Voi maanantai ja 5 päivän odotus

Kotiäitiaamu. Aamupuurojen keittelyä, kuskailua, pyykinpesua, siivoilua. Huokailua taas tunnin pituisiksi jääneistä yöunista, rauhattomista sellaisista, siinäkin välissä ehtii heräillä tuijottamaan kelloa ja kääntämään kylkeä.

Oma aamu alkaa nyt. Teetä ja aamiaista, pari jaksoa Simpsoneita ja pakkailua. Kohta nokka kohti sairaalaa ja sytoihin. Tänään minä menen takaisin kotiin, voimaan pahoin ja haisemaan pahalta, katsomaan minun ukkojani, ne on olleet Leijonan talolla molemmat, Aivikselle se on hankkinut sinne oman luolan, ja kohta on kuulemma piha-aitaus ja mökkikin valmis.

Kyllä sitä eilen oli vähän pettynyt olo, kun poika lähti niin aikaisin omaan kotiinsa, ja meidän iskä ei palannut matkoilta ennen iltayhdeksää, sitä vain varttui ja kieriskeli henkisissä tuskissaan. Menneisyydestä eräs ukko laittoi viestiä, se sama ahdistus ja viha mitä se aikoinaan jätti jälkeensä nostelee taas päätään, kuinka joillakin voi olla sellainen vaikutus toisiin? Runnoa kunnolla itsetunnon lyttyyn ja saada vihaamaan kaikkea, jättää niitä henkisiä arpia kasan peräänsä. Vaikka se aika jonka ehtii viettää yhdessä olisi vain muutaman päivän pituinen.

Minä odotan lauantaita, viimeistä työssäoppimisvuoroa, sitten minulla on 15 opintoviikkoa kasassa, kaikki mitä tarvitsen, kaikesta muustakin pääsen läpi, enää tarvitsee stressata opparia, ja sehän vasta stressipatteja naamaan aiheuttaakin. Kun ei saa edes aihettaan päätettyä.

Minä odotan lauantaita, silloin minulle tulee kolme murua, ja yksi isi.

Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan

Ainakin tunnin välein kierähtää hereille

se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan

toisista hymyily tuntuu hyvältä,

minuun se aina sattuu.

Naamaani ei ole tehty sitä varten.

Puhelin latautuu keittiössä

siinä on herätykset päällä

tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa

ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä

tuntien riemua.

Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,

olen silti innoissani,

tämä on hypomania,

se ei kestä yleensä päiviä

vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.

Eilinen, mikä paska päivä

eilinen, miten paskoja asiakkaita

eilinen, miten vihasinkaan sitä

miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä

ja valmiiksi tätä päivää.

Haluaisin vain mennä ja niin minä menen

teen pitkän päivän koulua ja töitä,

tässä minun sairaslomani;

en minä voi pysyä aloillani,

muuten alan satuttamaan.

Kaksi viikkoa,

sitten kääntyy onni

paremmaksi tällä kertaa

Parhaaksi mahdolliseksi,

aina kolmeksi viikoksi.

Soitin kun tuli heti aamusta ikävä
sanottiin että soita ensiviikon perjantaina
kun on se soittotunti taas
ja sitten sain luurin korvaan.

Kaksi palaa 200 gramman suklaalevystä enää käsissä
syön ne, poltan tupakan ja tungen sormet kurkkuun
ja sitten menen takaisin nukkumaan
kerran oli taas näin turha päivä olla olemassa.

Sykofanttien seurakunta

41 päivää, huomaa sen siitä kun vitutuskäyrä on korkealla ja ahdistaa. Vaikkei tunnu siltä että seksiä pitäisi saada, ei tee vittujakaan mieli kun itsetunto laahaa helvetin syövereissä asti. Letkumaha. Kenelle sen nyt haluaisi näyttää? Suihkuunkin sulkeutuessa pitää huolen siitä että saa olla yksin, vaikka pienessä kopperossa on peseydyttyään ahdasta rasvata ja riuhtoa vaatteet päälle vielä taipeet valuttaen vettä.

Kyllä se joka päivä yrittää jos vaikka olisin sillä tuulella. Ettei sitten ole niin vaikeaa tehdä aloitetta kun sille päälle sattuu.

Kysyy mitä haluan synttärilahjaksi, en osaa päättää. Kysyy jos mentäisi vähän matkoille. Kaupunkilomalle johonkin lähelle ja hotelliin ja syömään. En halua hotelliin, se vaatii sotkuista seksiä kun ei kerrankin tarvitse itse siivota jälkiä, enkä halua syömäänkään, riittäisi mäkkärin drive-in vaikkei sieltä lihakielteinen saakaan kuin pirtelöä ja surkean hampurilaisen jossa on sisällä pelkkää salaattia ja majoneesia.

Ei olla ikinä juhlittu syntymäpäiviäni edes kahdestaan, viime syksynä syötiin lasten kanssa nuudeleita ja sitä edellisenä vuonna taidettiin tehdä kakkukin. Sitä edeltävänä se oli ainoa vieraani, että ehkä se pitää laskea.

Ehkä se paras syntymäpäivälahja olisi saada omat pienet kultansa taas kainaloon, tämä vuosi on taas ollut täydestä anaalista lasten näkemisen suhteen, enkä edes saa tätä joulua, oli jo viime joulu, seuraava joulu on maailmanloppuvuonna.

En minä varmaan muuta lahjaksi haluaisi, tarvitsisi, huolisi. Kuin ne. Mutta minä olen sairas, minut on sidottu tänne. Ramppaamaan kodin ja sairaalan ja apteekin välillä vielä 4 kuukautta, en pääse mihinkään. Nathaniel aloitti koulun tämän kuun alussa, ei sekään voi olla sieltä pois, vaikka sillä onkin tylsää kun osaa jo kaiken mitä tänä vuonna tullaan opettamaan, paitsi ne sosiaaliset taidot. Minulla on jo niin isoja vauvoja, vuoden päästä kaikki on jo koulutiellä. Paitsi Romy, eihän se tule sinne astumaankaan.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.

Haluaisin maata selälläni lattialla ja antaa niskan jännityksen purkautua painamalla kalloa vasten kovaa alustaa.  Samalla painaa lapojakin, se sattuu vain hetken, sitten pyörryttää ja sen jälkeen tuntee kuinka hampaita on kiristänyt.

Unohdan taas eväät kotiin, tai muistan ne polttaessani aamutupakkaa autolla, mutten enää jaksa könytä takaisin sisälle hakemaan, olkoot, en minä tarvitse, vaikka tuleekin nälkä, mutta on sitä ennenkin nälässä olleet, ja Afrikan lapset ne vasta nälkäisiä ovatkin, on minulla tupakkaa ja vettä, vaikka teepussitkin on kaikki käytetty neljään kertaan.

Olen petturivalehtelijapaskiainen, minähän lupasin että mennään huvipuistoon, muttei enää kerkeä, ei tänään, eikä huomenna, ja sitten kaikki on jo liian myöhäistä. Vaikkei kukaan muu muistaisikaan, itse muistaa ja se on aina kauheinta.

Leijonalla on huomenna viimeinen sytostaattihoito, luulin, että se meni jo, väärinymmärryksiä, niistähän meidät on tehty, sekin sanoo ettei mitään mistä tarvitsisi tietää, tapahtunut, ei sen tarkemmin mitään erikoista, että ei sitä lasketa, ja pitää yrittää vaan ymmärtää, vaikka minä en todellakaan halua, mutta en jaksa riidelläkään, tiedän että kohta olen enemmän murusina, eikä tämä viikko näytä helpolta ilman tavaroiden viskomistakaan.

Oksettaa koko ajan.

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Mäntysuopa on kesän tuoksu

Mäntysuovalla putsataan kädet ja siveltimet koulussa

ja iltapäivällä sillä luututaan lattiat

Pienempänä vietiin matot laiturille ja kuurattiin ne mäntysuopapalalla

ja nyt palat on poistumassa markkinoilta.

Isikin soittaa kun olen maalaamassa

se kysyy että joko olen töissä
ja minä sanon että joo mutta nyt kyllä koulussa
'Oh yea'

Sillä on ensiviikon loppuviikko vapaata

ja se sanoo että tulee käymään ja tuo minun omani

ja minä pillahdan niin kovaan helpotusikäväitkuun

ettei nimeksikään

'It's okay yea'

12. tammikuuta
ja nyt on jo 13. toukokuuta
4 kuukautta on kolmasosa vuosi
ja lisää päälle.

Se on jo pohjanoteeraus.

Niin nätti päivä että vois mennä nukkumaan

Kävin tänään Hullulassa. En tykkää käydä siellä, muistuttaa liikaa siitä että itsekin sinne kuuluisi, jos ei vaan olisi niin maanperkeleen torakka, että sinnittelee hampaat irvessä vaikka kuinka jaksaa vikistä siitä, ettei vaan jaksaisi.

Jos minä en syksyllä olisi mennyt kouluun, minä olisin mennyt itsekin asukkaaksi Hullulaan, mielenterveyskuntoutujien tukikeskukseen. Siellä minä olisin masentunut ja regressoitunut uskomaan, ettei minusta ole tavalliseen elämään. Etten pystyisi käymään koulua ja menemään taas kesäksi töihin Henkisen Kuolemisen Keskukseen, että olisi parempi pyöritellä peukaloita pienessä omassa huoneessa, jonka kalusteina on sänky ja pöytä ja ikkuna ilman näköalaa. Säännölliset ruokailut ja sosialisointia muiden Hullulan asukkaiden kanssa pihapiirissä tupakan äärellä. Paitsi ettei siellä jutella toisten kanssa, kaikilla on sosiaalisuusongelmia, eikä edes saa katsoa silmiin.

Itseasiassa jos minut olisi erehdytty laittamaan Hullulaan, olisin luultavasti raivostuttanut kaikkia niin asukkaita kuin hoitajiakin sen verran, että sieltä olisi tullut kengänkuva perseelle ja menolippu Hullujen Hullulaan.

Pojan äidin isoveli on Hullulassa, ja sitä minä kävin katsomassa. Käyn aina välillä, ja se on se joka soittelee silloin tällöin keskellä yötä täydessä tuiterissa, vaikkei Hullulan asukkaat saisikaan juoda. Viimeksi se soitti perjantaina ja vuodatti kuolematonta ihastumistaan, sitä kuinka se jätti pienen tytönheitukan, jonka kanssa se kokeili olemista, vaikka on aina pyörinyt poikien kanssa, tai oikeastaan miesten, siksi se kai on niin sekaisinkin, aina esittänyt isoa ja mahtavaa ja naurattanut pikkutyttöjä ja ärsyttänyt auktoriteetteja.
Kyllä minä olen tiennyt jo puolitoista vuotta, että se tykkää minusta silleen. Se muistaa aina kysyä oonko vielä sen yhen kanssa, ja jos en hetkellä satu olemaan, niin se on hienoa.
Uutena vuotena vahingossa pussattiin, minä sanon vahingossa, koska olin niin kännissä etten tiennyt mitä teen, kuinka yllättävää taas sekin.

Ja onhan se kiva ihminen ja minua satuttaa se, ettei se löydä ketään kivaa ihmistä rinnalleen. En minä voi sen kanssa olla vaikka kuinka olisi maailma raivattu kaikista ihmisesteistä. Se on minun entisen tyttöystäväni veli, se on minun toisen entisen tyttöystäväni entisen poikaystävän isoveli ja se on hakenut minulle teininä kaljaa. Ja vaikkei edes näitä sotkuja olisi, se on silti niin sekaisin, etten minä jaksaisi olla sen kanssa, koska olen itsekin niin sekaisin että tarvitsen jonkun vähän enemmän järjissään olevan ja määrätietoisen ihmisen rinnalleni. Siitä ei tulisi kuin sydänsuruja, ampumavälikohtauksia ja hirttoköysiä, itsesyytöksiä ja turhaa pahaa mieltä.

Selvänäkin sen kanssa on hankala olla. Minä olen kuitenkin ihminen, joka harvemmin puhuu, ja ennemminkin kuuntelee, mutta kun sekin on tällainen ihminen, ja välillä tuntuu että jää pelkkää soljuvaa tyhjyyttä ja hiljaisuutta, joka on vaivaannuttavaa ja minun on pakko yrittää täyttää se kertomalla asioita, joita en saa sanottua kenellekään, koska muilla ei ole aikaa tai halua kuulla.
Se on hämmentävää, että olen oikeasti kerrankin tavannut ihmisen, joka kuuntelee toisia, poikkeus niiden joukossa jotka väittävät olevansa hyviä kuuntelijoita, mutta huutavat päälle ja sulkevat korvansa pelkällä läsnäolollaan.

Tänään lähdetään ajelulle, koska minä en tykkää olla Hullulassa, enkä varsinkaan kahdestaan sen pienessä huonekopperossa, jossa voisi tapahtua suunnittelemattomia sattumia. Saan siltä pullon punkkua ja kaksi kaljaa mitkä siltä on jäänyt perjantailta, koska jos Hullulassa kärähtää alkoholin hallussapidosta, tulee pahoja seuraamuksia, vaikken minä edes tykkää punkusta koska oksennan siitä enkä kaljaakaan juo enää mielelläni. Itseasiassa minä en juo enää mitään kovinkaan mielelläni, mansikkasiiderin terassilla auringonpaisteessa, tai kaksi, mutta enempi on pahempi jo.

Siitä suomalaisesta piirteestä Niksussa tykkään, ettei tarvitse muistella aiempia löpinöitään, eikä tehdä tilanteesta pahempaa toistelemalla sanottuja lipsautuksia, niistä ihmisistä jotka vaan jankkaavat samaa saa vain päänsärkyä kun ei vain voi unohtaa asioita, joille ei voi mitään.

Pääsiäiskukko toi suklaalevyn. Minä taidan olla allergisoitunut maidolle.

Ja Leijona sai syödä tänään kuoretonta kurkkua, se haaveilee jo kuola rinnukselle valuen kepapeista ja pitsoista ja verisistä pihveistä, kyllä minuakin turhauttaisi, jos ei saisi syödä, mutta ei kyllä turhauttaisi jos laihtuisin samalla tavalla kuin se, nyt siltä on lähtenyt jo lähemmäs 20 kiloa, eikä se ole kuin luuta ja nahkaa, mutta ainakin olemme samalla maaliviivalla siitä kuinka pitkä iltalenkki jaksetaan laahustaa ennen täydellistä uupumusta.

Minä en ole vielä saanut sille hoitajaa enkä voi mennä hakemaan lapsiani, vaikka siitä on jo 4 kuukautta, kuka voi olla niin kauan erossa omasta lihasta ja verestään olematta huono vanhempi.

En minä halua edes hyvästellä, äiti soittaa että on puolen tunnin sisään parkkipaikalla. Aamupalapuuroa ja vaatteiden vaihto, yöpuvut matkalaukkuun ja sitten päästän ne rappukäytävään lehtipojan seuraksi.
Minua ei nukuta, itken ja poltan tupakkaa, haistelen vielä lämpimiä peittoja ja tyynyjä ja kasaan ne sitten huojuvaksi torniksi sohvan päätyyn.
Kello kilkattaa herätystä puoli kahdeksalta, käyn sulkemassa sen ja tärisen vieläkin pestessäni jauhonvalkean naamani. Proteiinipirtelöä, maistuu paskalle.
Ulkona on liukasta, muttei sillä tunnu olevan väliä. Varpaat on kohmeessa koululle päästessä, mutta tunteihin ei osaa keskittyä. Vedän viivoja monisteisiini ja yritän olla hieromatta silmiä, ettei piilolinssi lähde karkuun.

Piirrän lehmiä mustaan paperiin, salaatissa on yli puolet ananasta, kaikki jää syömättä, Pepsi Max täyttää vatsan ja huuhtoo palan kurkusta.
Katselmuksessa olen aktiivinen, lauon kuolemattomia lausahduksia toisten töistä ja saan nuhaisen opettajan nauramaan. Istun yksin kauempana muista ja se muistaa vilkaista suuntaani joka työn kohdalla rohkaisevasti, aukeaisiko kritiikkisana-arkkuni taas narahtaen.
Ei pitäisi jäädä minkäänlaiseksi silmätikuksi, vaikka kokeesta sainkin täydet pisteet ja plussia päälle.

Maalaan kerroksen vihreää dammarilla ohennettuna puolikuivan työn päälle, mutta tänään ei huvita tehdä enempää, vaikka alkaakin olla jo kiire töiden kanssa.

Paksu lumipeite on satanut liukkaan päälle, juoksen siitä huolimatta.
Huudan Leijonaa ovelta, nyt heti seksiä heti.
Silloin ei tarvitse ajatella eikä puhua eikä missään nimessä tuntea.

Kunnon koululainen työntää kaiken päästään ja keskittyy projekteihin, kerään lehtiartikkelejä Wordiin ja merkkailen niiden perään kommentteja elävästä elämästä, ja siitä kuinka millään ei ole väliä, kommunismi ja maailmanloppu tulee taas kuitenkin, tehtiin mitä vain, maailma kulkee sykleissä ja tietyn toistuvan kaavan mukaan.

Doxalia turpaan, suihkussa on kerrankin hyvä olla, viikon paskakerros huuhtoutuu alas viemäriin ja tuntuu yhtäkkiä kevyemmältä. Sitten taas suututtaa ja itkettää kaikki, täällä on muutamassa tunnissa räjähtänyt pommi ja kaikki on hujanhajan enkä minä halua olla.
Minä haluan mennä huomenna äitille olemaan vähäksi aikaa, sovin itselleni tekemistä, vanhojen opettajien näyttelynavajaiset kello 18, päätän raahata itseni sinne, vaikka lähempänäkin olisi tutun omat samanlaiset, en minä jaksa revetä joka suuntaan. Parempi että nyt käyn kotiseudulla niin voi viikonlopun nyhjätä omissa oloissaan. Itkeä itsensä tyhjäksi ja maata kolmen peiton alla TV:n huutaessa taustalla.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

Poika kateissa!

Hmm, et kai sie nyt ihan vielä taida ammattikoululainen olla?
Eiku miä tulin hakee iskää! kuuluu käytävältä ja reipas eskarilainen tallustaa ompeluluokkaan kädet vyötäisillä kengännauhat laahaten avonaisina täynnä lumi- ja jääkökkäreitä perässä.
Sehän se meidän hömppäaatu-Julius siinä seistä möllöttää räkä poskella ja virnuilee kuin mikäkin. Iskän ei sitten auta muu kuin jättää näyttönsä kesken ja taluttaa poika sivummalle. Ihan yksinkös sie tulit?
No kyl tulin, miä oon jo niin iso poika että saan yksinki mennä pihalle!
Siinäpä sitä puhdasta lapsen logiikkaa parhaimmillaan.
No mut sanoit sie Samille että lähit?
Ja kovaa nyökytystä hangonkeksit naamalla.
No mitäs se sano?
Et joo.
No mitäs se teki?
No se luki kijjaa. (Juliuspa on jo aika hyvin ärräviastaan päässyt - toisin kun tämä iskä - mutta välillä se siellä vielä hankaa vastaan).
No tiiätsie ku sit se ei oo tajunnu.

Siis kun. Jos Leijona lukee, ei se kuule vaikka pommi räjähtäisi.

Puhelin kauniiseen käteen.
No moikka.
...moi.......japitkäpaussi.
Onksul jotaan hukassa?
........
No siis vaikka tää yks herra.
EIJUMALAUTAKNKNFJKNKJBEJLNÖLA;ÖA!!!??!!!11

No eipä siinä mitään, onneksi ei ole tuo matka kotoa koululle sen kummoisempi, ja eipä sattunut vaikka pulkkamäkeen lähtemään. Tiedä silti että mitä tuon hönön ukon kanssa pitäisi tehdä kun ei sen vastuulle uskalla jättää yhtään mitään...kaiseonsevanhuuskökööh.

Meillä nyt on onneksi semmoinen lukko että sitä ei tahdo itekään saada ihan hevillä auki, ainakaan vasurilla kerran on enemmän oikeakätinen, niin ettei pienempien, jotka tuohon aikaan nyt päikkäreitä sattui vetelemään, karkailun puolesta tarvitte vielä pelätä.

Mutta eipä ole tuokaan omena kauas puusta pudonnut.

Ole minun pieni enkeli

Meillä on tapeltu viimepäivinä, viikkoina, paljon. Tai minä olen laahustanut masentuneena ja lopenkyllästyneenä ympäriinsä saamatta mitään aikaan, Leijona on huokaillut ja tiuskinut että mikäs nyt taas vaivaa.

Sama kuvio toistaa taas itseään, kohta se taas lähtee lätkimään kun ei jaksa katsella.

On meillä hyviäkin hetkiä, maataan sylikkäin sängyssä katsotaan Family Guyta, jonka läpikahlaamisen otin missiokseni muutama viikko sitten. Harrastetaan paljon seksiä ja rikotaan keittiönpöytä, kaadetaan tiskipöydältä maljakot särki ja vessan suihkuseinä nurin. Pyykkipäivä on edelleen paras seksipäivä, varsinkin kun kone linkoaa.

Ne huonot hetket ovat minun syytäni. Haluaisin päästä tästä turhuus-olosta eroon. Päivät kuluvat tasaisina, mikä ehkä jonkun mielestä on parempi kuin itkien peiton alla ahdistuneena. Minua ei kai ahdista, tai sitten ahdistaa tasaisesti. Herään ennen kellonsoittoa, pesen hampaat ja naaman ja kampaan likaisen variksenpelättimen alas. Poltan mekaanisesti tupakan, pelaan Mafia Warsia, otan lääkkeen, puen ehkä päälleni ja lähden kouluun, jossa olen ajan X, tulen kotiin, pelaan Mafia Warsia, poltan tupakan, ja sitten vain odotan että kello on suurinpiirtein kymmenen ja käyn takaisin nukkumaan toistaakseni saman kaavan uudelleen.
Viikonloppuisin kävelen ympäriinsä turhautuneena, kun en voi mennä koululle, enkä halua lähteä muualle käymään.

On niin perkelenmoinen vauvakuume ja joka ilta puren hammasta sen takia, ettei meille mitään vauvaa tule. Ei tämä suhde tästä muutu, mitä vittua, ei edelleenkään. Olen kateellinen kaikille. Toiset menee naimisiin ja toiset saa lapsia, ostaa sen volvon ja rivaripätkän ja käy töissä ja elää, ei ehkä onnellista arkea, mutta arkea kuitenkin. Sitä mitä minä olen pienestä asti halunnut itselleni.

En tätä arkea kun tuntuu siltä että on sama vaikka kuolisin pois. Kouristavaa ikävää ja tuskaa kun joutuu epävarmasti odottelemaan, saako lapsiaan nähdä vai ei, perjantain puhelua niiden suunnalta. Turtunutta vitutusta siitä faktasta että se jonka olisi halunnut naida onkin toisen vaimo ja saa nyt kaiken sen ja vielä parempana, mitä minä olisin halunnut antaa.

Paskat, en minä pääse edes naimisiin.

Rakasta minut kokonaiseksi

Tänään olen maaninen. Hyvä olo ei tunnu hyvältä ja suuni pulputtaa niin, ettei pää ehdi mukaan. Herään neljältä parin tunnin unien jälkeen, hypin ympäriinsä enkä osaa istua alas juomaan kaakaotani, joka on tehty vain veteen, se ei maistu hyvältä väljähtäneeltä.

Haastan opettajia, ne ärsyyntyvät, tappelen tulostimien kanssa ja käyn Macin kanssa Word-sotaa.

En tiedä, mitä sanoa tytölle, joka itkee turhautuneena sitä, että viikonloppuna sen mies, joka on toisen naisen aviomies ja kahden pienen lapsen isä, ei tunnukaan olevan kiinnostunut siitä - ja että sillä on ehkä uusi nainen. Mitä muuta voi odottaa tuollaiselta itseään täynnä olevalta paskiaiselta? Minusta ei olisi tuollaiseen leikkiin.

Onnistun kerrankin kaikessa, poltan luokkakaverin tupakoita ja yritän nielaista välillä tunkiessani pinaattilettuvuorta suuhuni.

Mikä se on kun ei ole tuntunut nälkäiseltä viikkoihin?
Syön kerran päivässä, koulussa, illalla kotona pohdin jaksaisinko tehdä ruokaa, mutta harvemmin saan aikaiseksi.

Ainakin tänään on karkkia pahaan oloon asti.

En saa aikaiseksi, sänky täyttyy Marianne-papereista, jotka rapisevat selän alla,
enää kaksi viikkoa ja joululahjani saapuu!

Kolme pientä ihanaa.

Mitenköhän sen aloittaisi.

Minulla on kova ikävä.

Hormoonihirviöpäivä.

Tänään Antulla on huono päivä. Se nyt ei ole mitenkään poikkeuksellista, mutta erikoisen siitä tekee se, että oikeasti kenkuttaa sen sijaan että kaikki menisi muuten vain penkin alle.
Vaatteiden sävyt riitelevät keskenään, vieläkin on paha olo ja koulussa on Antulle yhtä vaikeimmista aiheista: askartelua...

Olen tosi huono käyttämään saksia. Pyydettäessäkään ei neliö ole neliötä nähnytkään, enkä osaa liimata suoraan saatika sitten ymmärrä tehtävän antoa ensimmäisen, toisen tai edes kolmannen selityskerran jälkeen.

Ruoka ei maistu ja hälinä ärsyttää entisestään. Viides kerta kun päivän aikana kun pysähtyy vetämään kunnolla henkeä ja nielemään oudot kenkutuskyyneleet. Näin kamalalta ei ole tuntunut sen jälkeen kun vahingossa nappasi naamaansa Aiméen e-pillerin sisältävän lääkekupin sisällön omansa sijasta.
Hormoonihirviöpäivä.

On pakko lähteä kotiin sanomatta kenellekään mitään. Kävellä keltaisenruskean lehtimeren yli ja polttaa löysä tupakka kodin edessä. Istua hetkeksi alas kokoamaan itseään, ennen kuin siirtyy rappuun tilaamaan hissiä kolmanteen kerrokseen. En minä jaksa nyt portaita.

On outoa astua hiljaiseen kotiin, päiväuniaika.
Leijonakin on torkahtanut telkkarin eteen postisedän tuoma ELLE (huomautus, ilmeisesti se salaa lukee sitäkin) avonaisena naamansa päällä.
Kai niillä on ollut aika rankka päivä, Romyllä oli epilepsiakohtaus heti aamusta.

Minä juon eilen ostettua Pepsi Maxia ja käyn postit läpi, mainokset heitetään suoraan paperinkeräyspinkkaan, joka hipuu jo pilvissä, ei meillä ole rahaa ruokaan. Jääkaapissa on siideritölkki ja litran jukurtin jämiä, sekä muovailumassaa sinikantisessa muovipurkissa.

Käsiä pistelee, ne on kajonneet öljyväriin.

Huomenna mennään äitille. Saa pienemmille kunnon ravintoa ainaisen puuron ja makaroonin&tonnikalan tilalle. Saan olla niiden kanssa vielä viikon, Aimée lupasi, marraskuun ensimmäinen päivä tulee laina ja pääsen viemään niitä...pois.

Toinen ääni sanoo että älä vie silloinkaan.

puss och kram.

meillä läträtään tänään muovailuvahalla! eläintarhaan tehdään norsu ja kirahvi, virtahepo ja kaloja kämmenellä matalaksi painetun veden pinnalle sätkimään.

äiti hakee lapset leikkimään Melissalle, siellä on kynttiläkutsut ja paljon muita pienempiä ja vahtijoita.

iskälle jää hyvin kärsivällisenä odottaneen Leijonansa kanssa omaa aikaa omaankivaan.

Lasteni täällä oleminen on ollut toki aika kova pala parisuhteelle, paljoakaan omaa aikaa ei jää päiväunitunnin lisäksi, enkä ollenkaan ihmettele niitä pariskuntia joilla on vähän ongelmia makuukamarissa, aiheuttaahan tämä stressiä ja vie energiaa. Mutten vaihtaisi. Mieluummin lapsia kuin parisuhdetta minulle, kiitos...

keitetään teevesi kolmeen kertaan eikä vieläkään muisteta kaataa juomia kuppiin, on liian kiire pitää kiinni kädestä ja halailla ja istua sylikkäin ja pusutella ja hieroa neniä yhteen - ilman että tarvitsee olla vilkuilemassa ettei kukaan kaada potallista kakkakikkareita tai nappaa saksia tiskipöydältä ja juokse niiden kanssa ympäriinsä.

*

Vaikka vielä särkee ja tukka on paskainen ja pystyssä

...on ihanaa istua ikkunalaudalla avomiehen huppari päällä, polttaa tupakkaa ja saada viimein se teekuppi kuljetettuna käteen.

Being a parent

Olen todella kateellinen niille, jotka saavat pitää pienokaisensa kotona, opettaa heille oikeasta elämästä päivästä toiseen ja hermostua jos jokin asia ei mene perille.

Meillä viikonvaihdevanhemmilla ei ole lupaa vihastua ja menettää hermojaan.

Meillä ei ole lupa rankaista eikä tehdä virheitä, tai lapsi ei välttämättä halua enää tulla seuraavalla kerralla takaisin.

Vanhimmaiseni lähti melkein heti aamusta kotiin, spagetti ja jauhelihakastike-lounassuunnitelma jäi sille tielle ja aamuohjelmien sylikkäin katselu vaihtui happamiin mandariineihin ja Charlie Sheeniin hiljenneessä asunnossa. Päämäärättömään pohdiskeluun siitä, koska seuraavan kerran saa omansa itselleen, ja samalla siihen samaan joka kerta iskevään pelkoon menettämisestä, joka varjostaa jokaista onnentäyteistä tapaamista.

Se tuntuu samalla kuin puukko sydämessä, tukan repiminen tukoittain päästä ja siihen kun kynnen lähdettyä sormesta iskisi avoimen kudoksen suolaan. Vähitellen henkinen kidutus vaihtuu vielä pahempaan tyhjyyteen, joka täyttyy pahoilla kekseillä, muroilla ja ehkä myöhemmin sormilla kurkussa, ihan vain että saisi muuta ajateltavaa, että tuntisi taas jotakin ja saisi otteen itsestään.

Vasta muutama vuosi sitten olin itse masentunut teini-ikäinen, joka haki oman isänsä huomiota ja suri sitä, ettei saanut haluamaansa, mutta ei minun enää ole vaikea ymmärtää sitä, minkä takia se vietti suurimman osan niistä päivistä, jotka sen perheen luona vietin omissa oloissaan kokouksissa ja ylitöitä paiskien.

Juuri nyt minusta ei tunnu siltä, että minulla olisi lapsia. Miten muka voisi olla.

Ja se on hyvin vaikeaa olla isä ilman lapsia.