Today I woke up fat.

Silmät vetävät kieroon kun yritän keskittyä aamun toiseen tupakkaan. Tee odottaa vielä juojaansa, puurot meni aikoja sitten suoraan kattilasta vessanpönttöön tarkistettuani ensin, että molemmat isä ja Leijona vetävät vielä tyytyväisenä sikeitä. Hinkkaan kattilaa, mutta vain niin kevyesti, että siihen jäi kökkääntyvä ja paikalleen kuivuva hiutalereunus. Pakkaan laukkuuni luumuja ja maitorahkaa, meinaan käydä itkemään, kun olenkin jo syönyt kaikki viilit, maitorahkassa on puolet enemmän kaloreita.
Ulkona tuiskuttaa lunta, vedän hupun päähän, silti uusi punainen väri päässäni vuotaa naamalleni. Bussi ei sentään ole myöhässä, mutta sitäkin täydempi. Olin juuri ehtinyt haaveilla pyörällä menemisestä töihin, ja sitten tulee tällainen ilma. Sukat märkänä.
Yritän keskittyä töihin, mutta pää on täynnä usvaa. Tarkistan juuri saapuneen viestin, Leijona lähettää sydämen, kai se on herännyt, se tietää kuinka paljon vihaan tällaista keliä. En laita sille mitään takaisin, olen liian huonovointinen. Istun kahvipöydässä pullatarjotin nenäni alla, kuola herahtaa suupieleen kun ajattelen sitä esanssista kanelinmakua. Otan yhden, kun tarjotaan, sivelen sen kurttuista pintaa jokseenkin hajamielisenä, silmiin koskee vieläkin, samoin päähän, polveen; jatkan teeni juomista, vaikka se poltteleekin kieltä. Nyppäisen palan pullasta ja laitan sen suuhuni. Suuhuni, joka on sylissäni makaava paperi, jonka työnnän kolmen muun palasen jälkeen tyhjentyneeseen teekuppiini. Vilkaisen hermostuneena kelloa ja nousen puolikas pulla kädessäni. Otan sen mukaan työpisteeseeni, murustan roskakoriin ja nuolaisen sitten sormiini tarttunutta sisältöä. Hyvää.
Nousen mennäkseni pesemään käsiäni, rojahdan kuitenkin maahan, onneksi ovi on kiinni, kukaan ei näe. Vedän polvet syliini ja hengittelen pitkiä henkäyksiä. Saan avattua ikkunan ja noustua istumaan tuolilleni. Odottelen rytmihäiriön rauhoittumista, otan lääkettä, odotan hieman lisää.
Päivitän ruokapäiväkirjani:
aamupuuro 140 kcal, tee
pulla 140 kcal, tee
jukurtti 60 kcal

Valmiiksi lisään sinne jo
maitorahka ~160 kcal
3 luumua ~90 kcal

=590

+

Kotona
200 grammaa kasviksia 60 kcal
2 leipää juustolla ja kasvisrasvalla 200 kcal
omena 40 kcal
kaakao 100 kcal
raejuustoa 160 kcal

= 1150 kcal

Vaikkei ravintoterapeutti tule olemaan merkinnöistä tyytyväinen, tiedän, että Leijona on vähän ylpeä kun se tarkistaa ennen nukkumaan menoa, että olen osannut laskea oikein. Välillä laitan tahallani luvun väärin, se pörröttää päätäni nauraen ja sanoo, että 20 + 70 on 90 eikä 80.

Lihanhimo

Olen ollut kasvissyöjä 12-vuotiaasta. En ole ihmeemmin ikinä tunkenut naamaani innolla mitään grillimakkaroita ja kanankoipia, joten silloin päätin, että miksi sitten söisin niitä ollenkaan, eettisestä näkökulmasta. Sitä paitsi, onhan se aika tekopyhää että porsasta, lehmää ja broileria mätetään naamaan Hangon keksi ilme päällä ja samalla kauhistellaan kuinka Kiinassa vedellään samalla innolla koiria ja kissoja. Samanarvoisiahan kaikkien tulisi olla, eikä määritellä sopivuutta sen kannalta että ne rakit ja mirrit on yleisiä lemmikkieläimiä. Kyllä se nautakin on ihan yhtä uskollinen kuin se ärsyttävä räksytin, jos sille antaa yhtä paljon huomiota. Varmaan oppisi sisäsiistiksikin!
Jos ei huomaa niin en ole tosiaankaan mikään koirafani, turhanpäiväisiä intoilijoita nekin, kissoilla on sentään omaa tahtoa ja mieltä, samoin kuin itsepäisillä pupuilla, jotka on aina olleet lähellä sydäntäni. Jostakin syystä oma kanittimeni Aivovasara dominoi pahemman kerran elämääni, syö ruokani ja nakkelee niskojaan jos yritän nostaa sen läskikasan ylös tyynyltäni. Olen vain onnellinen, että asennetta löytyy.
Sen jälkeen kun pääsin mielisairaalasta viime keväänä, on tullut kamalia lihansyömishimoaaltoja. Saatan katsella makkarapaketteja kaupan hyllyllä useita vartteja ja kuvitella, miltä ne maistuisivatkaan. Kerran jopa otin nökäreen Leijonalle paistamaani jauhenlihaa lautasen reunalleni ja katselin sitä hurmioituneena tunkiessani falafellia naamaani. Olen useammin kuin kerran ostanut Drive-Inistä juustohampurilaisen ajellessani päättömästi ensin hetken ympyrää saamatta päähäni, minne olinkaan menossa. Istun autossa viereisen huoltoaseman parkkipaikalla ja tuijotan edessä piirtyvää merimaisemaa hampurilainen tukevasti reisieni välissä lämmittämässä ihoa. Kuorin sen ulos kääreistään ja haistelen, kosketan rasvapihviä huulillani silmät tiukasti kiinni painettuina, koska tiedän, kuinka väärin se on. Puristelen majoneesit ja ketsupit käsilleni, istun hetken hymyillen kädet hampurilaisen eritteissä, puen sen takaisin kääreisiinsä ja käyn nakkaamassa roskikseen, putsaan käteni paholaisen servietteihin ja poltan tupakan, ennen kuin ajan takaisin kotiin unohtaen, että koko matkan tarkoitus oli käydä ostamassa Leijonalle kahvipaketti ja minulle Pepsi Max two-pack.
Olen saanut parhaat henkiset orgasmini euron juustohampurilaisen kanssa (maksaa nykyään 1,10 : <), how sad is that. Nytkin kun vain ajattelen koko asiaa alan tärisemään ja kehräämään ajatuksesta saaden Leijonan kysymään, mitä ajattelen. Mmh en mitään, väsyttää. Meinasin nukahtaa.
Jos se tietäisi, se olisi vain turhaan kateellinen. Ehkä voin ensiyönä ajatella sen mieliksi hampurilaisia, kalkkunaleikkeitä ja verisiä sisäfileitä, etten vain makaisi apaattisena kelloa tuijotellen paikallani.
Kielletty hedelmä on paras ja himottavin hedelmä.
Ehkä siksi viehätyn vähän isommista miehistä. Mitähän sitten näen Leijonassa?

Lääkärini kysyi milloin olen viimeksi masturboinut. Jos ruoan rakasteleminen lasketaan masturbaatioksi, noin kuukausi sitten.

True self

OLEN TÖISSÄ! Olin sairaslomalla kaksi päivää ja luulin että kuolen siihen, pääsen irti, elämäni tuntui valuvan niin hukkaan. Voi kilinvittu miten minusta on tullut aina vain enemmän äitini?
Olo oli niin riittämätön. Makasin tuskissani sängyllä kipujeni kanssa, itkin sitä etten pysty edes viettämään aikaa poikani kanssa. Tupakoin liikaa ja söin sitä Carte d'Oria, jonka tarina on muuten tämä: päätin keskiviikkoaamuna, että tänään saan syödä jäätelöä, siispä soitin Isosiskolle, joka lupasi, että kun pääsee kuudelta koulusta, hakee minut käymään kaupassa. No huoh, kuuteen kun on niin pitkä aika aamusta, että sitä ennen kerkesin syömään neljänsadan kalorin aamupala/lounaan, parit voileivät ja jukurtitkin vielä päälle niin että olisin ihan tyytyväisenä voinut vain käydä nukkumaan, mutta en enää voinut soittaa että "ei tarvi" koska en halua pilata toisten päivää sellaisella, itse kun vihaan viimehetken muutoksia. Olo oli kuitenkin rauhallinen sitä syödessä, käytin jopa oksentamiseen tarkoituksella johtavaan syömiseen ruhtinaallisen tunnin. Hymyilin Leijonalle sen tullessa kotiin kiroillessani vasta toisella pumppauskerralla alasmenneelle mönjälle, I was in control. Kontrollintunne on suhteellinen harvinainen herkku.

Nyt syön sokerittomia Tervaleijonia, tai yritän olla syömättä, koska tänään olen myös syönyt Dietorelleja kourallisen, ja kaikki tämä makeutusaine johtaa hyvin pian epämiellyttäviin laksatiivisiin vatsakaasumuodostumisiin. Tänään juuri haluaisin pitää mieleni ja vatsani rauhallisena, onhan edessä enon 40-vuotispippalot, joka sukuni tuntien tietää viinaa, viinaa, viinaa, jotaan lihapullia ja vitukseen kakkua sekä viinaa. Sehän kelpaa, ehkä näyttäisin huomenna vähän pöhöttyneemmältä kun käydään Leijonan kanssa hakemasta isä lentokentältä, ettei sen tarvi ärähtää kuinka vain heitin kankkulan kaivoon sen rahat syksyllä ollessani kokopäivähoidossa.
Joka muuten johti siihen, että sain diagnoosin bulimia, jonka jälkeen vasta aloin oksentaa, enhän halunnut tuottaa pettymystä, enhän?

Ennen sitä söin jos söin, enkä pahemmin välittänyt siitä. Paitsi hetkellisesti silloin kun kävin lääkäreillä ja terkkareilla ja aina toitotettiin sitä että se on nyt vaan lihottava sinne neljänkymmenen läskimmälle puolelle. Ennen viime syksyä oikeasti halusinkin päästä sinne, varsinkin kesällä painon painuessa alle kolmeenkymmeneen kiloon; tuntui että kuolen rytmihäiriöihin, kylmyyteen, mustelmiin. Olisinpa vain tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisin suosiolla juonut kymmenen litraa vettä niin että vatsalaukkuni olisi räjähtänyt, aivoni turvonneet ja lakkauttaneet sydäntoimintani.
En vieläkään ymmärrä, mitä Leijona on voinut nähdä sellaisessa alien-lapsessa.

Söin kolme piparia, niin tapaistani.
Olen niistä onnellinen, niin "entistä tapaistani".
Haluaisin pystyä ostamaan meille kotiin jo nyt Palmusunnuntaita varten karkkia ja suklaita virpojille, mutta pelkään. En uskalla pitää hyvää kotona, tiedän, että syön ne kuitenkin.
Ja sitä seuraisi se, että joutuisin ostamaan kaapit täyteen uudestaan. Ainainen kierre, joka katkeaisi vasta viikon päästä sunnuntaina kun ensimmäinen mukula rimpauttaa ovikelloa ja kysyy saako virpoa, ja minä alan itkeä, koska ei ole enää mitään mitä antaa.

En saanut keskiviikko-torstaiyönä nukuttua unilääkkeiden suuhun viskomisesta huolimatta. Hukkaan meni puoli purkkia nappeja. Saakeli kun ei edes horrokseen vaipunut, meni vain koko torstaipäivä pilalle koomaillessa ja odotellessa illan perinteistä maniaa, joka tällä kertaa esiintyi paniikkikohtauksen muodossa.
Oli pakko päästä tänään töihin. En vain kestänyt olla kotona, mieluummin istun täällä esittämässä tervejärkistä kahvipöydässä kuin ajattelen koko ajan omaa huonouttani katsellessani lapseni yksin leikkimistä. Vittu. En pysty olemaan Romyn kanssa, koska tiedän, että se lähtee ihan kohta pois, enkä tule kestämään sitä. Kuinka fiksua torjuntaa. En halua, että se huomaa kuinka huono vanhempi olen, kun en pysty pakottamaan itseäni ylös sängystä joka aamu yrityksestä huolimatta. Se on ainoa lapsistani, joka ei kohtele isäänsä silkkihansikkain, varovasti, ei se taida nyt jaksaa tulla leikkimään, piirrän sille kuvan ja käyn sitten vähän paijaamassa sen päätä, sitten siivoan jälkeni, ettei sen tarvitse.

Ja kaikesta huolimatta haluaisin lisää lapsia, sellaisen lapsen, josta ei tarvitsisi luopua jatkuvasti, jota saisin hoitaa ja johon saisin keskittää kaiken aikani ja energia niin että en ehtisi angstaamaan omaa huonouttani. Tiedän että olen itsekäs, mutta johan se on aikakin olla tässä vaiheessa.

Pää alkaa olla taas niin huonossa kunnossa, mutta taistelen, vielä hetki ilman lääkkeitä, ihan pieni hetki vain. Vaikkei missään sanomassani olisikaan mitään järkeä, tunnen olevani enemmän järjissäni kuin aikoihin.

Leijona

En tunnu olevan Leijonalle ollenkaan riittävän hyvä. Olen taas alkanut vittuamaan ympäriinsä syömishäiriöpeikon levitessä naamalleni: huudan, riehun ja pilkkaan minkä kerkeän, ja sitten tunnontuskissa suostun oma-aloitteisesti seksiaktiin, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa koko rymistely. Sen jälkeen makailen Leijonan rintakehän päällä kuuntelemassa sen sydänääniä, pyydän anteeksi ja kysyn yöltä, minkä takia se on kanssani. Etteikö se tajua kuinka tahallani viillän sen sisintä olemalla hirveä, koska en osaa muuten osoittaa tunteitani. Huutamalla ja sen jälkeen pyytämällä ruumiillani anteeksi.
Leijona on maailman kivoin ihminen. Se ei ole kenellekään tahallaan, harvemmin edes vahingossa, ilkeä. Se ei osaa, sen oma sisko kuoli toisten ilkeilyn seurauksena, se oli vaikeasti dysplastinen, kehitysvammainen, ja jotkut pojat tönivät sitä portaissa. Toivottavasti tuntevat syyllisyyttä vieläkin, melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Pesiessäni kasvoja illalla Leijona tarkistaa sivusilmällä ranteeni, katselee ovatko imurauhaset turvoksissa. Siksi olen siirtynyt riipimään kyynärtaivettani ja nilkkojani, ettei tarvitsisi näyttää uhmakkaasti pahaa oloa, koska se ei ole sen vika, eikä siis sen asiakaan. En irvistä kun se hivelee käsiäni paidan läpi, vaikka se paijaakin haavoja vastakarvaan ja kangas tarttuu niihin. Kunhan ei värjäänny viiruista, on kaikki ihan hyvin. En enää paina terää yhtä syvälle kuin ennen.
Mikä on ehkä edistystä.
Tai sitten ei, olinhan kolme vuotta ilman.
En kai halua olla kunnollinen aikuinen, vaikka se olisi helpompaa.
Leijonaa vastaa kysymykseeni olen jo tarpeeksi vanha tietämään mitä haluan, älä sinä siitä huoli. Tarpeeksi vanha olemaan kanssani ja pakottamaan itsensä kestämään paskan käytökseni.
Jos edes voisin antaa sille enemmän.
Mutta kun en voi.
Kun en tiedä, haluanko.
Olen sen kanssa vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin. Vai onko näin vieläkin... olenkohan muuttanut perustelujani antaessani suhteen syventyä.

Ehkä sittenkin.

Olo on aika kummallinen: oksettaa hiukkasen, on vaikea pysyä hereillä. Ja tietenkin ahdistaa. Koskee. Löinköhän sittenkin pääni lauantaina kaatuessani kaupassa lihapullapakkausten päälle, onneksi tosin osaksi pääsin Leijonan käsivarsille niin ettei tarvinut kamalasti nolottaa jälkikäteen.
Olen vedellyt rahoittavia tasatahtiin, kaksinkäsin, eilinen oli niin ahdistava perjantai-lauantaiyön yksinäisyyden takia. En edes pystynyt katsomaan illan pimettyä ulos ikkunasta pelätessäni sydämeni pomppaavan ulos rinnasta. Viiltelin kyynärvarteni verille, siellä on turvallisempi kohta kuin ranteissa, harvemmin Leijona näkee minut ilman paitaa, pannessakaan en viitsi vaivautua riisuuntumaan enemmän kuin on pakko, kai siinä kaikki halut kuolisi siltäkin muuten.
Itkettää, olen niin sekaisin bentsoista ja särkylääkkeistä, en edes pysty nousemaan tuoliltani ylös, vaikka kahvitunti loppuukin jo kohta. Kupillinen teetä olisi saattanut auttaa edes tähän kylmänkalseaan oloon.
Haluan kotiin, nukkumaan.
Luulen että pitää aloittaa lääkkeet uudestaan, vaikkei se edesauta kriisini kanssa. Kun on koko elämänsä puputtanut päälääkkeitä, ei oikein tuppaa tietämään kuka on, millainen on ja mitä haluaa tehdä elämällään. Tai edes tänään.

Anttu sanoo:
miten vitussa musta on tullu näin vanha.

Sitä mietin urakalla eilen kun tajusin, että jos ja kun syksyllä aloitan kymppiluokan, olen vain iso luuseri itseäni neljä vuotta nuorempien luusereiden keskellä. En tahdo mennä kouluun. Miksen voi jo kasvaa isoksi?
Haluan olla aikuinen, en halua elää lääkepöllyssä ja inistä siitä että olen milloin mitäkin; tyhmä ja idiootti, turha, läski, liian laiha ja pieni. Milloin vitussa tämä teineily olisi loppuakseen.

Koska lopetan tämän itsesäälin ja ryhdistäydyn?

Olin Homokorvan kanssa juomassa sen serkun kämpillä, talovahtina. Tavanomaiseen tapaani en sammunut viinipullon, Alkon siiderin ja kahden Lidln siiderin jälkeen, toisin kuin Homokorva, jolla ei ole tapana olla moksiskaan moisesta mitättömästä määrästä: se romahti ja veteli sikeitä parin tunnin jaksoissa niin syvästi, etten saanut sitä hereille edes ovia paiskomalla.Se kuorsasi kovempaa kuin tusina moottorisahaa, ei se ennen ole kuorsannut, väitti että johtuu nykyisistä lääkkeistä, joihin huom. se ei olisi ennen ylpeydeltään niin millään suostunut koskemaankaan.
Käytin ajan hyväkseni niin että alkoi pelottamaan (ei ne äänet joita olen taas kuullut pari päivää, mutta käytökseni). En ole harrastanut tätä vuosiin, mutta teini-iän paha kleptomaniani puhkesi uuteen kukoistukseen. Vetelin Homokorvan serkkutytön kaapeista löytämiäni erinäisiä nappeja naamaani, ei mitään vakavaa. Rasvahappoa, magnesiumia, monivitamiinia, rasvansitojia ja nesteenpoistajia, joita ajattelin tarvitsevani varovaisen oksennusmaratonini päätteeksi. Tungin kassiini kasan em. pillereitä sekä levyn Ketipinoria, just in case. Ennen tätä paheellista käytöstä paistoin aamupalaksi tarkoitetun quattrojuustopitsani ja vetäisin sen naamaan blogeja lueskellessani, ajankuluksi.
Olisi ollut viisasta lopettaa tähän, mutta otin myös erinäisiä muita asioita, jotka heitin kotona roskikseen. Pieniä vain, ei mitään ihmeellistä, semmoisia niin jokapäiväisiä asioita, ettei työssäkäyvä ihminen huomaa puuttuvan, kuten terveyssiteitä, vanupuikkoja ja tyhjän tomaattimurskatölkin. Jälkikäteen kävellessäni yötihkussa housunpersus märkänä kotiin, hävetti tietenkin. Hävettää vieläkin. Luulen, että humala + kuorsaus + lääkkeettömyys -yhtälö laukaisivat tämän käsittämättömän vammaisen tavan toimia. Ja tietenkin reggressio jonka koin vain olemalla Homokorvan, entisen? parhaan ystäväni, kanssa.

Olin aika hysteerinen päästessäni viimein kotiin, mutta ihmekö tuo oli kun kipitin sen viiden kilometrin matkan jalkaisin yksin ja pimeässä yössä, ai niin, kerroinko jo että muuten pelkään mm. olla yksin, öitä ja pimeää? En viitsinyt soittaa Leijonalle että hakisi minut kotiin, eikä ollut ketään muutakaan jolle soittaa. Ja lisäksi puhelimen akku veteli hyvinkin viimeisiään siinä kohtaa.
Onneksi ei ollut kylmä yö tosiaankaan, hikoilin kuin sika loppusuoralla, mutta saattoi johtua siitäkin että olin niin helpottunut päästessäni tutulle valoisalle alueelle lamputtomasta tehdasalueelta, jolla kymmenisen vuotta takaperin puukotettiin yksi poika hengiltä, ei sillä että jotain puukottamisia pelkäisin, mutta pelkkä toisten ihmisten näkeminen edes autoissaan saa ihoni kananlihalle ja päänisisäisen varoituskellon huutamaan paniikissa.
Leijona kysyi mikä on?
Minä pudistin päätäni, kieli liian solmussa puhuakseni.
Etkö jäänyt yöksi?
Siellä oli kuorsausta.
Saitko kyydin joltaan?
Pudistin päätäni, Leijonan unisiin silmiin syttyy jokin kummallinen, en ole nähnyt sitä aikaisemmin, enkä toivottavasti tule enää koskaan näkemäänkään: huoli ja pelko ja jonkinsortin inho. Etsä kävelly?
Kävelin. Mutten taho puhua nyt.
Oisit soittanu!
En halunnu...
Ei se oisi ollut vaivaksi, senkin idiootti rakas.
Haluun nukkua.

Se ei sanonut mitään nyt aamulla viedessään roskia, ehkä se oli liian tyytyväinen siitä että nukahdin lopulta sen silittelyyn, vaikkakin vain hetkeksi.

Mitä vittua mun pitäisi tehdä...



Jos Leijona alkaisi kuorsata, en ehtisi miettiä edes kahta kertaa ennen kuin potkisin sen sohvalle nukkumaan. En pysty nukkumaan jos edes oma nenäni vinkuu. En edes lääkkeillä, enkä siis varsinkaan ilman.

Alkaa jo hävettää.

Sitä lipsuu. Toinen aamupala tällä viikolla suoraan roskikseen. Eväät työmatkalla roskikseen porkkanoita lukuunottamatta. Hymy naamalla puristaa kynsiään ranteeseensa kun joku tervehtii portaissa, heittää ruokapöydässä vitsiä päivän uutisista.
Päässä humisee.
Ja naksuu.
Olo on ilmava.
On vaikea hengittää, välillä se unohtuukin. Tekee mieli ulkoilmaa, mutta sitten jääkin vain tuolinreunalle istumaan ulkotakki päällä, tuijottamaan ikkunasta ulos, katse ei kohdistu mihinkään, kunhan vain saa tuijottaa niin että pienet läiskät tanssivat verkkokalvoilla polkkaa.
Eilisiltana jouduin soittamaan isälle että hakee minut töistä, en uskaltanut mennä ulos ovesta pimeään, itkin pöydän alla ja söin kynsiäni, riuhdoin nilkkaani kuorimaveitsellä, kaikkialla paukahteli.
Leijona kysyi miksi puhun niin paljon. Vaikka en ollut sanonut sille mitään mielestäni, en ollut jaksanut avata suutani, halusin vain tupakkaa ja ruokaa. Sanoin että iskä oli hakenut töistä omasta ehdotuksestaan, koska oli ollut kulmilla sattumalla. Ei koska olin soittanut sille itkien ja rukoillut sitä tulemaan, koska en pysty lähtemään huoneesta.
Yli kaksiviikkoa lääkäriin, en haluaisi pyytää kiireaikaa, koska en halua lääkkeitä. En halua eipäs-juupas-keskustelua päivystyksen sisätautipojan kanssa, en halua että Leijona huomaa kuinka alan lipsua. Nyt on oltava kunnolla, Romy on enää pari viikkoa, pitää olla hyvä isä.

Easy come, easy go.

Kävin klinikalla punnituksessa, hoitaja pyöritteli hiljaa päätään ja kysyi pysyykö tämä suunta nyt oikeasti. Olen siis lihonut. Sen huomasin varsin hyvin eilen housuostoksilla juostessani kun perse tuntui niin levinneeltä, että oli parempi siirtyä seuraavaan kokoon siitä mihin olin taas harhaluuloissani tottunut. Ehkä sen pitäisi olla hyväkin asia. Mutta kun ei vaan ole. Kun en osaa ottaa sitä hyvin. En sitä, että olen viikossa lihonut kaksi kiloa. Läskistynyt. Kaikki lihakset historiaa. Eli oikeasti olen lihonut varmasti enemmänkin, sitä ei vaan nyt vielä huomaa muussa kuin mittanauhassa, johon en kyllä koske. Se piinaa ihan tarpeeksi vaan sovitusnuken päällä roikkumalla.

Turpoamista on vauhdittanut se, että Leijonan vanhemmat on olleet maanantaista asti meillä Leijonan "apuna". Leijonan selkä on siis vieläkin suhteellisen paskana ja se makailee päivät ja yöt lihasrelaksanttihuureissa, särkylääkkeitä kun se ei voi kamalasti käyttää: Tramalista ja Lyricasta tulee paha olo, samoin Buranasta ja sen sukulaisista, Panacodista, Panadol ei auta tarpeeksi, Oxynormia ei suostuneet määräämään, ehkä olin hiukan hyökkäävä eilisellä lääkärinkäynnillä jonne eksyin mukaan. Lääkärit ottaa nokkiinsa niin helposti, jos joku, varsinkin joku keltanokkainen koulutukseton 19-vuotias poika, on tietävinään paremmin. Anteeksi, että kyllä vaan satun tietämään mikä olisi avokilleni parasta tässä kohtaa. Tunnen jo suurta syyllisyyttä siitä että koko jumiutuminen on tällä erää minun ja pituudenpuutteni syytä.

On ollut nyt pari tuntia hiukan kelluva olo, semmoinen pieneen psykoosiin vihjaileva, tupakkakaan ei auttanut, eikä ruoka, ei ulkoilma, ei kusella ramppaaminen. Ei oikein mikään. Varmaankin suurennettava ominpäin hiukkasen aamurauhoittava-annosta, että kestää näitä päiviä pikkuisen paremmin, vaikka kuinka ottaa pannuun koko lääkitysasia. Olisi niin kiva tulla toimeen ilman mitään... Allergia- ja astmalääkkeet, rauhoittavat, migreenilääkkeet, rauta ja muut korvausvalmisteet, kaikki vaan vessanpöntöstä alas ja hymy naamalle. Oliskin niin yksinkertaista.

Pitää yrittää muistaa hakea huomenna uudet silmälasit, edelliset kun on sen verran hukassa, että turha toivo löytää niitä mistään maailmankolkasta. Ei niitä ole aikoihin tarvinnut, muttei sitä koskaan tiedä koska menee taas niin huonoksi, että on pari tuntia istuttava ne päässä kun ei muulla helpota.

Huomenna perjantai <3 Vedän kyllä niin perseet ettei koko viikonlopusta tule yhtään mitään. On niin pitkään kutkuttanut kurkussa, eikä Leijonallakaan pitäisi olla mitään sanomista, kun olen kerta lihonut. Vien sen vanhemmat kotiin ja Romyn äitille hoitoon, se on luvannut, että perjantait voin pyhittää parisuhteelleni. Se on kyllä kiva nykyään. On kiva tulla toimeen vanhempiensa kanssa, ei kyllä olisi pari vuotta sitten uskonut, mutta siitä sitten enemmän tuonnempana, jos on tullakseen, se aihe kun on sen verran monimutkainen, että siitä kyllä riittää sen verran, että maailman parhaallakin perheterapeutilla menisi langat sekaisin. Or not.

In wine we trust.

Heräsin taas aikaisin. Istuskelin parvekkeella, keittelin puuroa, päätin, etten halua aamiaista, vedin sen vessanpöntöstä alas sotkettuani ensin hieman lautasta: lavastaakseni aamupalan Leijonan mieliksi.
Eilinen teki hyvää. Paistoi hetken aurinko, ostin punajuuripihvejä alennuksesta, ja vaikka kaikki lempijukurttini oli loppuneet kaupasta, en sen suuremmin suuttunut. Kävin kotona syömässä, suukottelin poikaani ja lähdin vetämään jumppaa. Niin sitä idiootti tajuaa vasta liian myöhään, ettei ehkä kannata raahata kuutta kiloa käsipainoja olkalaukussa kolmea kilometriä per suunta. Nirhauma solisluussa, ehkä olisi aika etsiä särkylääkkeet käyttöön, vaikka nyt olenkin yrittänyt välttää kaikenmoisten nappien käytön (eilen otin kylläkin Stellan että sain rauhoitettua pääni hakkaavalta "entä jos en saa nukuttua vaikka nyt väsyttääkin" -kihelmöinniltä).
Yöllä oli satanut lupausten mukaisesti lunta. Katselin sitä ja päätin, että kyllä se yksi lumiukko per talvi on saatava edes rakentaa, tai ei tästä elämästä tule mitään. Ehkä Pupu lähtisi Romyn ja minun seuraksi sillä aikaa kun Leijona viettää aikaa vierailulle tulleiden vanhempiensa kanssa?

Ei ole pariin päivään tehnyt mieli oikein syödä, tai no tietenkin on, aina sitä karkkihammasta vihloo, mutta ei mitenkään ylenpalttisesti; ei niin että olisin nuoleskelemassa sokeria suoraan pussista tms., luulisin, että johtuisi siitä että olen alkanut juomaan kaakaota iltaisin: kuumaa vettä 1,5 desiä, puoli teelusikallista tummaa Reilunkaupan kaakaojauhetta ja puoli desiä rasvatonta maitoa. Ei välttämättä maistu kovinkaan kaakaoiselle, mutta vie pahimman olon. Yritän oikeasti nostaa painoa ihan reiluin keinoin, vaikka inhottaakin lihoa. Ensiviikolla kun olisi taas punnitus edessä huoh.

Oli aamulla ellottavan vainoharhainen olo kun istuin tupakalla ja kadulla joku mies seisoskeli paikallaan ja tuijotti suoraan kohti, siis mahdollisesti sattui vaan katselemaan parvekkeille päin, mutta inhotti se silti. Varsinkin siinä kohtaa kun nousin sisään mennäkseni, se liikahti ensimmäisen kerran.
Ainakin tällä kertaa tunnistan paranoiani. Vielä tässä vaiheessa.

Tekee mieli mennä tekemään lumienkeleitä.

Mutta sen sijaan se on mentävä syömään lounasta.
Maitorahkaa ja salaattia.

Alkoholisti minussa tahtoo juomaan. Juoda, whatever. Saksalaista valkoviiniä ja eteläistä punaviiniä, Kultalonkeroita ja karpalokossua.

Kaikki vain päin persettä, kiitos.

Eilen olotila aleni asteittain, kunnes tipahti kovempaa kuin US Airwaysin lentokone Hudson -jokeen. Jo se että on kolme, neljäkö päivää vain satanut lunta, eikä auringon luonnollista D-vitamiinia ole saanut sitten millään hamstrattua, pistää mielen matalaksi.
Töistä päästyäni kipitin lumihangessa polvia myöten rämpien kotiin, jossa odotti mieletön tiskivuori (odottaa vieläkin) sekä lappu ”Ollaan hakemassa maitoa”. Olin siis yksin, mikä luonnollisesti äärimmäisessä vitutusolotilassa tarkoitti sitä, että vedin naamaani pötikön Pringlesejä ja kasan vohveleita. Takaisin tulivat, tosin yllättävän hankalasti.
Kamalan krapulan päälle piti soitella ympäriinsä muistutuslaskuista: olin jo maksanut kaikki, tosin noin viikon viiveellä. Ja vittu siinä kun tällainen dysplaxiainen yrittää änkyttää asiaansa, ei kukaan saa selvää. JA kun luulin, ettei pahemmaksi voisi mennä, Mosteriporsas törmäsi sisään Pikkupossun kanssa juhlistamaan sen ja Leijonan 20. hääpäivää. En vaan voinut ymmärtää enkä kestää koko tilannetta, yksi saatanan ämmä vieläkin on sitä mieltä, että hehän ovat pari, joten kyllä se on maailmaa muistutettava niistä yhteisistä ”ihanista” vuosista, jotka on jo kultaisen avioliiton tiellä jaettu, kolmas vuosikymmen alussa! Ja minä en ole edes elänyt niin kauaa, tulee hiukan epätärkeä olo.
Kävin esikoisellani kylässä; pitkän sähisemisen jälkeen ollaan vihdoinkin alettu tulla sen äidin kanssa toimeen, ehkä sitten aikuistumista on tapahtunut niistä teinivuosista ala- ja yläasteelta. Makasin pää sen sylissä katsellessamme telkkarista kaikenmaailman turhuuksia, syötiin Pupun ja Romyn kanssa ruisleipää. Onneksi edes se tapaaminen vähän ”piristi” iltaa kohden, niin ei täytynyt mennä naama rutussa nukkumaan, vaikka parvekkeella puoli kymmenen aikaan tupakkaa polttaessani totesinkin itsekseni, etten oikeastaan haluaisi edes käydä untenmaille, koska se vain jouduttaa uuden päivän alkamista, ja uudet päivät kun vaikuttaa jo etukäteen niin toivottomilta.
Tänään pitäisi mennä piristämään itsemurhahakuista kaverinkaveriani, joka lähetteli yöllä suhteellisen tummanpuhuvia viestejä. Energiaa ei tuntuisi olevan siihen, mutta koen velvollisuudekseni toisista huolehtimisen, vaikka aina jälkikäteen kaduttaakin: kuka minusta koskaan jaksaa pitää huolta kun olen huonona… Harvemmin kukaan. Leijona nykyään, mutta en haluaisi kasata sen harteille kaikkea sisäistä crazyäni, sillä sitä se voisi käyttää myöhemmin minua vastaan.

Olin työkkärissä puhumassa tulevaisuudestani ja amikseen hakemisesta. Itku siinä pääsi kun täräytettiin että psykiatrikin kannattaa joko kymppiluokkaa tai sitten kiinteistönhoitokoulutusta. Että siivoojaksi kerta et osaa puhua etkä lukea! Samaa toitotusta on kuullut viimeisen neljä vuotta sekä Suomessa että Englannissa: ei sinunlaisesi tule saamaan ikinä parempaa työtä kuin toisten paskojen siivoamista.
Vittu onko se alistuttava tällaiseen kohteluun vai joko viitsii haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta? Tulisi kaikille yllätyksenä, varmaan ajatelleetkaan että joku tällainen mistään mitään ymmärtää kun ei osaa edes ”ankkaa” oikein lausua.

Ripuli on iloinen tauti.

Heräsin neljältä. Kuopus herätti. Sen vatsa alkoi toimia, kiitos Duphalacin, viikon ummetuksen jälkeen. Noita saakelin lääkkeitä, kenenkään elimistö toimi oikein kun pitää vetää naamaansa joka sorttia ikuisenelämän nameja.
Leijona soitti äsken ja sanoi että ihan hyvin niillä menee, puuroakin on saatu syötyä puoli lautasellista. Ja tiskipöydälle unohtamani puolikas ruskea banaani.
Nyt tekee mieli lakritsia, Pandan täytelakuja. Ehkä se on käytävä hakemassa, luultavasti en hae kuitenkaan kerta olen menossa suoraan kotiin, jonne kerran kun pääsen, en sieltä lähde mihinkään kirveelläkään.
Eilisilta oli maailman paskimman tuntuinen. Ensinnäkään saakelin mammuttimarkkina-sitimarketissa ei ollut ruisleipää jäljellä, siispä ostin appelsiinejä pari kiloa, vaikken niitä saisi syödä kun olen sille myrkylle ihoallergisoiva, ja Pringlesejä. Kiitos niiden iltakrapula olikin kerrassaan mahtava. Kun ei saisi syödä helvetin transrasvoja pään tilanteen takia, ne kuulemma pahentaa mielenterveysoireita.
Itkin saunassa Leijonan kainalossa ja pyysin siltä anteeksi että se joutuu kestämään paskamaista oirehtimistani. Sillä ei kuulemma ole mitään väliä. Että itse se on paikkansa valinnut. Screw that, ei helpota omatunnontuskaa.
Tänään on täysikuu, meinaakohan pysyä pilvessä taivas. Olisi varsin suotavaa kerrankin, jos meinaisi, ehkä jopa saisi pienet tirsat vedettyä. Jos pysyisi tavanomainen kuuhulluus kurissa. Nämä ensimmäiset täysikuupäivät on kyllä menneet suhteellisen rauhallisesti kiitos yltiöväsymyksen: illalla nukahdin tupakkavaatteet (tuulitakki ja fleecehousut) päällä sänkyyn hetki sen jälkeen kun olin kivenkovaan väittänyt Leijonalle, että jaksan kyllä mennä pesemään hampaat.
Voi helvetti 3 tuntia vielä töitä.

Suomessa jukurtti on niin paljon parempaa.

Niin se vain on.

Ainut mistä järkytyin, oli että hikisen viikon poissaoloni aikana Kalinkan 29 snt maksavat kerrosjugurtit, joissa hillo on päällä eikä pohjalla, ovat poistuneet tuotannosta. What a rip-off! Pääsin vasta hykertelemästä siitä kuinka ne on ihan samaa tavaraa kuin ne purkit joissa on hillot jugurtin alla purkin pohjalla, jotka maksaa 45 senttiä. Nyt se on sitten luovuttava niistä, huoh, miksi rutiinini pitää murskata tällaisilla uudistuksilla?

Loppuviikko Englannissa meni suhteellisen hyvin. No, ehkä siksi etten juurikaan poistunut seinien sisäpuolelta muuten kuin sen verran että iskä haki minut Nymfolta luokseen ja sitten maanantaiyönä Nymfo haki minut lentokentälle. Istuin polttamassa tupakkaa kuistilla auringonpaisteessa takapihalla (etupihalla satoi vettä) ja tein sunnuntaina jopa vohveleita. Kärsin massiivisesta päänsärystä, joka onnekseen on nyt hilliintymään päin, pikkuhiljaa. En niin millään tahtoisi lähteä käymään lekulla pääkuvauksissa, vaikka se kaikenmaailman turvallisuuksieni takia olisi suositeltavaa, takana kun on noita aivoverenvuotoja. Liikaa vaivaa.

Äiti haki eilen kentältä, käytiin syömässä salaattia ilman kastiketta Hesburjarissa, Kuopus söi sormiaan ja ketsuppia, vaikka tarjolla olisi kuinka ollut puuroa. Ei, ei se halua syödä, nyt se jää pieneksi, ihan kuin isänsä.

Leijonan näkeminen nostatti melkein itkun kurkkuun, en oikein tajua näitä tunteitani. Miksi niitä ylipäätään on? Tänään aamulla hymy levisi naamalleni kuin Naantalin aurinko konsanaan kun se huikkasi oviaukosta uninen lapseni sylissään rakassstan. En minä osaa sanoa siihen mitään takaisin. Kiitos?

Kävin kesken työpäivän polilla punnituksessa, omahoitaja mutristeli suutaan ja pyöritteli päätään turhautuneen näköisenä. Oletko oksentanut?

No, vähän. Mutten paljon. Valehtelija.

Ensiviikoksi nostat, ei tästä muuten tule mitään, pitää mennä osastolle.

Osastolleko? Ei kiitos, ehkä sitten syön joka ilta tästä päivästä lähtien pellillisen ranskanperunoita majoneesissa. Vaikken ranskanperunoista tykkääkään sitten alkuunsakaan.

Vielä tunti oltava, sitten pääsen hakemaan Citymarketista Ruispaloja ja Ediä, joka toivottavasti on vielä tarjouksessa. Pitkä viikko edessä, töitä ja sitten lapsen paimentamista. Ediä Leijonaa varten, ihan varmuudenvuoksi (Kuopus ei ihan kenen tahansa tahtoon taivu), itse yritän olla ilman.

Näin järkyttävää painajaista sunnuntai-maanantaiyönä, heräsin hikisenä ja valmiina huutamaan, tiedättekö sen kun unessa esimerkiksi joku tarttuu kiinni käsivarresta, ja vaikka sen varistaa pois, herätessäkin tunne kosketuksesta jää. En yhtään ihmettele minkä takia saan leiman otsaani.

Vähensin lääkkeitäni entisestään, on ollut sen verran hyvä olo (ei maaninen, passiivisen depressiivinen vain): nyt syön vain rauhoittavia. Nukkumaanmeno jännittää, samoin aamut, päivät ja illatkin, mutta ihan hyvällä tavalla siis. Viimeviikolla näkemäni uni (ei se painajainen) oli ensimmäinen puoleentoista vuoteen.

Tänään on sauna äitillä <3