Sitä lipsuu. Toinen aamupala tällä viikolla suoraan roskikseen. Eväät työmatkalla roskikseen porkkanoita lukuunottamatta. Hymy naamalla puristaa kynsiään ranteeseensa kun joku tervehtii portaissa, heittää ruokapöydässä vitsiä päivän uutisista.
Päässä humisee.
Ja naksuu.
Olo on ilmava.
On vaikea hengittää, välillä se unohtuukin. Tekee mieli ulkoilmaa, mutta sitten jääkin vain tuolinreunalle istumaan ulkotakki päällä, tuijottamaan ikkunasta ulos, katse ei kohdistu mihinkään, kunhan vain saa tuijottaa niin että pienet läiskät tanssivat verkkokalvoilla polkkaa.
Eilisiltana jouduin soittamaan isälle että hakee minut töistä, en uskaltanut mennä ulos ovesta pimeään, itkin pöydän alla ja söin kynsiäni, riuhdoin nilkkaani kuorimaveitsellä, kaikkialla paukahteli.
Leijona kysyi miksi puhun niin paljon. Vaikka en ollut sanonut sille mitään mielestäni, en ollut jaksanut avata suutani, halusin vain tupakkaa ja ruokaa. Sanoin että iskä oli hakenut töistä omasta ehdotuksestaan, koska oli ollut kulmilla sattumalla. Ei koska olin soittanut sille itkien ja rukoillut sitä tulemaan, koska en pysty lähtemään huoneesta.
Yli kaksiviikkoa lääkäriin, en haluaisi pyytää kiireaikaa, koska en halua lääkkeitä. En halua eipäs-juupas-keskustelua päivystyksen sisätautipojan kanssa, en halua että Leijona huomaa kuinka alan lipsua. Nyt on oltava kunnolla, Romy on enää pari viikkoa, pitää olla hyvä isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti