Liikenteessä on mahdottomasti paskoja kuskeja. Olen itsekin ruosteisen oloinen, mutta se johtuu siitä, että pinna kiristyy toisten törttöilystä ja huudan ja kiroan radion yli. Sainhan jo autokoulussa hyvin korkeat road rage-pisteet, ja viimeisen neljän vuoden aikana se mittari on vain kohonnut ja kohonnut ja nykyään verenpaine polttelee korvia aina toisten autojen ilmestyessä näköpiiriin etenkin aamuisin ja pitkillä matkoilla.

Postissa ei olekaan sitä mitä oletin siellä olevan, vähän aikaa se harmittaa, mutta sitten päätän ryhdistäytyä, kaikki aikanaan kuitenkin.

Leijonan isä kuoli sunnuntaina. Siksi se vaan katosi vuorokaudeksi. Ei se osannut sanoa mitään. Tänään se kertoi tyttärelleen, tai kai sen ex-vaimo kertoi sille jo aiemmin, mutta asiat pitää hoitaa silti kasvotusten. Itse osaan enemmän samaistua Pikkupossun asemaan, olin suunnilleen sen ikäinen kun oma vaarini kuoli ja se oli aivan kamalaa.

Leijonan asemaan en osaa asettua edes pikkuvarpaallani, mistä minä voisin tietää, miltä siitä tuntuu. Kai se on jotenkin tähän valmistautunut henkisesti jo monia vuosia, sen isällä oli pitkälle edennyt Alzheimer ja sydän- ja keuhkovikaa, mutta ei se kuitenkaan ollut vielä niin vanha, vasta seitsemissäkymmenissä.

Pitäisi soittaa Leijonan ex-vaimolle ja pyytää sitä menemään hautajaisiin, minä en käy hautajaisissa. Inhottaa jo valmiiksi, en minä haluaisi tehdä tätä kenellekään meistä, mutta se on parempi niin. Leijonan äiti tykkää siitä kuitenkin, ja minusta taas ei yhtään, joten asia on parasta hoitaa näin. Ehkä se olisi menossa muutenkin, mutta nyt se saa autiopaikan perheen keskeltä siunaustilaisuuteen. Kun yksi este ei ole tiellä.

Huomenna menen sydänfilmiin, saa senkin paskan alta pois. Olen myös ajatellut varata hammaslääkäriajan, vaikka pelkäänkin. Minulla oli ennen lähes täydelliset hampaat, ei mitään oikomishoitoja toisin kuin kaikilla sisaruksilla, eikä yhtään reikää, mutta bulimian, armottoman kolajuomien ja tupakoinnin jälkeen ikeneni ovat vaalentuneet ja hieman vetäytyneet, toinen yläkulmahammas on erosioitunut lattapäiseksi, etualahammas alkaa tunkea toisten päälle ja reikiäkin pystyn itse paikantamaan ainakin kaksi, niitä on varmasti useampikin, vaikka ne on kai lopettaneet kasvunsa kerran ei satu, mutta muutama hammas tuntuu siltä, että ne ehkä on mätääntymässä, kerran väärin puraistessa tuntuu hyvinkin oudolta. Hammaslääkäri varmasti haluaisi myös ottaa pois ainakin kaksi viisaudenhammastani kahdeksasta, olen siitä lähes satavarma.

Sattuuko poraaminen tai hampaiden kiskominen?

raindrops keep falling on my head

Minä en kadehdi Leijonaa tällä hetkellä. Kello 05:40 puhelimeni soi ja ruudulla vilkkuu Pikkupossun nimi.
Voinks mie tulla teille yöks?
Missäs sie oot?
Assalla...
Mitä sie oot juonu?
.....
Oikeesti.
Meillä oli vähänkaljaajaviiniä.
Onks taksirahaa?
.....
Kuule... soita isälles. Se on töissä vielä, soita että se tulee hakemaan siut.
Enmiehaluu-
Kyl mie tiiän ettet sie haluu, mutta se tulee saamaan tän selville joka tapauksessa. Parempi että se nyt huutaa sulle kun myöhemmin.

Se ja nimeltämainitsematon toinen 12-vuotias tyttö, punaviinipullo ja sikspäkki.

Sinällään minulla on tosi vaikea asema asian suhteen. Olen aina se sovittelija, perus vaaka, koska osaan nähdä kaikkien puolet, ja vieläpä selvästi tässä taiteiässä.

Ymmärrän toisaalta Pikkupossua. Sen ikäisenä olen jo itse ollut muutaman vuoden pää täynnä kerran, kaksi viikossa. Sen kohdalla on perinteinen tarina: kaksi tyttöä, joista molemmat ilmoittavat vanhemmilleen menevänsä toisilleen yökylään. Todellisuudessa vanhempien viinakaapista on napattu reppuun pulloja ja tavataan kaupungilla, jossa juodaan ensimmäiset kännit, nauretaan ja pyöritään lumihangessa, kunnes tajutaan aamuyöstä, kun alkoholin positiiviset vaikutukset alkavat hiipua, että onkin kylmä ja paha olo, eikä mitään paikkaa, mihin mennä.
On yhteiskunnan painetta juoda. Kun "kaikki muutkin" tekee sitä. Ja muuten ei voi olla suosittu. Pitää saada mahtailla kokemuksillaan, ja olla kokenut muutenkin mahdollisimman varhain.

Sitten taas ymmärrän Leijonaa ja Pikkupossun äitiä. Jos oma lapseni tekisi tämmöistä, en tiedä mitä tekisin. Se kotiaresti kahdeksi vuodeksikaan ei tuntuisi riittävältä, tuntisin itseni niin petetyksi. On vaikeaa, kun oma lapsi kasvaa ja kokeilee siipiään. Ja vielä vaikeampaa on, kun oma lapsi ei tajua, kuinka tuskallista se vanhemmalle voikaan olla.

Tässä iässä on ihan kamalaa ajatella alle 15-vuotiaita humalassa (varsinkin kotibileiden ulkopuolella, ne ehkä voisin vielä hyväksyä), tai harrastamassa seksiä. Se tuntuu jopa iljettävältä että on itse menettänyt poikuutensa 12-vuotiaana toisen 12-vuotiaan kanssa. Lapsena.
Minulla ei siis sinällään ole omienkaan lasten kohdalla sanoa vastaan tällaisissa asioissa, koska en ole mikään esikuva, mutta ainakin osaan puhua kokemuksella. Niistä kamalista öistä kun vieraat on kopeloineet ja nuppi on sekaisin pillereistä ja tuntemattomien pulloista otetuista naukuista. Siniseksi paleltuneista varpaista ja keuhkokuumeputkista, turpareissuista, vatsahuuhteluista...

Pikkupossu ei ehkä ymmärrä vielä, kuinka hyvin sillä on asiat. Molemmat vanhemmat välittävät pikkuprinsessastaan niin paljon, ettei rajaa. Nyt kun se etsii omaa identiteettiään, vanhemmatkin joutuvat miettimään omaansa uudestaan. Sehän on yleistä, että omien porukoidensa kanssa ei liiemmin tule toimeen koko yläasteaikana, mikä silläkin on ensi syksynä alkamassa. Ei ole helppoa yrittää lohduttaa sillä, että kunhan kasvaa, välit yleensä paranevat. Koska jos minun ja äitini, jonka kanssa olen aina ollut etäinen, välit ovat nyt paremmat kuin ikinä, niin kyllä se on mahdollista kenen hyvänsä kohdalla.

Kyllä, Pikkupossulle on huudettu pelästyneenä tapahtumasta, enemmän vihaisia ollaan itselleen kuin lapselle, keskusteltu asiat selviksi ja kiristetty lupaus siitä, ettei tämä toistu.
Ja siitä minä olisin sen housuissa hyvilläni: että näytetään kuinka paljon siitä välitetään, vaikka kuinka tuon ikäisenä tekeekin mieli kapinoida vastaan. Ehkä se vielä ymmärtää. Vanhemmankin pointin.

Kauanko sitä kesti?

Pari viikkoa.
Pari pirullisen tuskaisaa viikkoa.
Kuukausi ja muutama päivä.


Vittu minä ajan jalkakarvani
käsikarvani
leukapartani
kainalokarvat
sheivaan häpykarvat ojennukseen.

Firming bodylotion
Summer glow moisturising lotion
- fair to normal skin

Parafiinihoitoa käsille
appelsiinipuutikkua kynsinauhoille
käsirasvaa
kynsilakkaa

Ja vihdoin kulmakarvojen kimppuun.

Ps. Vitunsaatanan huora vittupaska se saakelin ämmä,
ex-vitun vaimo virallisestikin
vittu jaksaa saatana olla niin saakelin vitun kusiaivo.

En minä osaa tehdä päätöksiä, minä olen vaaka.

Käydään hoitokokouksessa läpi tulevaisuudensuunnitelmiani. Lähitulevaisuuden suunnitelmia, that is. Tehdään mielikuvaharjoituksia arjesta: kuinka minä herään vartin myöhässä kun kello ei soi ja on kouluaamu ja minulla on kiire, jäänkö kotiin, soitanko jollekulle itkiäkseni häpeääni, lähdenkö sittenkin tarpomaan aamua eteenpäin syömättä aamupalaa hermostuneena ja pahoittelen ryhmälleni itkien myöhästymistä sanoin "ei ollut mun vika!".
Ei, ihanteellinen minä ottaa vastuun kaikesta, jopa typerästä herätyskellosta, soittaa vastuuhenkilölleni, tässä tapauksessa luokanvalvojalle kerran koulusta on kyse, kertoo että tulen olemaan vähän myöhässä, käy suihkussa ja keittää aamupuurot rauhallisin mielin ja lähtee sitten hymyillen istumaan seitsemäksi tunniksi ja 45 minuutiksi koulunpenkille (koska on vartin myöhässä).
Nauran sisäisesti, minäkö?
Ei, minä vedän peiton korviin ja jatkan uniani tuntematta hetkeäkään syyllisyydenpistosta rinnassani. Minä nukun päivän läpeensä, laitan puhelimen kiinni ettei luokanvalvojani voi soittaa ensin minulle ja sitten kun en vastaa, soittaa hoitoyksikkööni, josta soitetaan myös perääni. Pyörin sängyssä ja suren sitä että olen kovin aikaansaamaton, vaikka pitkästä aikaa olen kokonaisen päivän kotona, mutta en saa lähdettyä edes kauppaan, vaikka seuraavana päivänä tarkastaja tulisi kyttäämään kaappieni sisältöä, kaappieni, jotka on täytetty ketsuppipulloilla, punajuuriviipaleilla ja suolakurkuilla, Keso-raejuustolla ja yhdellä ruskettuneella banaanilla.
Todellinen minä luultavasti jättää seuraavankin koulupäivän välistä koska muistaa, kuinka helppoa lintsaaminen onkaan. Niin helppoa että kerrasta jää koukkuun. Minulle vielä extra-helppoa, olenhan niin monisairas. Voin valittaa päänsärkyä ja pyörtyä ruokalaan höyryävään perunamuussiastiaan, saada sydänkohtauksen noustessani liian nopeasti ylös tai vaikka anafylaktisen shokin maistaessani väärää ruoka-ainetta. Kesken kaiken. Melkein kiihottavan jännittävää tietää kuinka helposti se onnistuisi, vain heittää henkensä luonnollisin keinoin, suhteellisen vahingossa, mutta en minä sitä halua, minä haluan itse päättää kaiken oman käteni kautta.
Harmi ettei ole paljoa aikaa peukalonpyörittelyille.

Leijona käy kylässä, istutaan ikkunallisessa perhehuoneessa, aurinko paistaa ja kasvoni alkavat rasvoittua pitkästä aikaa, sekin johtuu lääkkeestä.
Leijona kertoo olleensa ulkomaanmatkalla etelässä vaimonsa ja tyttärensä kanssa, minä en sano mitään, minä mökötän ja yritän pitää murskatun sydämeni kasassa. Se puhuu anaalisti, vaimon ja tyttären, mitä se luulee, että minä olen ihan idiootti enkä tajua mitään? Siitähän on jo monta viikkoa kun olin siinä kunnossa, mutta eihän se voi tietää, ei se enää käy, tai kuten nyt käydessään, käy vain velvollisuudentunteesta. Kihisen raivosta ja vastaan kaikkeen ynähtämällä, näyttämättä että välitän yhtään mistään sen sanomasta.
Kun se kysyy olenko tulossa viikonloppuna kotiin, haluan vastata kyllä, mutta en osaa, sen sijaan tyydyn vittuilemaan sille eikö sulla ookaan perhelomaa? ja ollaan hiljaa kauan, molemmat, minäkin, vaikka tavallisesti näen vaikeaksi pitää turpani tukossa, olemaan täysin hiljaa, koska silloin joudun keskittymään pääni myllerrykseen.
Se ei ymmärrä miksi olen niin loukkaantunut, miksikö? koska kohtelet minua paskasti. et kerro että oot menossa jonnekin ja vielä kenen kanssa. Ja vielä sen huoran kanssa.
Se ei tykkää että sanon huora, että kutsun sen rakasta vaimoa jakorasiaksi, varsinkaan kun tietää millainen minä olen. Ja miten kostan toisille tajuamatta että enemmän siinä satutan itseäni ja päädyn syömään antibioottikuurin toisensa perään. Mutta kai se on sitä mitä haluankin; kostaa itselleni että olen mennyt kiintymään. Siitäs sait tyhmä lutka, ensi kerralla kai tajuat pidättäytyä paremmin.
Se sanoo että toi tuliaisia, saisin nähdä viikonloppuna.
Ostitko Suomesta lentokentältä ihan?
En saa viitsiä, sitä se toistelee, älä viitti.
Päätän kuitenkin istua sen kainalon lämpöön haistelemaan sen deodoranttia, haluaisin että se pyytäisi anteeksi, mutta ei se tajua loukanneensa, miten ei voi tajuta... Tai sitten sitä ei vaan kaduta ja on yksi ja sama olenko suutuksissa vai en.

Sosiaalityöntekijä tulee aamusta juttelemaan kanssani, henkeni haisee yölle ja tukkani sojottaa painovoimaa uhaten kohti kattoa. Sairaalayöpaitani helma on työntynyt fleecehousuihin puoliksi sisään ja kompastelen sumuisin silmin eteenpäin sen perässä kohti neuvotteluhuonetta.
Minä en näe kunnolla, mutta se ole aiheellista. Parempi sokeutua vaan, siinäpä vasta olisi riemunaihe.
Se tantta esittelee mahdollista tulevaa tukiasuntoani, on valokuvia, viides kerros, hissikin löytyy, vaikkei se mikään kamalan moderni olekaan. Vessassa on kaakelit ja sinne mahtuu peruuttamalla sisään. Minua käy itkettämään, minä tahdon ison vessan, ihan sama vaikka muu kämppä olisi perseenreiän kokoinen, en minä muuta tarvitse kuin turvallisen ja lämpimän veeseen, minun posliinikotini, mutta sehän ei edistäisi kuntoutumistani, eihän? Se että tuntisin oloni turvalliseksi tietäessäni että on yksi huone jonne voin sulkeutua miettimään, pitäisi opetella ajattelemaan, että koko asunto on sitä varten, mutta en minä siihen pysty, en minä halua...
Haluan tyrmätä koko ajatuksen, mutta sen sijaan kysyn saanko tupakoida parvekkeella ja saako ottaa lemmikkejä?
Se vähän hätkähtää, tupakoida saa mutta vain siis parvekkeella, mutta lemmikkejä ei saa olla.
No en minä sitten voi sitä ottaa, totean hivenen koppavasti, itseriittoisesti. Minulla on kani.
Mutta ymmärräthän ettei näihin yleensä saa ottaa lemmikkejä mukaan?
Mutta minulla on kani, alan jo vähän hätääntyä, tämä oli huono ajatus. Kun se sanoo voithan antaa sen muualle en enää pysty taistelemaan vastaan vaan huudan ja revin kasvojani ja vasemman käteni haavaa auki ja haluan hakata sen inhottavan tunteettoman ämmän naamaa seinään ja pyörittää sitä ympäri kuunnellen sen nenän rustojen rutisevan murskaksi veren jättäessä merkkinsä valkeaan hengittävään kiveen.
Minut viedään pois, minulta halutaan viedä kaikki pois. Jos se olisi muiden päätettävissä, minulla ei olisi mitään.

Kaikki vain päin persettä, kiitos.

Eilen olotila aleni asteittain, kunnes tipahti kovempaa kuin US Airwaysin lentokone Hudson -jokeen. Jo se että on kolme, neljäkö päivää vain satanut lunta, eikä auringon luonnollista D-vitamiinia ole saanut sitten millään hamstrattua, pistää mielen matalaksi.
Töistä päästyäni kipitin lumihangessa polvia myöten rämpien kotiin, jossa odotti mieletön tiskivuori (odottaa vieläkin) sekä lappu ”Ollaan hakemassa maitoa”. Olin siis yksin, mikä luonnollisesti äärimmäisessä vitutusolotilassa tarkoitti sitä, että vedin naamaani pötikön Pringlesejä ja kasan vohveleita. Takaisin tulivat, tosin yllättävän hankalasti.
Kamalan krapulan päälle piti soitella ympäriinsä muistutuslaskuista: olin jo maksanut kaikki, tosin noin viikon viiveellä. Ja vittu siinä kun tällainen dysplaxiainen yrittää änkyttää asiaansa, ei kukaan saa selvää. JA kun luulin, ettei pahemmaksi voisi mennä, Mosteriporsas törmäsi sisään Pikkupossun kanssa juhlistamaan sen ja Leijonan 20. hääpäivää. En vaan voinut ymmärtää enkä kestää koko tilannetta, yksi saatanan ämmä vieläkin on sitä mieltä, että hehän ovat pari, joten kyllä se on maailmaa muistutettava niistä yhteisistä ”ihanista” vuosista, jotka on jo kultaisen avioliiton tiellä jaettu, kolmas vuosikymmen alussa! Ja minä en ole edes elänyt niin kauaa, tulee hiukan epätärkeä olo.
Kävin esikoisellani kylässä; pitkän sähisemisen jälkeen ollaan vihdoinkin alettu tulla sen äidin kanssa toimeen, ehkä sitten aikuistumista on tapahtunut niistä teinivuosista ala- ja yläasteelta. Makasin pää sen sylissä katsellessamme telkkarista kaikenmaailman turhuuksia, syötiin Pupun ja Romyn kanssa ruisleipää. Onneksi edes se tapaaminen vähän ”piristi” iltaa kohden, niin ei täytynyt mennä naama rutussa nukkumaan, vaikka parvekkeella puoli kymmenen aikaan tupakkaa polttaessani totesinkin itsekseni, etten oikeastaan haluaisi edes käydä untenmaille, koska se vain jouduttaa uuden päivän alkamista, ja uudet päivät kun vaikuttaa jo etukäteen niin toivottomilta.
Tänään pitäisi mennä piristämään itsemurhahakuista kaverinkaveriani, joka lähetteli yöllä suhteellisen tummanpuhuvia viestejä. Energiaa ei tuntuisi olevan siihen, mutta koen velvollisuudekseni toisista huolehtimisen, vaikka aina jälkikäteen kaduttaakin: kuka minusta koskaan jaksaa pitää huolta kun olen huonona… Harvemmin kukaan. Leijona nykyään, mutta en haluaisi kasata sen harteille kaikkea sisäistä crazyäni, sillä sitä se voisi käyttää myöhemmin minua vastaan.

Olin työkkärissä puhumassa tulevaisuudestani ja amikseen hakemisesta. Itku siinä pääsi kun täräytettiin että psykiatrikin kannattaa joko kymppiluokkaa tai sitten kiinteistönhoitokoulutusta. Että siivoojaksi kerta et osaa puhua etkä lukea! Samaa toitotusta on kuullut viimeisen neljä vuotta sekä Suomessa että Englannissa: ei sinunlaisesi tule saamaan ikinä parempaa työtä kuin toisten paskojen siivoamista.
Vittu onko se alistuttava tällaiseen kohteluun vai joko viitsii haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta? Tulisi kaikille yllätyksenä, varmaan ajatelleetkaan että joku tällainen mistään mitään ymmärtää kun ei osaa edes ”ankkaa” oikein lausua.