängystä ja pakotan lähtemään, ei se päivä sen nopeammin kulu vaikka jäisinkin tärisemään peittojen alle tämän kanssa. Tämä ahdistus kaipaa liikettä. Äärimmäisiä ponnisteluita.
Muttei niitä enää löydy. Edes tahtoa.
En halua enää aiheuttaa huolta ja ärtymystä. Anteeksi äiti, anteeksi isät, anteeksi lapset, anteeksi sisarukset. Anteeksi Leijona, että olen tälläinen enkä ollenkaan riittävä.
Nyt aion pärjätä omillani, se on lopetettava itsesääli ja inhotus, en minä ole enää lapsi, ei minulla ole oikeutta rasittaa toisia ja vinkua kuinka kamalaa kaikki on. Kuinka en voi käydä kaupassa, kuinka en voi hengittää bussissa, kuinka en voi edes kumartua nostaakseni roskaa lattialta ja viedäkseni sen roskapussiin. Ja siitä roskapussin ulos.
Paleltaa, särkee päätä, minä en suostu olemaan flunssassa.
Minä en jaksa tehdä töitä.
Minä en halua olla kotona.
Enkä ainakaan suostu lähtemään osastolle, vaikkse kuinka pienentäisikin jokaisen taakkaa, sen verran itsekäs olen vielä vähän aikaa.

Nyt ei vain tule mitään.

Angstiposti n:o 100

Sain kehoituksen hakeutua päivystykseen ahdistukseni kanssa. Ja monta kirosanaa päälle. Ettei tarvitse muita kiusata jatkuvalla seiniintörmäilylläni.
Se olisi niin helppoa. Mennä siitä missä aita on matalin, vain heittäytyä Herran haltuun, mutta valitettavasti uskoni ei ole ikinä ollut niin vahva, että varauksettomasti osaisin luottaa kaiken menevän juuri niinkuin pitääkin täysin riippumattomana siitä ajattelenko itse vaiko en.

Soitin isälleni, sillä ei ollut tyypilliseen tapaan aikaa puida asioita kanssani.
Äiti heitti minut pihalle yrittäessäni jäädä vielä toiseksi yöksi omaan sänkyyni nukkumaan lepositeiden turvalliseen puristukseen. Käski mennä kotiini.
Leijona lupasi rakastaa kaikesta huolimatta, mutta en tahdo luottaa siihen. Työnnän sitä pois. Ei se voi antaa mitä haluan ja tarvitsen. Ei sitä nyt kohtuuttomia voi alkaa vaatimaan.

Päätäni puristaa, minua inhottaa, en osaa edes kirjoittaa.
Heräsin yöllä vessaan ja juomaan, istuin huti, vedin kaiken mukanani alas. Tärinä valutti vedet rinnukselleni, lasi kolahti etuhampaisiin. Enkä enää päässyt takaisin sänkyyn, herätys poltti ranteeseeni jäljen. Älä tyhmä lapsi koske kuumaan levyyn. Enkö voisi ikuisesti tehdä töitä, olla osa koneistoa, pelkkä kuori.
Vihaan kun tuijotetaan muka huomaamattomasti.

Kel onni on, se onnen kärsikööt

Leijonan lempisanonta. Se käyttää sitä kyllästymiseen asti joka kerta kun sorrun ulisemaan sitä kuinka en todellakaan ymmärrä miksi se tuhlaa aikaansa johonkuhun minunkaltaiseeni.
Ahdistun sananparresta lähes yhtä paljon kuin äidin monesti siteeraamasta "ei sieltä kotoa tuu kukaan sua hakemaan", kun mökötän ystävänpuutettani.

Keitin ison annoksen puuroa. Annoin sen jäähtyä hellalla, hyppäsin tupakalla ja koneella, kunnes Leijona hermostui ja muistutti, että nyt se on syötävä. Tänään ei ole letkuruokaa tiedossa siis ollenkaan. Olen omillani. Vastuussa itsestäni. Ja siksi pelottaa.
Juostiin keskustaan, ostettiin torilta tuoretta ruisleipää, kävin ällistelemässä Tiimarissa über-kalliita valokuvakehyksiä. Aivan varmasti maksoi vielä viimevuonna 75 senttiä semmoinen mini-vaihtokehys ilman reunoja, nyt 1,5 euroa! Samoin jäätelö maksoi kioskissa 2 euroa tötterö, keskiviikkona olin liian usvassa huomatakseni tätä törkeyttä. Vuodessa noussut hinta 60 senttiä, kahden vuoden takaisesta 80 senttiä!

Älä ruoki lamaa.

Ei olisi tullut mieleenkään, kaikki jäi ostamatta.
Leijona auttoi rollaattoripapan pystyyn, raukka oli humpsahtanut nurin, eikä päässyt liikkumaan. Ne odotti yhdessä ambulanssia, joka tuli pillit vinkuen paikalle ja vei papan pois.
Tai näin ainakin oletan.
Oletan vain, sillä juoksin lähikauppaan sisään ja lyyhistyin penkille itkemään. Miksen minä voi olla tarpeeksi vahva auttaakseni toisia? Pappa maassa kouraisi vatsanpohjaani, mutta en pystynyt tekemään mitään. Paitsi piiloutumaan.
Moni muu teki samoin, katsoi kauempaa monttu auki, tuijottivat kuin suolapatsaat, liikkumatta, osaamatta auttaa.
Muut, paitsi vaatimaton saalistaja, joka antaa Suomen Leijonaa univormunsa rinnassa ylpeilemättä turhia.

Leijona löysi minut mytystäni, nosti syliinsä ja paijasi naamaa viistävän tukan syrjään. Noooh?
MIKSI VITUSSA SÄ OLET MUN KANSSANI? Mä en ole sulle tarpeeksi hyvä vitun idiootti miksetsätajua?!

Kel onni on, se onnen kärsikööt.

En ostanut hipeilöimääni banaanisorbettia, purkissa oli 500 grammaa, 110 kaloria kohti yhtä satasta. En ostanut suklaalevyä. En ostanut karkkipussia. En sormeilemiani salmikkiaskeja.
Ostin sokeritonta energiajuomaa kaksi tölkkiä, ja askin tupakkaa, jota varten jouduin kaivamaan ajokorttini kassin pohjalta. Jonka kuvassa muistutan erehdyttävästi nais-Bob Dylania. Kassin, joka hajosi käsiini. Lääkepurkit ja käytetyt ruiskut levisivät pitkin lattiaa, minä niiden mukana.
Vartija vilkuili kulmaansa kohotellen tavaroideni kasaamista, Leijona huokaisi sille pahoittelunsa, ne luonnollisesti tunsivat toisensa. Juuri tuurillani.
Koko reilun kilometrin matkan kotiin keräsin itseäni epäonnistuneesti, peitin turvonneet silmäni suurilla aurinkolaseilla ja nostin hupun päähäni. Sain ehkä auringonpistoksen.
Halusin vain istuutua katukivetykselle, huuhtoutua pois.

Mä haluun kuolla.
Etkä taho.

Se kai siitä.

Istun parvekkeella aurinkolasit yhä tiukasti liimattuna naamalleni, juon pahaa energiajuomaa ja välttelen lautasella jäähtyvää makaronisoijalaatikkonökärettä.
Juttelen Siskon kanssa puhelimessa, se kysyy päivästäni, nauran olleeni täysi idiootti - taas vaihteeksi. Lupaan olla valmis viideltä, että se hakee minut matkaansa, käyttää ostamassa jäätelöä ja vie sitten äitille katsomaan MM-kiekkoa, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Vaikkei nyt juuri huvittaisikaan katsoa.
Mutta kun tiedän, että saan istua äitin olohuoneen lattialla jäätelölusikka kourassani auringon papattaessa säteitään ohuiden verhojen läpi päälleni, tunnen kaiken kyllä selviävän tästä parempaan suuntaan.

Vaikka lupasin olla itkemättä, sorruin.
On joku nostamassa minut takaisin jaloilleni, kai vielä voin yrittää uudelleen?

Ei ole pojasta miksikään

Kun mikään ei huvita.
Kun paikat jo kiiltelevät puhtaina.
Kun tavarat on siivottu omille paikoilleen.
Kun salaatti on tehty.
Kun iltapalahedelmät on pilkottu lautaselle kauniiksi värikkääksi auringoksi.
Kun ruoka ei mene alas.
Kun pelkkä ajatteleminen sattuu.
Kun ei väsytä, vaikka tuntuu siltä, että pitäisi väsyttää.
Kun on itkenyt hetkeksi tarpeekseen.
Kun silmiä koskee niin ettei niitä voi painaa edes kiinni.
Kun aurinkokaan ei paista.
Riitelin eilen Leijonan kanssa Homokorvasta, molemmilla päät täynnä, silti vihloi kun riuhdottiin vaatteet päältä ja painettiin lakanoihin niin ettei henkeä saanut. Niin että purskahdin itkuun ja anelin anteeksipyyntöä vielä senkin jälkeen kun Leijona oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tuulettumaan ulos. Makasin sykkyrässä peiton alla ja odotin, että se tulisi takaisin, että voisin pyytää vielä kerran anteeksi, että voitaisiin nukkua yhdessä yön yli ja keskustella asiasta kuin aikuiset.
Aamulla se taas paukkasi toisen perheensä luo viettämään aikaa, minä jäin hyvästelemään poikani ja isäni, en voinut lähteä mukaan viemään niitä kentälle, en pysty enää siihen. Aloitin suursiivouksen: imuroin jättivillakoirat sängyn alta, että voisin viettää seuraavan yön puhtaammissa oloissa. Viikkasin vaatteet kaappiin, pesin vessanpöntön ja kuurasin reunan alta viimeisetkin merkit bulimiastani. Pesin lattiat ja siivosin jääkaapin. Jätin tiskit tiskaamatta tarkoituksella, jos vaikka yöllä kaipaan viihdykettä.
Istuin ilman ajatusta parvekkeella höyryävä teekuppi käsissäni ja huomasin jo nostaneeni jalkani reunuksen yli hypätäkseni, mutta tajusin, ettei toisesta kerroksesta menonossa ehtisi kuin satuttaa jalkansa.
Leijona tuli kotiin äitini pidettyä sille saarnan siitä, kuinka tyhmä ihminen olen, kuinka en tee pahaa tahallani. Se piteli minua sylissään ja kuivasi turvonneet silmäni kuiviksi, niisti nenäni ja tuhahti pyytäessäni anteeksi jälleen kerran. Minä se tässä olen ainoa, jolla on anteeksipyyettävää.
Olisin voinu tehdä jotaan toisin.
Ei se sun vikas ole jos joku suhun rakastuu.
Se rasvasi kiristelevän ihoni, menin iskän kanssa kauppaan ostamaan muroja. Leijona jäi nukkumaan. Se menee yöksi töihin.
Haenko sulle illaksi karkkia?
Ostin jo Läkeroleja.
Yhden askin vaan?
Ne ei olleet niin hyviä kun muistin. Ens kerralla otan taas tervaleijonaa.
Pelkään olla yksin.

True self

OLEN TÖISSÄ! Olin sairaslomalla kaksi päivää ja luulin että kuolen siihen, pääsen irti, elämäni tuntui valuvan niin hukkaan. Voi kilinvittu miten minusta on tullut aina vain enemmän äitini?
Olo oli niin riittämätön. Makasin tuskissani sängyllä kipujeni kanssa, itkin sitä etten pysty edes viettämään aikaa poikani kanssa. Tupakoin liikaa ja söin sitä Carte d'Oria, jonka tarina on muuten tämä: päätin keskiviikkoaamuna, että tänään saan syödä jäätelöä, siispä soitin Isosiskolle, joka lupasi, että kun pääsee kuudelta koulusta, hakee minut käymään kaupassa. No huoh, kuuteen kun on niin pitkä aika aamusta, että sitä ennen kerkesin syömään neljänsadan kalorin aamupala/lounaan, parit voileivät ja jukurtitkin vielä päälle niin että olisin ihan tyytyväisenä voinut vain käydä nukkumaan, mutta en enää voinut soittaa että "ei tarvi" koska en halua pilata toisten päivää sellaisella, itse kun vihaan viimehetken muutoksia. Olo oli kuitenkin rauhallinen sitä syödessä, käytin jopa oksentamiseen tarkoituksella johtavaan syömiseen ruhtinaallisen tunnin. Hymyilin Leijonalle sen tullessa kotiin kiroillessani vasta toisella pumppauskerralla alasmenneelle mönjälle, I was in control. Kontrollintunne on suhteellinen harvinainen herkku.

Nyt syön sokerittomia Tervaleijonia, tai yritän olla syömättä, koska tänään olen myös syönyt Dietorelleja kourallisen, ja kaikki tämä makeutusaine johtaa hyvin pian epämiellyttäviin laksatiivisiin vatsakaasumuodostumisiin. Tänään juuri haluaisin pitää mieleni ja vatsani rauhallisena, onhan edessä enon 40-vuotispippalot, joka sukuni tuntien tietää viinaa, viinaa, viinaa, jotaan lihapullia ja vitukseen kakkua sekä viinaa. Sehän kelpaa, ehkä näyttäisin huomenna vähän pöhöttyneemmältä kun käydään Leijonan kanssa hakemasta isä lentokentältä, ettei sen tarvi ärähtää kuinka vain heitin kankkulan kaivoon sen rahat syksyllä ollessani kokopäivähoidossa.
Joka muuten johti siihen, että sain diagnoosin bulimia, jonka jälkeen vasta aloin oksentaa, enhän halunnut tuottaa pettymystä, enhän?

Ennen sitä söin jos söin, enkä pahemmin välittänyt siitä. Paitsi hetkellisesti silloin kun kävin lääkäreillä ja terkkareilla ja aina toitotettiin sitä että se on nyt vaan lihottava sinne neljänkymmenen läskimmälle puolelle. Ennen viime syksyä oikeasti halusinkin päästä sinne, varsinkin kesällä painon painuessa alle kolmeenkymmeneen kiloon; tuntui että kuolen rytmihäiriöihin, kylmyyteen, mustelmiin. Olisinpa vain tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisin suosiolla juonut kymmenen litraa vettä niin että vatsalaukkuni olisi räjähtänyt, aivoni turvonneet ja lakkauttaneet sydäntoimintani.
En vieläkään ymmärrä, mitä Leijona on voinut nähdä sellaisessa alien-lapsessa.

Söin kolme piparia, niin tapaistani.
Olen niistä onnellinen, niin "entistä tapaistani".
Haluaisin pystyä ostamaan meille kotiin jo nyt Palmusunnuntaita varten karkkia ja suklaita virpojille, mutta pelkään. En uskalla pitää hyvää kotona, tiedän, että syön ne kuitenkin.
Ja sitä seuraisi se, että joutuisin ostamaan kaapit täyteen uudestaan. Ainainen kierre, joka katkeaisi vasta viikon päästä sunnuntaina kun ensimmäinen mukula rimpauttaa ovikelloa ja kysyy saako virpoa, ja minä alan itkeä, koska ei ole enää mitään mitä antaa.

En saanut keskiviikko-torstaiyönä nukuttua unilääkkeiden suuhun viskomisesta huolimatta. Hukkaan meni puoli purkkia nappeja. Saakeli kun ei edes horrokseen vaipunut, meni vain koko torstaipäivä pilalle koomaillessa ja odotellessa illan perinteistä maniaa, joka tällä kertaa esiintyi paniikkikohtauksen muodossa.
Oli pakko päästä tänään töihin. En vain kestänyt olla kotona, mieluummin istun täällä esittämässä tervejärkistä kahvipöydässä kuin ajattelen koko ajan omaa huonouttani katsellessani lapseni yksin leikkimistä. Vittu. En pysty olemaan Romyn kanssa, koska tiedän, että se lähtee ihan kohta pois, enkä tule kestämään sitä. Kuinka fiksua torjuntaa. En halua, että se huomaa kuinka huono vanhempi olen, kun en pysty pakottamaan itseäni ylös sängystä joka aamu yrityksestä huolimatta. Se on ainoa lapsistani, joka ei kohtele isäänsä silkkihansikkain, varovasti, ei se taida nyt jaksaa tulla leikkimään, piirrän sille kuvan ja käyn sitten vähän paijaamassa sen päätä, sitten siivoan jälkeni, ettei sen tarvitse.

Ja kaikesta huolimatta haluaisin lisää lapsia, sellaisen lapsen, josta ei tarvitsisi luopua jatkuvasti, jota saisin hoitaa ja johon saisin keskittää kaiken aikani ja energia niin että en ehtisi angstaamaan omaa huonouttani. Tiedän että olen itsekäs, mutta johan se on aikakin olla tässä vaiheessa.

Pää alkaa olla taas niin huonossa kunnossa, mutta taistelen, vielä hetki ilman lääkkeitä, ihan pieni hetki vain. Vaikkei missään sanomassani olisikaan mitään järkeä, tunnen olevani enemmän järjissäni kuin aikoihin.

Olin Homokorvan kanssa juomassa sen serkun kämpillä, talovahtina. Tavanomaiseen tapaani en sammunut viinipullon, Alkon siiderin ja kahden Lidln siiderin jälkeen, toisin kuin Homokorva, jolla ei ole tapana olla moksiskaan moisesta mitättömästä määrästä: se romahti ja veteli sikeitä parin tunnin jaksoissa niin syvästi, etten saanut sitä hereille edes ovia paiskomalla.Se kuorsasi kovempaa kuin tusina moottorisahaa, ei se ennen ole kuorsannut, väitti että johtuu nykyisistä lääkkeistä, joihin huom. se ei olisi ennen ylpeydeltään niin millään suostunut koskemaankaan.
Käytin ajan hyväkseni niin että alkoi pelottamaan (ei ne äänet joita olen taas kuullut pari päivää, mutta käytökseni). En ole harrastanut tätä vuosiin, mutta teini-iän paha kleptomaniani puhkesi uuteen kukoistukseen. Vetelin Homokorvan serkkutytön kaapeista löytämiäni erinäisiä nappeja naamaani, ei mitään vakavaa. Rasvahappoa, magnesiumia, monivitamiinia, rasvansitojia ja nesteenpoistajia, joita ajattelin tarvitsevani varovaisen oksennusmaratonini päätteeksi. Tungin kassiini kasan em. pillereitä sekä levyn Ketipinoria, just in case. Ennen tätä paheellista käytöstä paistoin aamupalaksi tarkoitetun quattrojuustopitsani ja vetäisin sen naamaan blogeja lueskellessani, ajankuluksi.
Olisi ollut viisasta lopettaa tähän, mutta otin myös erinäisiä muita asioita, jotka heitin kotona roskikseen. Pieniä vain, ei mitään ihmeellistä, semmoisia niin jokapäiväisiä asioita, ettei työssäkäyvä ihminen huomaa puuttuvan, kuten terveyssiteitä, vanupuikkoja ja tyhjän tomaattimurskatölkin. Jälkikäteen kävellessäni yötihkussa housunpersus märkänä kotiin, hävetti tietenkin. Hävettää vieläkin. Luulen, että humala + kuorsaus + lääkkeettömyys -yhtälö laukaisivat tämän käsittämättömän vammaisen tavan toimia. Ja tietenkin reggressio jonka koin vain olemalla Homokorvan, entisen? parhaan ystäväni, kanssa.

Olin aika hysteerinen päästessäni viimein kotiin, mutta ihmekö tuo oli kun kipitin sen viiden kilometrin matkan jalkaisin yksin ja pimeässä yössä, ai niin, kerroinko jo että muuten pelkään mm. olla yksin, öitä ja pimeää? En viitsinyt soittaa Leijonalle että hakisi minut kotiin, eikä ollut ketään muutakaan jolle soittaa. Ja lisäksi puhelimen akku veteli hyvinkin viimeisiään siinä kohtaa.
Onneksi ei ollut kylmä yö tosiaankaan, hikoilin kuin sika loppusuoralla, mutta saattoi johtua siitäkin että olin niin helpottunut päästessäni tutulle valoisalle alueelle lamputtomasta tehdasalueelta, jolla kymmenisen vuotta takaperin puukotettiin yksi poika hengiltä, ei sillä että jotain puukottamisia pelkäisin, mutta pelkkä toisten ihmisten näkeminen edes autoissaan saa ihoni kananlihalle ja päänisisäisen varoituskellon huutamaan paniikissa.
Leijona kysyi mikä on?
Minä pudistin päätäni, kieli liian solmussa puhuakseni.
Etkö jäänyt yöksi?
Siellä oli kuorsausta.
Saitko kyydin joltaan?
Pudistin päätäni, Leijonan unisiin silmiin syttyy jokin kummallinen, en ole nähnyt sitä aikaisemmin, enkä toivottavasti tule enää koskaan näkemäänkään: huoli ja pelko ja jonkinsortin inho. Etsä kävelly?
Kävelin. Mutten taho puhua nyt.
Oisit soittanu!
En halunnu...
Ei se oisi ollut vaivaksi, senkin idiootti rakas.
Haluun nukkua.

Se ei sanonut mitään nyt aamulla viedessään roskia, ehkä se oli liian tyytyväinen siitä että nukahdin lopulta sen silittelyyn, vaikkakin vain hetkeksi.

Mitä vittua mun pitäisi tehdä...



Jos Leijona alkaisi kuorsata, en ehtisi miettiä edes kahta kertaa ennen kuin potkisin sen sohvalle nukkumaan. En pysty nukkumaan jos edes oma nenäni vinkuu. En edes lääkkeillä, enkä siis varsinkaan ilman.

Alkaa jo hävettää.

Sitä lipsuu. Toinen aamupala tällä viikolla suoraan roskikseen. Eväät työmatkalla roskikseen porkkanoita lukuunottamatta. Hymy naamalla puristaa kynsiään ranteeseensa kun joku tervehtii portaissa, heittää ruokapöydässä vitsiä päivän uutisista.
Päässä humisee.
Ja naksuu.
Olo on ilmava.
On vaikea hengittää, välillä se unohtuukin. Tekee mieli ulkoilmaa, mutta sitten jääkin vain tuolinreunalle istumaan ulkotakki päällä, tuijottamaan ikkunasta ulos, katse ei kohdistu mihinkään, kunhan vain saa tuijottaa niin että pienet läiskät tanssivat verkkokalvoilla polkkaa.
Eilisiltana jouduin soittamaan isälle että hakee minut töistä, en uskaltanut mennä ulos ovesta pimeään, itkin pöydän alla ja söin kynsiäni, riuhdoin nilkkaani kuorimaveitsellä, kaikkialla paukahteli.
Leijona kysyi miksi puhun niin paljon. Vaikka en ollut sanonut sille mitään mielestäni, en ollut jaksanut avata suutani, halusin vain tupakkaa ja ruokaa. Sanoin että iskä oli hakenut töistä omasta ehdotuksestaan, koska oli ollut kulmilla sattumalla. Ei koska olin soittanut sille itkien ja rukoillut sitä tulemaan, koska en pysty lähtemään huoneesta.
Yli kaksiviikkoa lääkäriin, en haluaisi pyytää kiireaikaa, koska en halua lääkkeitä. En halua eipäs-juupas-keskustelua päivystyksen sisätautipojan kanssa, en halua että Leijona huomaa kuinka alan lipsua. Nyt on oltava kunnolla, Romy on enää pari viikkoa, pitää olla hyvä isä.

Easy come, easy go.

Kävin klinikalla punnituksessa, hoitaja pyöritteli hiljaa päätään ja kysyi pysyykö tämä suunta nyt oikeasti. Olen siis lihonut. Sen huomasin varsin hyvin eilen housuostoksilla juostessani kun perse tuntui niin levinneeltä, että oli parempi siirtyä seuraavaan kokoon siitä mihin olin taas harhaluuloissani tottunut. Ehkä sen pitäisi olla hyväkin asia. Mutta kun ei vaan ole. Kun en osaa ottaa sitä hyvin. En sitä, että olen viikossa lihonut kaksi kiloa. Läskistynyt. Kaikki lihakset historiaa. Eli oikeasti olen lihonut varmasti enemmänkin, sitä ei vaan nyt vielä huomaa muussa kuin mittanauhassa, johon en kyllä koske. Se piinaa ihan tarpeeksi vaan sovitusnuken päällä roikkumalla.

Turpoamista on vauhdittanut se, että Leijonan vanhemmat on olleet maanantaista asti meillä Leijonan "apuna". Leijonan selkä on siis vieläkin suhteellisen paskana ja se makailee päivät ja yöt lihasrelaksanttihuureissa, särkylääkkeitä kun se ei voi kamalasti käyttää: Tramalista ja Lyricasta tulee paha olo, samoin Buranasta ja sen sukulaisista, Panacodista, Panadol ei auta tarpeeksi, Oxynormia ei suostuneet määräämään, ehkä olin hiukan hyökkäävä eilisellä lääkärinkäynnillä jonne eksyin mukaan. Lääkärit ottaa nokkiinsa niin helposti, jos joku, varsinkin joku keltanokkainen koulutukseton 19-vuotias poika, on tietävinään paremmin. Anteeksi, että kyllä vaan satun tietämään mikä olisi avokilleni parasta tässä kohtaa. Tunnen jo suurta syyllisyyttä siitä että koko jumiutuminen on tällä erää minun ja pituudenpuutteni syytä.

On ollut nyt pari tuntia hiukan kelluva olo, semmoinen pieneen psykoosiin vihjaileva, tupakkakaan ei auttanut, eikä ruoka, ei ulkoilma, ei kusella ramppaaminen. Ei oikein mikään. Varmaankin suurennettava ominpäin hiukkasen aamurauhoittava-annosta, että kestää näitä päiviä pikkuisen paremmin, vaikka kuinka ottaa pannuun koko lääkitysasia. Olisi niin kiva tulla toimeen ilman mitään... Allergia- ja astmalääkkeet, rauhoittavat, migreenilääkkeet, rauta ja muut korvausvalmisteet, kaikki vaan vessanpöntöstä alas ja hymy naamalle. Oliskin niin yksinkertaista.

Pitää yrittää muistaa hakea huomenna uudet silmälasit, edelliset kun on sen verran hukassa, että turha toivo löytää niitä mistään maailmankolkasta. Ei niitä ole aikoihin tarvinnut, muttei sitä koskaan tiedä koska menee taas niin huonoksi, että on pari tuntia istuttava ne päässä kun ei muulla helpota.

Huomenna perjantai <3 Vedän kyllä niin perseet ettei koko viikonlopusta tule yhtään mitään. On niin pitkään kutkuttanut kurkussa, eikä Leijonallakaan pitäisi olla mitään sanomista, kun olen kerta lihonut. Vien sen vanhemmat kotiin ja Romyn äitille hoitoon, se on luvannut, että perjantait voin pyhittää parisuhteelleni. Se on kyllä kiva nykyään. On kiva tulla toimeen vanhempiensa kanssa, ei kyllä olisi pari vuotta sitten uskonut, mutta siitä sitten enemmän tuonnempana, jos on tullakseen, se aihe kun on sen verran monimutkainen, että siitä kyllä riittää sen verran, että maailman parhaallakin perheterapeutilla menisi langat sekaisin. Or not.

In wine we trust.

Heräsin taas aikaisin. Istuskelin parvekkeella, keittelin puuroa, päätin, etten halua aamiaista, vedin sen vessanpöntöstä alas sotkettuani ensin hieman lautasta: lavastaakseni aamupalan Leijonan mieliksi.
Eilinen teki hyvää. Paistoi hetken aurinko, ostin punajuuripihvejä alennuksesta, ja vaikka kaikki lempijukurttini oli loppuneet kaupasta, en sen suuremmin suuttunut. Kävin kotona syömässä, suukottelin poikaani ja lähdin vetämään jumppaa. Niin sitä idiootti tajuaa vasta liian myöhään, ettei ehkä kannata raahata kuutta kiloa käsipainoja olkalaukussa kolmea kilometriä per suunta. Nirhauma solisluussa, ehkä olisi aika etsiä särkylääkkeet käyttöön, vaikka nyt olenkin yrittänyt välttää kaikenmoisten nappien käytön (eilen otin kylläkin Stellan että sain rauhoitettua pääni hakkaavalta "entä jos en saa nukuttua vaikka nyt väsyttääkin" -kihelmöinniltä).
Yöllä oli satanut lupausten mukaisesti lunta. Katselin sitä ja päätin, että kyllä se yksi lumiukko per talvi on saatava edes rakentaa, tai ei tästä elämästä tule mitään. Ehkä Pupu lähtisi Romyn ja minun seuraksi sillä aikaa kun Leijona viettää aikaa vierailulle tulleiden vanhempiensa kanssa?

Ei ole pariin päivään tehnyt mieli oikein syödä, tai no tietenkin on, aina sitä karkkihammasta vihloo, mutta ei mitenkään ylenpalttisesti; ei niin että olisin nuoleskelemassa sokeria suoraan pussista tms., luulisin, että johtuisi siitä että olen alkanut juomaan kaakaota iltaisin: kuumaa vettä 1,5 desiä, puoli teelusikallista tummaa Reilunkaupan kaakaojauhetta ja puoli desiä rasvatonta maitoa. Ei välttämättä maistu kovinkaan kaakaoiselle, mutta vie pahimman olon. Yritän oikeasti nostaa painoa ihan reiluin keinoin, vaikka inhottaakin lihoa. Ensiviikolla kun olisi taas punnitus edessä huoh.

Oli aamulla ellottavan vainoharhainen olo kun istuin tupakalla ja kadulla joku mies seisoskeli paikallaan ja tuijotti suoraan kohti, siis mahdollisesti sattui vaan katselemaan parvekkeille päin, mutta inhotti se silti. Varsinkin siinä kohtaa kun nousin sisään mennäkseni, se liikahti ensimmäisen kerran.
Ainakin tällä kertaa tunnistan paranoiani. Vielä tässä vaiheessa.

Tekee mieli mennä tekemään lumienkeleitä.

Mutta sen sijaan se on mentävä syömään lounasta.
Maitorahkaa ja salaattia.

Alkoholisti minussa tahtoo juomaan. Juoda, whatever. Saksalaista valkoviiniä ja eteläistä punaviiniä, Kultalonkeroita ja karpalokossua.