We all know how this'll end

Tiistaiaamuna ne teki elämäni pahimman virheen.
Heitin hoitajaa lääkekupeilla ja lusikalla ja kirjalla ja sytkärillä ja sitten se itki kun huusin.

Keskiviikkona heitin puurot lattialle.

Tänään söin puolikkaan ruisvuokaleipäviipaleen kun olin jutellut psykosetäni kanssa.
Elämä on paljon kivempaa myös silloin kun aurinko paistaa
ja puolentoista vuorokauden tauoton sade taukoaa.
Vaikkei sitä voikaan kuin katsella ikkunasta.

Öisin papat kuorsaa enkä saa nukuttua,
päivisin ei anneta nukkua kun on niin paljon kaikkea missä pitää juosta.
Psykiatrista konsultaatiota, sosiaalihoitajaa, avannehoitajaa,
saakelin monta ruokailutappelua päivässä,
tyhjennyksiä, suihkuja, tupakoimissaarnoja ja itkuraivokohtauksia.
Leijonan odottamista, vaikkei se edes eilen tullut vaikka lupasi.
Tänään se toi suklaata ja rikkirasvaa.
Hetken harkitsin mutta laitoin sen viemään ne pois,
koska en halua nähdä kun se tulee ulos mahastani pussiin
ja haisee maailman pahimmalle.

En kyllä suostu itse siihen koskemaan,
tulkoot vaikka kolme kertaa päivässä joku sen meille kotiin tyhjentämään
mutta minä en halua alkaa,
minulle luvattiin, ettei tähän mennä
enkä tykkää valehtelijoista.

T40.4 Intoxicatio medicamentosa

Minä en vihaa paljoa. Viha on rakkauden vastakohta, viha tarkoittaa pelkoa, pelossa on mukana hiljaista kunnioitusta, inhoaminen ilman pelkoa on säädyllisempää ja yli-inhimillistä. Vihassa tappaessa voi vedota tunteisiin, inhossa se on mekaanisempi reaktio, mutta parasta on olla tuntematta mitään, jolloin ei tarvitse välittää.

Muita eläviä ei saa luokitella, eikä sitä mitä itse on, ainakaan ulkoa tulevien kimmokkeiden perusteella, mutta omat tunteensa täytyy lokeroida, jos niitä haluaa hallita. Jokainen ei välttämättä tätä halua, ehkä nämä ihmiset vihaavat omia tuntemuksiaan, toisin sanoen väittävät vihaavansa itseään, muttei itseään voi vihata, siinä tapauksessa vihaat sitä mitä sisälläsi on, niitä tuntemuksiasi. Käsittele ne, ehkä silloin tajuat, mistä puhun.

Tiedän ettei se ole helppoa, myöntää olevansa heikko, toisten vaikutusten alainen, kaikkien. Sehän ei tässä maailmassa sovi. Täällä ei saa uskoa jumalaan eikä maailmanloppuun.

Toisille tunteille se riittää että ne käsittelyn jälkeen jättää vain arkistoon pölyttymään ratkaistuina ongelmina, mutta jotkut asiat jäävät avoimiksi peikoiksi, ja ne tulevat yleensä esille kaikki kerrallaan, kun tuntee olonsa huonoksi. Niin minulle käy aina, siksi minä en luota, siksi minä olen sairas, kukaan ei ole ottanut niitä minulta pois. Sitä miksi olen katkera ja vihainen eli peloissani, miksi istun kolme tuntia paikallani sängynreunalla ja tuijotan lattiaa, tai makaan yöllä katulampun paisteessa lattialla tuijottaen kattoa. Mutta kun se lamaa. Ja kun yrittää olla ajattelematta se lamaa kaiken.

Tänään on vähän parempi olo kuin viikkoon. Olen vielä fyysisesti heikossa hapessa ja räkää on ja tulee, samoin kurkkukipua ja tukkoisuutta, mutta enää en aivastele pitkin monitoreja jatkuvalla syötöllä, köhi itseäni jokaisen asennonvaihdon aikana kipeäksi eikä se limaräkä joka nenästä tulee ole värillistä. Niin kuin sen ei kuulukaan olla. Kurkusta tulee vielä ruskeaa ja vihreää, sieltä saakin tulla mitä ikinä haluaa.

En ole ollut pitkään aikaan flunssassa, muistaakseni tammi-helmikuussa (tai en muistaisi jos en muistaisi että silloin olen puhunut paljon puhelimessa, eikä se tuntunut miellyttävältä kurkussa), sitä ennen edellisenä syksynä, minulle se on tervettä. Olla kaksi kertaa vuodessa kipeänä, ennen olin aina keuhko-silmä-korva-poskiontelo-kurkku-infektiokierteessä, vuoden ympäri, minulla on alikehittyneet keuhkot joilla on toimintavajetta eikä vereni saa yhtä hyvin happea kuin terveillä, se on yksi syy, miksi hemoglobiinini on niin huono, kai, en ole lääkäri, eikä lääkäri ole maininnut asiasta.

Perjantaina ja lauantaina viiltelin jenkkakahvojani, se on yllättävän hieno paikka, ja sitä ihopintaa riittää. Ristiinrastiin ja ristinollaa, kipeänä ei voi oksentaa, ei tee mieli, on muutenkin niin täynnä nestettä ja limaa eikä yskimiseltään ehdi. Leipäveitsi tuntuu hauskalta, semmoinen missä on kunnon aaltoterä.

Käyntiin päivystyksessä, en minä olisi halunnut tai jaksanut, mutta Leijona halusi kun sen mielestä otin liikaa kaikkea, mutta minä halusin vain nukkua, se hävettää käydä ensiavussa, vaikkei äiti olisikaan töissä, vaan sen takia että on ottanut jotain, ihan sallittuja annoksia, vaikkei ne omia lääkkeitä olisikaan, kyllä minä tiedän mikä menee yli ja paljon saan ottaa.

Olen yrittänyt soittaa vastauksia, mutta linja on varattu, huomenna on taas uusi päivä ja uusi ruokatunti siihen käytettäväksi. On minulla omena minkä voin syödä samalla kun teen töitä jos haluan.

Minulla on enää 6 työpäivää tämän jälkeen, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai ja maanantai ja seuraava tiistai. Keskiviikkona on ensikäynti aikuispsykiatrialle, sen minä sanoin sairaalassakin, ettei tarvitse sen takia jäädä, kun se on jo kohta, muutama kuukausi aiemmin olisi voinut olla eri asia.

Nyt minulla on lisää päivämääriä lisättävänä kalenteriini, ihan liikaa siihen nähden miten vähän on päiviä kuukaudessa ja joudun ehkä niistä kolme viettämään sairaalassa, mahdollisesti enemmän eikä se ole reilu peli.

Älä ikinä enää luota

Oikeaoppinen tapa lohduttaa loukattua on kertoa kuinka paska ihminen loukkaaja on, ei hyssytellä ja sanoa että kyllä se siitä, koska totta kai kyllä se siitä ennemmin tai myöhemmin, kunhan haavat on nuoltu. Sitä ajankohtaa varten täytyy tietää varmasti että loukkaaja on paska ihminen ja ansaitsee kidutuskuoleman, ja että loukatulla on takanaan ihmisiä, jotka siellä pysyvät soimaamassa paskiaista.

Silloin kun minua loukataan, suren ja surkuttelen itseäni noin kolme varttia, sen jälkeen suutun ja puren takaisin. Ja koska olen hyvinkoulutettu taistelutiikeri, miten toisen ihmisen saa suuttumaan ja ehkä sitä kautta tunnustamaan jotakin mitä ei vaan herttaisesti muuten viitsi sanoa päin naamaa, sen asian mistä kenkä puristaa.

Ja koska olen ihminen, minun tosiaankin täytyy saada tietää mistä se saamarin kenkä puristaa. Ennemmin tai myöhemmin, tai muuten en voi antaa asian olla.

Mieluummin ennemmin, ei menisi niin montaa päivää pilalle odotellessa vastauksia.

Nyt pitäisi olla saatanasti viinaa ja mieluummin rahaakin ja mahdollisuus päästä jonkun eksän kainaloon unohtamaan kaikki paska.

Tänään minua on loukattu verisesti.

1. Kello 18 kun on sovittu että jutellaan, mitään yhteydenottoa ei kuulu, joka tarkoittaa ettei minulla ole mitään väliä.
2. Kun soitan itse 18:25 asianomaiselle, ei herra ole vaivautunut etsiytymään yksinäiseen paikkaan, jossa voisi puhua rauhassa, vaan takaa kuuluu pelikoneiden ja alkuillan hiprakkaista höpötystä taustalta.
3. Mitään syytä ei tunnu löytyvän sille, kun sanotaan, että musta tuntuu että tää oli tässä.
4. Ei mitään selitystä, vaikka kuinka sitä pyydän.
5. Kun puhelu loppuu ja saan itkeskeltyä hetken pettymystäni, ja lähetän vielä perään wtf-sisältöisiä viestejä, niihin ei anneta minkäänlaista vastausta.
6. Ja kun alan suuttumaan ja berserk-moodi menee päälle hyökkäysten muodossa, aletaan vain vittuilemaan ja loukkaannutaan siitä, että loukattu iskee takaisin.
7. Ja kun kysyn, miten voi tunteet muka noin vain kuolla, kaiken tämän jälkeen, ja pyydän yhtä saatanan vastausta vain, laitetaan puhelin pois päältä ja mennään luultavasti rakkaiden ystävien keskuuteen nuoleskelemaan omia  haavojaan ja itkeskelemään sitä kuinka tyhmä nimeltämainitsematon Anttu on ihan sekaisin ja vitun sairas skitso. Koska ei anna vaan olla, vaikka juttu on nyt öyver, vaikkei mitään kunnon selityksiä ollakaan annettu, mutta sen nyt voi unohtaa, kerran on niin vitun sairas skitsoaja.

The end, kolme vuotta, parisuhteen rekisteröinti ja yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat kankkulankaivosta alas.

Ps. Olen muuten tosissani sen suhteen ettei aleta surkutella tilannetta, koska minä en enää jaksa suuttua. Jankatkaa mieluummin sitä kuinka vitun idiootti ja paska ihminen Leijona on.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

ihan kivasta päivästä ja muusta

se ei tunnu etenevän mihinkään

mutta yhtäkkiä yksi tunti hereilläoloa onkin vaihtunut kolmeentoista

ajatuksia ei ole tuntunut olevan

mitään ei tunnu saaneen aikaan

vaikka tiskivuori onkin mystisesti kadonnut keittiöstä.

olut kotisohvalla sängyssä maistuu hyvälle

elokuva on hiljaisena taustamölynä näkymättömissä

tämän talon ääniä ovat näppäimistöllä hyppivät sormet

ja se kahina joka kuuluu kirjasta sivua kääntäessä.

Joku saattaisi kutsua tätä arkea tylsäksi ja yksitoikkoiseksi

mutta minusta on kivempaa kun ei ole kiirettä

minusta on kivempaa olla hiljaa

olenhan kasvanut vanhempien ja sisarusten jokailtaisen huutamisen ja tappelun varjossa

tuntien olevani syypää siihen kaikkeen

ja useinhan sitä olen ollutkin.

Emokid had a party and nobody came

Riehun ympäriinsä. Kuten nuorelta odotetaankin.
Paiskon avaimiani kovaäänisesti pöytään ja pidän jalkojani pöydällä - ottamatta kenkiä pois jalasta ensin.
Vittuilen kaikille, minun työaikani ei ole vielä alkanut. Hoidetaan työasiat työaikani sisäpuolella.
Pomo kutsuu juttelemaan ongelmasta, itken häpeilemättä.
Kuljen ympäriinsä t-paidassa häpeilemättä.
Rupisine käsivarsineni. Ei tässä natsikurissa muu auta kuin tarttua niihin pieniin vapauksiin, joita vielä hetken on jäljellä.
Ketä se riehuminen hyödyttää? psykologini ihmettelee moneen otteeseen.
Toistan jälleen kerran ärtyneenä MINUA! Eikö se ollutkin tarkoitus, että minun on opeteltava näyttämään tunteitani eikä sulkemaan niitä sisälleni? Ja nyt se ei sitten sovi?

Eikö se ymmärrä. Kuinka vaikeaa tämä on. Kuinka voimakkaasti raivo puskee lävitseni, viha, kuume nousee, käteni tärisevät niin etten saa otetta mistään, hampaani narskuvat suussa, kynnenjäljet ovat porautuneet kämmeniini. Minä tahdon vain huutaa ja paiskoa ja purkaa kaiken pois. En istua selkä muihin päin kasvot ruudulle luotuna, paukuttaa töitä ja vuodattaa toista päivää putkeen ärtymyksen kyyneliä.
Mutta ketä se hyödyttää?
En myöskään ole ainoa, jota työpolitiikan muutos koskettaa, siitä se jaksaa muistuttaa. Kyllähän minä sen tiedän, en minä niin itsekeskeinen ole, mutta minä tässä vihainen olen, minä tässä tuolilla istun minä minä minä, miksen saa kerrankin puhua itsestäni, tunteistani, kerrankin kun niitä ymmärrän? Tähän minua on viimeinen ikuisuus painostettu, mutta nyt kun olisin valmis, se ei enää käykään päinsä. Minä olen liian lapsellinen kun en ajattele toisia, kun otan työasiat henkilökohtaisesti, kun kaipaan kasvoja joita syyttää.
Se jauhaa myös kerta toisensa perään siitä, että perheterapiasta olisi varmasti apua. Eikä jankkaaminen lopu, vaikka kuinka toitotan, ettei se sovi. Etten halua olla vanhemmilleni tämän enempää vaivoiksi, että minä tässä olen viallinen, ei minun lapsuudelleni enää voi mitään tehdä, minä tässä apua kaipaan. En minä halua istuttaa sukulaisiani ja "ystäviäni" penkkiin ja antaa ammattilaisen tentata niiltä, minkä takia minut on niin helppo ohittaa. Miksei minulle soiteta ja pyydetä mukaan rientoihin. Miksi minä olen aina se, joka soittaa. Se vikahan on minussa, joten eikö nyt olisi oleellista keskittyä sen paikantamiseen ja korjaamiseen?

Kotona asiat ei ole yhtään sen paremmin. Sanon, että minua vituttaa, Leijona ärähtää no mikä nyt taas!
Ei kai mikään sitten...
Riitely jatkuu pitkin iltaa, se on ensimmäinen kerta kun Leijona lähtee sanaharkkaan mukaan, se kuittailee ilkeästi tekemisistäni ja siitä kuinka hui kamala on niin vaikeaa. Tietenkin loukkaannun. Ja sanon ilkeitä asioita. Samalla mitalla takaisin. Se painelee vittuun.
Vittuun nimenomaan, sen se paljastaa myöhemmin palatessaan vaimonsa kainalosta. Sano nyt jotaan...
Noh..... oliko hyvä survasu?
Tungen kuulokkeet korviin ja nukahdan sängyn kauimmaiseen reunaan sen nurkasta. Minuun et koske. Minä en suostu tällaiseen kohteluun. Vaikken itsekään ole ollut sieltä uskollisimmasta päästä.
Vatsaa ja kurkkua polttelee kaapista tyhjennetyt nuudelipakkaukset.
Aamupuuro. Senkin oksennan julkeasti pois, jätän ovenkin auki, mitä väliä sillä nyt on. Minun kotini, minun ruumiini, minun paha oloni, ei uskottoman Leijonan, se voi lähteä sinne minne vain tahtoo.

Kysyn äitiltä saanko minäkin sitten juhlat kun valmistun koulusta, kymppiluokalta. Se tiuskaisee että en tietenkään saa, ei siinä ole mitään juhlimisen arvoista.
Iskä nauraa päälle, että lupaa nyt vaan, ei sitä kuitenkaan tule tapahtumaan, sitä valmistumista.
En ehkä saisi loukkaantua yhtä paljon kuin loukkaannun.
Enkä kai siitäkään, kun sanon muuttavani veljen ylioppilasjuhlien jälkeen takaisin kotiin ja äiti tuhahtaa älä unta nää.