In sickness and in health

Mietinpähän tässä, mistä sitä kirjoittaisi. Olisi minulla paljonkin, mutta toisaalta taas ei mitään. En ole hyvässä kunnossa, ja olen ollut yksin, enkä siitäkään tykkää. Leijona tulee tänään illalla kotiin, ja vaikka pelkäänkin sitä että onko se minulle vihainen, kun en pärjääkään yksin, odotan sitä. Maalailen sairaita kuvia päässäni, että sitten kaikki on taas paremmin.

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.

Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.

Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.

Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.

Epäonnistuneen hoidon jälkeen taas vannoin, etten menisi enää kiusattavaksi. Pidin kaksi taukoviikkoa ja sittenhän sitä taas mentiin. Vihaten maailmaa ja lääkäriäni ja hoitajaani. Kaikki sujui kuitenkin ihan hyvin. Kirvelsi, väsytti ja yökötti, mutta seuraavana päivänä pystyin jo pakottamaan itseni jalkeille ja viettämään yhden kiireimmistä viikoista pitkään aikaan koulun ja töiden osalta. On ollut pahoinvointia ja olen oksennellut niin pakosti kuin itseni pakottaen, enemmän pahoinvointi on ollut henkistä kuin fyysistä tällä kertaa ensimmäisten päivien yltiömäistä väsymystä. Pyörryttää ja vietän suurimman osan päivästäni vaaka-asennossa tai istuen. Tunto alkoi lähteä raajoista jo viimeisintä tiputusta ottaessa, eikä se edelleenkään ole täysin palannut. Polttelee jalkoja ja sormia ja niskoja ja selkää särkee jatkuvasti. Syön aika paljon särkylääkkeitä ja käytän kipulaastaria ja pahoinvointinappeja. Ikeneni vuotavat verta ja nivustaipeet on täynnä kovia pahkuroita, ilmeisesti imusolmukkeita. Limakalvot kuivaa aika pahasti.

Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?

Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.

Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.

En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.

Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Punakirjava nahka

Viime kerrasta sytostaatteja kevennettiin, oli niin paska olla, korvattiin jotakin toisella, ja nyt olen nokkosihottumalla. Kasvutekijää ja muita kivoja nappeja lisää.

Eno hakee poikansa kanssa sairaalasta, käydään drive-inissä, vaniljapirtelöä, pihalla pidättelen oksennusta keinussa, ja kaivetaan hiekkalaatikkoon kuoppia. Naapurinpoika liittyy äitinsä kanssa seuraan, sen nimi on kanssa Napsu.

Kotona sohvalla ämpärin kanssa, Desperate Housewivesien uuden kauden uusin osa valuu silmien ohitse, Simpsoneita. Leijona tulee kotiin, minä käyn polttamassa enon kanssa tupakan. Popkornia, leipää, mannapuuron rippeistä tehtyjä lepuskoja, suklaamuroja. Ja sitten se pahoinvointi vasta alkaakin.

Meillä on taas hankala aika parisuhdepuolella, syksyisin alan aina pelkäämään kun tulee pimeää ja se menee välillä hysterian puolelle. Se rasittaa, jutellaan tulevaisuudesta, siitä kun pitää erota kun se on molemmille parempi. Kun kumpikin haluaa eri asioita, eikä toista voi alkaa muuttamaan tai pakottaa itseään luopumaan niistä tärkeimmistä haaveista, sitä tulee vain katkeraksi ja alkaa vihaamaan toista.

Lauantaina se oli tunnin pidempään lenkillä, minä en tykännyt. Yleensä hakkaan siihen asti että lyödään takaisin, mutta koska olen pienempi aina oletetaan että se toinen puoli on aloittanut ja ilman kunnon syytä tönäissyt kumoon. Se on ulkopuolisten mielestä aina sen isomman vika, ja minun lyöntini eivät muka saisi sattua. Kyllä minä tiedän että ne sattuu ja lyön niin että veri lentää.

Se kysyy haluanko että se lähtee kotiin. Minä en tiedä. Sanon lopulta, että älä, jää, älä mene. Eikä se lähde. Vaikka en tiedä, ei tämä ole sellaista kuin pitäisi, ehkä ollaan oltu liian kauan yhdessä, ennätyspitkä 6 kuukautta tällä erää.

Itsensä peilaamista

Olen hoitosuhteissani arastellut puhumasta tietyistä asioista. Yksi on kirjoittaminen. Oma päänsisäinen elämä mitä puran tietyllä tavalla, en välttämättä paperille, ehkei se sitten ole kirjoittamista vaan tarinankerrontaa. En ajattele virtana, vaan täytyy olla joku looginen päämäärä. Paitsi silloin kun on siinä tilassa missä logiikkaa ei ole olemassakaan. On poika, pojalla on paha mieli. On paha mieli syystä X. Nyt poika ratkaisee sen X:n Y:llä ja on taas selvitty tästä.

Oikeassa elämässä tilanteet ei laukea niin helposti, mutta itseä se helpottaa muistaa, että jotkut asiat saa selitettyä järjellä ihan tuosta noin vaan. Vaikkei siinä ratkaisisikaan sitä omaa ongelmaansa, tulee silti helpotus siitä että on ratkaissut "jonkun toisen" ongelman.

Kun teen asioita, keskustelen itseni kanssa. Se on minulle sopiva suojautumismekanismi. Ei ole liian pelottavaa, tavallaan kai on sitten enemmän läsnä kun antaa itselleen luvan käydä vessassa tai tupakalla tai keittää teevettä eikä vaan tee niitä autopilotilla. Nämä tavat toimia, etukäteenmurehtiminen, tiedän, että se on hyvin yleistä, ja siksi se onkin helpottavaa kun tietää ettei ole yksin ongelmansa kanssa. Se nimittäin on ongelma kun pitäisi toimia spontaanisti, saada joku päätös tehtyä ilman että aikaa puntaroida jokaista mahdollista asiaa joka vaan voi mennä pieleen, ei olekaan sitä tarvittavaa määrää aikaa valita vaan nyt heti tässä näin pitäisi päättää. Että otan munkin enkä pullaa.

Kauppareissut ovat kauheita jos ne vaan tulee eteen seinäntakaa. Että huomaankin lähteneeni kauppaan, mutta mitä minun nyt pitikään ostaa. Pienessä putiikissa saatan kaivella hyllyjä yli tunninkin, pistää juttuja koriin ja sitten viedä ne takaisin kun ei se olekaan hyvä. En minä tätä voi ottaa. Ja sitten soitetaan Leijonalle. Pystynkö minä ostamaan jukurttia?
Osta vaan.
Hyvä mieli tulee ja jes, nyt voin ostaa jukurttia! Kunnes sitten soitan heti takaisin. Mitä jukurttia mie pystyn ostamaan?

Pelkään kuitenkin niin paljon irtaantumista minästäni. Minulla kun ei ole sitä selvää kuvaa edes omista fyysisistä rajoistani enkä osaa sanoa miltä näytän, kerran epäilen sitä mitä peili kertoo. Sehän sanoo joka aamu eri asian.

Haen tukea varmistamalla toisilta oikeita toimintamalleja, etten varmasti tee asioita väärin. Lopetan seinään omat tunteeni, jos illalla on paha olla, senkun sanoo vaan että nyt turpakii, me nukutaan eikä ajatella. En tykkää pahoista ajatuksista.

Olen arastellut kertomasta kirjoittamisestani, tarinoistani, ja blogista hoitokontakteilleni, koska olen aina pelännyt, että ne otettaisiin minulta pois. Tänään kuitenkin mainitsin tunteensiirtotekniikoistani ja tästä julkisesta päiväkirjasta ja palaute oli positiivinen. Että tee vaan niin jos se hyvältä tuntuu.

Ehkä olen joskus valmis luopumaan osasta sisäistä elämääni, sillä välillä se haittaa normaalielämääni ja rajoittaa sitä kun jään miettimään, mutta en ole siihen valmis vielä. En osaa olla tässä ja nyt kun on vielä niin paljon kiinnostavaa mitä tutkia. Ehkä minä vielä tiedän joskus millainen olen ja osaan kertoa siitä millainen olo minulla on, ehkä en. Kai sen aika sitten näyttää. Ehkä vielä joskus ajatukseni kulkee kuin rasvattu salama, tai sitten se hidastuu entisestään, se on vaan hyväksyttävä ettei sitä voi tietää. Se on pelottavaa ajatella tulevaisuutta. Maailmanloppuja, omia henkilökohtaisia valintojaan, tehdä päätöksiä vain itsensä vuoksi; kun pelkää että onkin väärässä. Teen väärin. Ja minä en halua tehdä väärin tai olla väärässä. Minä haluaisin nähdä kaiken sen mihin päätökseni tulee vaikuttamaan.

Muttei tulevaisuuteensa voi kurkistaa.

Tunteensiirtohahmojen tulevaisuuden taas saa päättää ihan itse ulkoisesta maailmasta huolimatta. Siksi ne on tärkein turvapeittoni ikinä. Vuodesta 1994 lähtien. Minun mielikuvitusystäväni ovat aina olleet oikeiden ystävien puutteen korvaajia. Skitsofreenikolle niistä suojapeitoista tulee tosin välillä pahimpia vihollisia kun ne riistäytyy käsistä ja alkaa tappelemaan vastaan, niistä tulee ohjaamattomia ääniä, niitä sanotaan harhoiksi, mutta miten ne voi taas harhoja olla kun minä ne olen itse synnyttänyt?

Mutta niin ne lapsetkin joskus vihaavat vanhempiaan.
Ja vanhemmat lapsiaan. Valitettavaa kyllä.

ps. tiedän ettei teksteistäni saa nykyään kiinni koska en osaa jäsennellä ja kirjoitan nykyisellään enemmän niin kuin saatan puhua; ilman sitä päätä ja häntää, en saa sanottua sitä mitä haluan jne, mutta yritän sitten enemmän kunhan taas tässä maailmassa on jotain järkeä.

Mikä parku pääs!

Siis ette voi uskoo miten kauheelta tuntu päästää se oma vaavansa kouluun. Siinä iskä täris ja maha heitti kuperkeikkaa tavallista enemmän kun käytävällä ooteltiin opettajatätiä, urhea pikkupoitsu vaan istu sylissä tyynesti hymyillen ja katteli ympärilleen silmät kiiluen malttamattomana.

Sehän oli jo viiden aikaan pystyssä jalat ristissä ku iskällä oli vaan silmät ristissä, piti saada aamupuuroa ja pukea jo varkut ja huppari päälle eikä piirrettyjäkää ollu vielä pitkään aikaan tieossa joten siinä myö istuttii pöydän ääressä toinen nuolemassa lautastaan ja toisen leuka teekupissa ku jaksanu päätään pitää pystyssä, ja vartuttii. Vartuttii et se herätyskello sit varttia vaille seittemän oikeesti soi ja Leitsukka örähti ja pieras ja kääns kylkeää mutku huomas ettei kukaa sammuttanu sitä vekotinta nii oli senki sitte pakko nousta jo ylös keittelemää kahvetta.

No mut siis ihan kamala kokemus iskälle ku pitää oikeesti tajuta että se pieni oma on nyt iso poika ja menee ekalle luokalle ja saa kaikkia uusia kavereita ja oppii lukemaa paremmin ja laskemaa ja sit tulee niitä luokkisten kakkusynttäreitä missä ennen kiinnitettii aasille häntää mut nykyää taietaa pelata vaa pleikkaa ja syödä juustonaksuja. Et koht se ei enää juokse sun syliin ja halaa ja pussaa ku on liian iso poika siihen hommaan. Eikä kattele sun kanssa kirjoja ja laula epäsopivia omakeksimiä lauluja. Siis arvatkaa! Eilen ku tultii junalla kotii se ootti kiltisti koko matkan ja kuiskas sitte ku sopiva paikka tuli et miks se viereisel penkil istuva pappa hais niin pahalle vaikka ennen se kysy sitä ihan suoraa ja maailman kovimmalla äänellä niin et iskä vajos maan alle häpeissään.

Et ei se oo enää mikä vauva.
Ja sekös harmittaa.

Kun haettiin se pois ekalta päivältä sehän oli viel enemmän innoissaan ja puhu ku papupata kaikest mitä kivaa niil tulee olemaa koulus niiku numeroit ja kirjaimii mitkä on laskemist ja kirjottamist ja sit pelataa pesäpalloo ja harjotellaa juoksukilpailuit ja pallonheittoo ja hyppäämist ja siis ihan kaikkee! Et uskokaa iskä.

No en uskokaa.
Et sie muru oot jo niin isopoika et iskää oikeesti itkettää.

No enhän mie sitä sille sanonu, ei se ois ymmärtäny sitä vielä vaikka paljo ymmärtääki jo.

Niinku se oli eilen Leijonalta kysyny
et piätsiä iskäst nyt huolen ku miä en välttämättä ehi ku pitää olla koulus.

No, tää joka ei osaa pitää itestään huolta lähtee nyt viimeistelemään pakkaustaan ja tarkistaa että mukana on kolitsihousut, huppari, oma aamutakki (ei niissä sairaalan omissa tarkene pihalle), villasukat, käsirasva, lompsa, tupakkia, sytkäri, puhelin ja puhelimen laturi ja kuulokkeet, pari naistenlehtee ja joku kirja mitä ei kuitenkaan tuu luettua... tarviinkohan mie muuta? No vois sitä vaikka ton oman muistikirjan ja kuuliksen ottaa, jos sille tuulelle sattuu. Ja sitte vaihetaa päälle sairaalamukavammat vaatteet muutenkin. Ruutufleecehousut, joku virttyny t-paita ja villatakki, jalkaan tulee reiskat. Ei sitä sen hienompi kannata olla.

Ainii! Kamminki voisin ottaa ja naamarasvaputekin ja sen toisen mitä levitän inhottaville paukamille naamassani et ne lähtis nopeemmin ja siistimmin helvettiin siitä.

Ja puhtaat kalsarit! Neki voisin ottaa raisaalaan mukaan varmuudenvuoks. Jos sit vaikka tarvii ku lähtee kotiin.

Ps. Kyl minuu oikeesti pelottaa.

Kun mie pelkään niin paljon pimeetä

Meillä oli mökkiviikonloppu, minä halusin, minä en ehdi muuten. En enää tänä vuonna, vain yhden kerran aiemmin tänä vuonna, minä haluaisin olla pidempiä aikoja ja enempiä kertoja, muttei ehdi. Juoda teetä keltaisin talonpoikaispöydän ääressä, minkä ääressä ukkosiltoina vaari opetti pelaamaan korttia, opetti sytyttämään takan ja kamiinan ja pihalle nuotion, saunan, nostamaan kaivosta jäätävänkylmää vettä saunaan ja tiskivedeksi, ennen sitä juotiinkin, nyt se mielletään likaiseksi, vaikkei se sitä olekaan, kunhan ne hämähäkinraadot kauhoo pois seasta.

Istutaan kiikussa polttamassa tupakkaa, niin kuin silloin lapsena istuin vaarin kanssa kun se poltti piippua ja kertoi sotajuttuja ja nuoruustarinoitaan, sillä oli villi nuoruus, ei siitä täysissä järjissä ja keuhkojen lukumäärässä selvinnyt, sillä oli niitä vain yksi, toinen piti leikata pois, ja siihen jäljelle jääneeseenkin kasvoi karsinoomaa johon se lopulta kuoli.

Puunaan muovimatosta pinttyneet pölyt pois, isosisko täällä on pidempiä aikoja ja useampia kertoja, mutta sen mökillä oleminen on tietokoneen ruudulta piirrettyjensä tuijottamista, sitä voi tehdä kotonakin, kun ulkona ei ole hommaa.

Punkkeja kalastan kaksi pois, niistä minä en tykkää, poltan ne elävältä, niin niille pitää tehdä, ihmiskunnan vitsauksille, halvaannuttajille, hiljaisille ja hitaille tappajille. Yleensä minulla ei niitä tule, minulla on paskaa verta, mutta nyt ne on epätoivoisia ja yrittää parhaansa mukaan tarttua mihin vain kiinni.

Hyttysiä ei sen sijaan ole, muutama vaivainen vain.

Käärmeitä minä pelkään, ei niitä ole kuin kerran ollut kompostissa, kyy, mutta silti inhottaa sotkea vesimeloonin- ja banaaninkuoret lehtimössöön. Meillä on viereisellä rannalla käärmekalliot, siellä käytiin lapsuudessa katsomassa kauempaa kun kyyt loikoilivat auringonpaisteessa paljaalla kivellä. Ei se niille pitkä matka ole uida kohti uusia maisemia.

Pimeä on kuitenkin pahin. Minä vihaan pimeää niin paljon että sydän tykyttää sen ajattelustakin, vaikkain päivän turvin se tuntuu turhalta ja ylireagoimiselta, mitä minä siinä muka voisin pelätä. Mitä kukaan voisi pelätä. Ei siellä mitään ole, ei sieltä mitään tule. Jankutan sitä kun säkkipimeässä suunnistaa parin metrin etäämmäs aitasta kusemaan, kävelen puuta päin ja saan kuhmun vasemmalle otsaan, oikealla on jo, Leijona heitti 10 litran vesikanisterin päähäni. En halua katsella ympärilleni, vaikka se on pakko, vaikkei näekään mitään, kaupungissa tai sen lähellä ei ikinä tule näin pimeää, on aina jostain kilometrien päästä hohkaavaa tehtaanvaloa tai katulamppua, taivaskin näyttää valoisammalta kuin metsän keskellä sen sylkeässä viimeisiä pisaroitaan niskaan.

Pimeää minä aloin pelkäämään 10-vuotiaana, sairaalassa, kun mies käveli ympäriinsä öisin ja pysähtyi sänkyni viereen hengittämään rohisevalla kurkullaan, siinä se saattoi seisoa tunninkin, jos yökkö ei kolistellut käytävällä. En minä silloin tiennyt mitä se teki, mutta nyt kun sitä ajattelee, saatan tietääkin, vaikken haluakaan.

Minulla on enää 7 vuorokautta ja muutama hassu tunti ensi maanantaista ennen sairaalaa.

T40.4 Intoxicatio medicamentosa

Minä en vihaa paljoa. Viha on rakkauden vastakohta, viha tarkoittaa pelkoa, pelossa on mukana hiljaista kunnioitusta, inhoaminen ilman pelkoa on säädyllisempää ja yli-inhimillistä. Vihassa tappaessa voi vedota tunteisiin, inhossa se on mekaanisempi reaktio, mutta parasta on olla tuntematta mitään, jolloin ei tarvitse välittää.

Muita eläviä ei saa luokitella, eikä sitä mitä itse on, ainakaan ulkoa tulevien kimmokkeiden perusteella, mutta omat tunteensa täytyy lokeroida, jos niitä haluaa hallita. Jokainen ei välttämättä tätä halua, ehkä nämä ihmiset vihaavat omia tuntemuksiaan, toisin sanoen väittävät vihaavansa itseään, muttei itseään voi vihata, siinä tapauksessa vihaat sitä mitä sisälläsi on, niitä tuntemuksiasi. Käsittele ne, ehkä silloin tajuat, mistä puhun.

Tiedän ettei se ole helppoa, myöntää olevansa heikko, toisten vaikutusten alainen, kaikkien. Sehän ei tässä maailmassa sovi. Täällä ei saa uskoa jumalaan eikä maailmanloppuun.

Toisille tunteille se riittää että ne käsittelyn jälkeen jättää vain arkistoon pölyttymään ratkaistuina ongelmina, mutta jotkut asiat jäävät avoimiksi peikoiksi, ja ne tulevat yleensä esille kaikki kerrallaan, kun tuntee olonsa huonoksi. Niin minulle käy aina, siksi minä en luota, siksi minä olen sairas, kukaan ei ole ottanut niitä minulta pois. Sitä miksi olen katkera ja vihainen eli peloissani, miksi istun kolme tuntia paikallani sängynreunalla ja tuijotan lattiaa, tai makaan yöllä katulampun paisteessa lattialla tuijottaen kattoa. Mutta kun se lamaa. Ja kun yrittää olla ajattelematta se lamaa kaiken.

Tänään on vähän parempi olo kuin viikkoon. Olen vielä fyysisesti heikossa hapessa ja räkää on ja tulee, samoin kurkkukipua ja tukkoisuutta, mutta enää en aivastele pitkin monitoreja jatkuvalla syötöllä, köhi itseäni jokaisen asennonvaihdon aikana kipeäksi eikä se limaräkä joka nenästä tulee ole värillistä. Niin kuin sen ei kuulukaan olla. Kurkusta tulee vielä ruskeaa ja vihreää, sieltä saakin tulla mitä ikinä haluaa.

En ole ollut pitkään aikaan flunssassa, muistaakseni tammi-helmikuussa (tai en muistaisi jos en muistaisi että silloin olen puhunut paljon puhelimessa, eikä se tuntunut miellyttävältä kurkussa), sitä ennen edellisenä syksynä, minulle se on tervettä. Olla kaksi kertaa vuodessa kipeänä, ennen olin aina keuhko-silmä-korva-poskiontelo-kurkku-infektiokierteessä, vuoden ympäri, minulla on alikehittyneet keuhkot joilla on toimintavajetta eikä vereni saa yhtä hyvin happea kuin terveillä, se on yksi syy, miksi hemoglobiinini on niin huono, kai, en ole lääkäri, eikä lääkäri ole maininnut asiasta.

Perjantaina ja lauantaina viiltelin jenkkakahvojani, se on yllättävän hieno paikka, ja sitä ihopintaa riittää. Ristiinrastiin ja ristinollaa, kipeänä ei voi oksentaa, ei tee mieli, on muutenkin niin täynnä nestettä ja limaa eikä yskimiseltään ehdi. Leipäveitsi tuntuu hauskalta, semmoinen missä on kunnon aaltoterä.

Käyntiin päivystyksessä, en minä olisi halunnut tai jaksanut, mutta Leijona halusi kun sen mielestä otin liikaa kaikkea, mutta minä halusin vain nukkua, se hävettää käydä ensiavussa, vaikkei äiti olisikaan töissä, vaan sen takia että on ottanut jotain, ihan sallittuja annoksia, vaikkei ne omia lääkkeitä olisikaan, kyllä minä tiedän mikä menee yli ja paljon saan ottaa.

Olen yrittänyt soittaa vastauksia, mutta linja on varattu, huomenna on taas uusi päivä ja uusi ruokatunti siihen käytettäväksi. On minulla omena minkä voin syödä samalla kun teen töitä jos haluan.

Minulla on enää 6 työpäivää tämän jälkeen, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai ja maanantai ja seuraava tiistai. Keskiviikkona on ensikäynti aikuispsykiatrialle, sen minä sanoin sairaalassakin, ettei tarvitse sen takia jäädä, kun se on jo kohta, muutama kuukausi aiemmin olisi voinut olla eri asia.

Nyt minulla on lisää päivämääriä lisättävänä kalenteriini, ihan liikaa siihen nähden miten vähän on päiviä kuukaudessa ja joudun ehkä niistä kolme viettämään sairaalassa, mahdollisesti enemmän eikä se ole reilu peli.

?-2

Mietin varmaan puolituntia, miten esittää sen, että aion lähteä kotiin, kunnes muistan, missä seurassa olen, ja huikkaan vaan, että nyt meen, ja taidan saada perääni muutaman kädenheilautuksen. Tätä hetkeähän ne on odottaneet kuin kuuta nousevaa ainakin siitä asti kun suurinosa porukasta lähti jatkamaan muuhun suuntaan, eikä nuotion ympärille jäänyt enää montaa silmäparia tuijottamaan ahnasta tulta.

En tykkää kävellä yksin sitä kilometrin matkaa, nenä on täynnä tuhkaa ja hengitys kuulostaa raskaalta ja vaivanloiselta, vastaan kävelee vain kaksi ihmistä, mutta niiden takia sydän jättää kaksi lyöntiä välistä hakatessaan muuten tuhatta ja sataa korvissa asti. Joudun pysähtelemään monta kertaa pyörittelemään nilkkojani, halpostennarit ei vaan ole mitkään kunnon kävelykengät ainakaan oman jalkani askellustyylille.

Hoipertelen enemmän kuin on tarkoitus, mutta päätä jomottaa ja silmissä on sameaa, piilarit on kuivuneet paikoilleen, ja heittelen ne pitkin vessan lattiaa, onhan ne olleet jo pari, kolme viikkoa, otetaan uudet.

Leijona ei vieläkään vastaa soittoihini, kohta kaksi vuorokautta. Olo on tarpeeton ja surkea, ja iskä metelöi imurin kanssa, valkoviini kivistelee pääkopassa, vaikkei enää edes yhtä pahasti kuin illalla, Burana on mennyt kurkusta alas, se kun ei räjäytä känniläisen maksaa, toisin kuin parasetamoli, se vain pistää mahan kouristamaan, mutta ainahan minua kouristaa nykyään, ja alan jo toivoa pikkuhiljaa että tämä syöpä on nyt todellakin Syöpä niin pääsee koko vartalosta eroon.

Haisen Offille ja koiralle, koirat vaan tykkää minusta, mutten kehtaa sanoa niille, etten minä tykkää koirista, vaikka niihin olenkin viimeisten parin vuoden aikana saanut itseni siedättymään jo lähes tunteettomalle tasolle. Kunhan pitävät turpansa kiinni.

Syön kolme jättipingviinituuttia, eikä vieläkään helpota. Haluaisin vain, että se soittaisi. Sanoisi nyt jotain. Melkein kaduttaa, etten mennyt panikoimaan paikalle, saamaan hyperventilointikohtauksia ja olemaan liian täynnä toisten Pyhää Surua. Minulle kun tulee jo yhden surevan ihmisen seurassa niin paha olla. Ei kai saisi tulla, pitäisi olla vahvempi ihminen.


Ps. Näin pahaa unta. Ja tajusin, etten todellakaan jaksaisi pelastaa ketään.

Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen

Onkohan nyt maanantai vai tiistai, ainakaan ei enää sunnuntai, päivien nimillä ei ole mitään väliä, niiden olemassaolo ja kulku on täysin turhaa eikä ollenkaan välttämätöntä. Ei silloin kun on yksi ja sama onko edes itse olemassa, tai ehkei sitä olekaan, ei tässä teatterissa ole esityksiä enää. On hiljaisia hetkiä ja naapurintytön kyyneleitä seinien läpi, tupakansavua ja lumisadetta vappupäivänä, muttei mitään mikä todistaisi, että tässä asunnossa olisi elämää.

Tietokone pölyttyy nurkassa, sen sisällä on sosiaalista mediaa mikä on parempi olla kielletty, ei se tänne kuulu, täällä ei eletä, täällä ei päiviä ja tunteja ole, täällä ei nousta sängystä ja ainoa mikä vaihtelee on televisiokanava, vaikka olisi yksi ja sama onko sekään päällä.

Pihalla on riiteleviä oravia ja rastaita, niitä minä katselen ikkunasta ja varistan tuhkaa tuuleen.

Miksi rahan täytyy olla niin iso ongelma.

Siltä on otettu letku pois ja tänään syödään desi puuroa.
Ne kukat mitkä sain ennen tätä päivää istuu pöydälle läikyttäneessä maljakossa, ne on kaatuneet jo kolme kertaa, aina kun olen saanut raivarin valuttavan tiskialtaan kanssa, miksei minulla ole sopivaa jakoavainta, saisin tiukattua sen itsekin, vaikka tiiviste varmaan on laho ja halki eikä siitä olisi mitään hyötyä.
Muttei tänne voi kutsua talonmiehiä.
Ei silloin kun minua hävettää. Olen kuitenkin aina liikaa olemassa, aina sotkemassa ja jättämässä jälkiä ympärilleen.

En ole käynyt niin moneen päivään ulkona, että se kuulostaa jo pelottavalta lähteä.
Vaikka kampaan tukkani ja laitan siihen vahaa ja lakkaakin, pesen naamani ja pyyhin kulmakarvoihin väriä, naama ei ole ollut näin kaunis niin moneen kuukauteen, mutta miten se voisi riittää. Kun on iso kumpu ja vatsakipuja josta vielä suurempi kumpu ja kuravellipaskaa ja veristä oksennusta, eikä se edes ole tautia vaan psykosomaattista sekoilua.

Miksei nyt ole jo äitienpäivä.

Ja miksei nyt ole jo huominen, tietäisin kuinka monta euroa jää tilille, ainakin 17, mutta kivempi olisi kaksikymmentä, sen saisi uloskin, vaikkei sillä kesäkuun 16. päivään eletäkään, vaikka kuinka olisi pakko.
Vaikka pitäisi olla onnellinen siitä, että on ihminen, jonka kodista ei ikinä lopu ruoka kokonaan, että on kasvatettu niin että makaroonia ostetaan puoleksi vuodeksi kerralla, jos vaikka sillä pelkiltään täytyy joutua elämään. Mutta onko se elämää.

Ei ne ole edes kysymyksiä, ei niitä voi ääneenkään sanoa, täällä täytyy olla myönteinen, vaikkei olisi olemassakaan. Pyyhkiä räkää toisen nenänpielestä ja piikittää, melkein sanelen haaveita, mutta sitten se yskii pahankuuloisesti ja jätänkin välistä, jos niistä ei tulekaan mitään, ei sitä kannata turhaan haaveilla, jos siitä tulee vaan paha mieli.

Sillä ei ole silmäripsiäkään enää, tai on pikkupikkuiset piikintaimet jos oikein tarkasti ja varovasti koskettaa kun se nukahtaa selälleen suu raollaan.

Minä antaisin tytön nimeksi Eerika jos vielä joskus saisin tytön.

Kурение убивает

Aamut ovat helpompia kuin illat. Aamuisin ei satu ja on parempi mieli, virkeä olo ja jaksaa nousta ylöskin hetkeksi. Jaksaa sen aikaa kun kytketään tippa takaisin kanyyliin ja ruiskutetaan energiat nenämahaletkuun. Jaksaa jopa lukea hetken, ja jutella, ja kaivata aamukahvia.
Ainakin kuume on laskenut enää pieneksi lämpöilyksi, sormet ristissä, jos se ei edes takaisin nousisi. Ei voi antaa isoja häätöannoksia jos on niin heikoilla, eikä pääse etenemään pääsyyllisen hoitamisessa.

Minä en uskalla lähteä kouluun, mutta menen sitten kun se nalkuttaa ettei minusta mitään hyötyä ole täälläkään.

Ja että mene illalla jumppaan, sie tykkäät käydä jumpissa ja tulee parempi olo.

Uskallan kuitenkin vasta lähteä varttia ennen tunnin alkua kun Tapsu pääsee vasta paikalle pitämään Leijonalle seuraa. Silti ehtii polkea rauhassa, kunnes paikanpäällä huomaa että ne saakelin housut jäikin siihen ekaan kassiin minkä meinasi ottaa mukaansa, kunnes huomasi että se onkin liian pieni.
Ja sitten tuhatta ja sataa kotiin ja takaisin jumppatalolle, vartti myöhässä, muttei siinä menetä kuin alkulämmittelyt mitkä tuli kohtuullisen hyvin itsekseenkin hoidettua ees taas seilatessaan.

Minulla on kaksi jumppaa, tai toinen on vain kuntojumppa ja toinen enemmän venyttelypainotteinen, minä, mummot ja pari kilojaan tiputtavaa nuorempaa naista. En ole käynyt jumpassa sitten edellisen kesän, mikä on aivan liian pitkä tauko sellaisesta jota tykkää tehdä.

Kun juoksen, juoksen hampaat irvessä.
Kun kävelen, kitisen ja marisen koko ajan kun selkään ja polviin sattuu.
Kun käyn salilla, tylsistyn ensimmäisen vartin jälkeen.
Ja minähän en ui.

Mutta perus hikijumppa, se on aina ollut rakkautta. Yykaa, koonee, yykaa, yykaa, pidä pidä, hyvä päästä irti - ja alusta, ja jaksaa.

Jos vielä pääsisi kunnon rasvanpolttoaerobiciin, olisin vain seitsemänsissä taivaissa, rääkin pitää tuntua mutta niin että naurattaa ja hymyilyttää ja jälkeenpäin on raukea ja onnellinen, juo hieman vettä, ajaa rauhallisesti kotiin, polttaa tupakan ja tekee vähän iltapalaa. Minusta aina pitää tehdä niin kovaa että tuntuu seuraavana viitenä päivänä että jotakin on oikeasti tehty. Muuten heitän vaan leikiksi, ja menee into.

Silloin kun vedin itse puolentoista tunnin hikijumppia, olo oli koko ajan mitä mahtavin.

Ainoa hikijumppien yli menevä on luisteleminen, vaikken minä enää kummoinenkaan luistelija ole, joskus olin, silloin kun pelasin kiekkoa ja taitoluistelin ja vedin lasten taitoluistelua ja luistelukoulua.

Minusta on niin hassua kun ohjaaja juoksee vielä pukkariin matkatessa kiinni ja utelee että oliko kivaa ja menikö hyvin, ja vielä pihallakin se käy kiinni, vaikka yleensä vieraat ohjaajat päättävät säntillisesti pysyä minusta kaukana.

Tänäänkin sataa vettä ja räntää

Äiti soittaa. Muttei se ikinä kuitenkaan soita, näen vain siitä unta niin usein, etten enää edes ole varma. Joskus on unia siitäkin, että se tulee käymään, muttei se ole ikinä käynyt tässä asunnossa, edes oven takana, muutaman kerran se on ajanut autonsa alaovelle ja avannut paksin niin että saan tavarani ulos, ja sitten vain lähtenyt.
Edellisessäkään ei, silloin kun asuin Leijonan kotona se kävi kerran.

Nykyään en tosin edes halua että se tai iskä, joka ei myöskään enää käy nyt kun siskokin asuu poissa kotoa, jolle se voi soitella ja käydä vierailemassa niin ettei tarvitse äpäräpoikaa yrittää tavoitella, tulee käymään, en halua että ne tulee irvistelemään sille että poltan sisällä enkä jaksa edes välittää.

Vaikkei sillä sanomista saisi olla, kyllä minä tiedän että se on ennen polttanut, olen löytänyt sen laukusta askin sinistä L&M:ää mitä se veti töissä ja tuli sitten kotiin olemaan hermo kireällä. Ja poltti se silloinkin kun olin pieni, silloin ainoastaan kun oltiin kahdestaan aamupäivät kotona ja se istui portailla vetämässä savua sisäänsä sillä aikaa kun minä ajelin pitkin kumpareista pihaa veikan sinisellä potkumopolla.

Kai minä yleensä sanon äitistä pahaa, mutta pahaa en tarkoita, se on kuitenkin elämäni nainen ja tärkein ikinä, enkä tiedä miten muutenkaan asiat olisi voinut hoitaa yhden kauhukakaran ja kahden kiltin kanssa.

Salatupakointi kuuluu sukuun, molemminpuolin ja vielä iskänkin puolelle.

Minun on taas vähän helpompi hengittää liian tiukoissa farkuissa kun käyn syömässä entisen tyttöystävän kanssa, se on lihonnut mutta elää sen mukaan, että elämässä on muitakin murheita, ja nousut ja laskut kuuluu joka asiassa luonnolliseen kiertokulkuun.
Naureskellaan täysi-ikäistyneille tytöille jotka itkevät muotojaan eivätkä hyväksy sitä ettei 13-vuotiaan muodoton ruumis edes ole kaunis tai että siihen ei yksinkertaisesti luonnollisista syistä enää voi palata.

On taas kevättä ilmassa kun sateessakin jokainen vastaantuleva uros näyttää hyvältä ja ihanalta, etenkin postipoika, postipoikiin minulla nyt muutenkin on aina ollut fiksaatio, tavarantoimittajiin ylipäätänsäkin.

Ja savolaisiin.

Koko ajan on nälkä mutta koko ajan on paha olo ja oksettaa ja silmät ja nenä vuotaa ja mahaankin koskee.

Ja itkettää.
Ja raivostuttaa.
Ja sitten itkettää lisää,
vaikkei nyt osaakaan itkeä,
nikottelee vaan tyhjää.

eikä sekään auta että Leijona pyytää anteeksi vitsailuaan terveydestään, siitä edes se ei saa vitsailla, siitä edes se ei saa puhua ja minua vituttaa se etten vaan yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan sen huolia.

Sekin on paskaa että vihreä KoKo-muki räsähtää rikki, mutta onni on ettei Leijonan Leijona-lasi mene paskaksi, koska sellaista ei enää saa uutta, ja minä sen sille olen ostanut joten sen on vaan pysyttävä ehjänä.

Koska jos se kuolee minä en ainakaan miksikään leskeksi tänne jää.

Sitte ku minun on parempi olo mennään matkoille. Varmaan kesällä.

Mutten minä kesällä pääse mihinkään.

No syksyllä sitte.

Se antaa vitsinä morsiuslehden ja silloin keittää yli ja revin sen silpuksi ja menen vaatekomeroon istumaan.

Repikööt siitä huumoria.

Lunta vain tuntuu tulevan. Koko reilun viikon jonka olen Suomessa ollut, on vain satanut, vaikka kuulemma kevät ennen sitä teki jo tuloaan. Ikkunalautojen lumikökkäreet putoilevat kilvan ja herättävät pommituksellaan ennen herätyskelloa. Vaikkei sitä ole oikeasti edes nukkunut koko yönä, maannut kyljellään kynnet puristettuina toisen lihaan pää liian täynnä ajatuksia tuottaakseen yhtäkään järkevää sanaa. On vain turta olo, se kun ei tunnu miltään, tuntuu elämältä oman vartalonsa ulkopuolella, katselemassa kun se tekee ja liikkuu ja lausuu tyhjältä kuulostavia sanoja.

Istun ikkunalla kun lääkärit ja hoitajat kertovat Leijonalle asioita, se vaihtaa päälleen sairaalakaavun ja saa esilääkityksen tyhjään mahaan, kohta se nuokkuu sängyllä ja se kärrätään säteeltä kirurgialle, missä siihen tehdään reikä ja raaputetaan soluja petriin.

Minä makaan enon sylissä odotusaulassa, aika vain matelee ja kaikki kävelevätkin hidastetusti, meille vain sanotaan että kaikki hyvin, se jää huomiseen asti. Heräilemään ja letkutettavaksi, jo heti laitetaan ensimmäinen erä myrkkyä sisään. Lohdutellaan että kyllä se siitä, kyllä se varmasti ihan hyvin menee, vaikka etäpesäkkeitä on ties missä, ja munuainen pitää poistaa ainakin.

En saa räjähtää omassa yksinäisyydessäni, eno tuo kotiin ja jää keittiöön juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehteä, se on tehnyt lupauksen ettei lähde mihinkään.

vitun sekaisin

On jotakin tunnemyrskyjä. Päässä pyörii ja itkettää yöt silmät punaisina. Ihan vaan koska kaikki taitaa mennä perseelleen.

Lauantaina oli pikkujoulut. Jo se, että alkuillasta Leijona oli mukana vanhojen kavereideni seassa oli tarpeeksi jännittävää, se on muutenkin varautunut niiden seurassa, koska tietää kaikista sellaista, mitä kukaan ei haluaisi tietää. Ainakaan, jos ne jutut liittyvät minuun.

Hetken kuluttua se haukkuu huoraksi ja huutaa patoutumiaan ja minä syljen takaisin vastaan pahoja ja sitten se onkin jo lähtenyt keskeltä metsää ties mihin suuntaan.
Ja tietenkin sen jälkeen täytyy olla uhmakas.

Kun ei sekään vastaa puhelimeen.

Ei ole ensimmäinen kerta ja tietää aina mihin tämä johtaa.

minulla ei ole joulukalenteria

Joulukuu ei tunnu joulukuulta ilman pahvista kalenteria, tai sitä suklaista joka on tietenkin syöty ennakkoon, mutta täytyy ne luukut silti sulkea (ettei kukaan huomaa mitä on taas päässyt käymään) ja availla sitten muiden kanssa samaan tahtiin.

Joulukoristelaatikko havukransseineen, koristeineen ja muovijoulutähtineen on seissyt useamman viikon lattialla. Siinä vaan, keskellä kaikkea ilman mitään sen suurempaa tarkoitusta. Ei ole kiinnostanut kaivella sen sisältöä. Ja sittenhän päätinkin että paskat, laitetaan ensiviikolla lasten kanssa yhdessä koristeet paikoilleen, mitä sitä kaksi tylsämielistä ukonkörilästä jostain kivoista monivärisistä kiiltävistä muovipalleroista ja lasienkeleistä nyt välittäisi.

Ei sillä, eihän tässä enää tämän viikon jälkeen ole kuin kaksi viikkoa kotosalla olemista, ja sen jälkeen residenssi siirtyy äitin nurkkiin. Syömään toisten ruokia ja palelemaan niiden kylmässä kodissa (äitin kotona on sekä vanhempi että uudempi puoli, ja sillä vanhemmalla puolella, missä kaikki ruokahuoneet, eteiset, suihkut ja muut on ei edes kannata kuvitellakaan pärjäävänsä ilman villakerrastoa). Tupakoimaan salaa saunan takana ("ja Adrian ei polta tässä talossa onkoselvä!"), olemaan varpaisillaan tuleeko veli ja sen tyttis yöksi vai ei (tarviiko siirtää kaikki omat rojunsa pois niiden valtakunnasta vai saako olla levällään), pelaamaan 24/7 pleikkaria ja ehkä siinä välissä käymään pulkkamäessä ja rakentelemaan jäälyhtyjä.

Mutta vielä ei vaan ole joulufiilis.

Eilinen verotti vielä tänä aamuna ja pari tuntia koulua jäis pois päiväohjelmasta, ei sillä, että siellä suuria näin jakson viimeisinä päivinä tapahtuisikaan. Ensimmäinen poliaika viiteen viikkoon. Uusi paikka, uudet kujeet. Ja sitten se toteaa että tämähän oli näitä meidän lopettelukertoja!

Olisi sen kai voinut asianomaisellekin kertoa.

MTT:ltä ei ole tullut mitään viestiä siirrosta, jos se nyt on sinne muistettu edes laittaa (vastahan sen tekemisestä sovittiin 3 kuukautta sitten). Vituttaa se että joutuu siirtymään, kun on kuin kotonaan nykyisessä paikassa. Olen naamatuttu kaikkien kanssa ja lääkärikin muistaa sotuni ulkoa jo.

Lastenpuolella kävin 6-7-vuotiaasta siihen asti että muutettiin, jonka jälkeen olikin puolen vuoden osastohoito. 12-13-vuotiaana vielä lastenpuolen asiakkaana, josta jouhevasti laitettiin nuorisopolin huoleksi. Neljä kontaktia, joiden kanssa en tullut toimeen. Välissä Englanti. Ja taas nuorisopuolelle vuoden 2009 alusta tämän vuoden loppuun asti. Ennen nykyistä sopivaa kontaktiani kolme niitä joiden kohdalla ei kemiat pelanneet.

Täytyykö se sama taas aloittaa uudessa paikassa?

KELA:n terapiaan ei ole voimavaroja, olen jo alistunut siihen julkilausumoon, jota hoitokokouksissa toistellaan kerta toisensa jälkeen.

En vittu jaksa.

Nyt minun täytyy sanoa vain pari sanaa ja täti kysyy heti onko ollut syömisongelmia. ON. Ja mitä muuta olet kieltänyt itseltäsi kuinkakauantätäonjatkunut ja että tiedän ettet tykkää syödä lääkkeitä mutta se on valitettava pakko jos halutaan niitä myönteisiä vaikutuksiakin nähdä.

Se sanoo että kestä nyt tämä identiteettikriisi äläkä vajoa, ei sinusta koskaan tule kahdeksasta neljään-ihmistä, jolla on viikonloput vapaat, vaan tulet aina tekemään yötä päivää kun siltä tuntuu, ja palaudut sitten omine aikoinesi.

Se sanoo ne asiat juuri sillä tavalla, mitä tiedän todeksi, mutta en saa niitä muodostettua järkeväksi kokonaisuudeksi.

Minun mieleni ei sairasta kaksisuuntaista, minä olen kaksisuuntainen ihminen.

Ole minun pieni enkeli

Meillä on tapeltu viimepäivinä, viikkoina, paljon. Tai minä olen laahustanut masentuneena ja lopenkyllästyneenä ympäriinsä saamatta mitään aikaan, Leijona on huokaillut ja tiuskinut että mikäs nyt taas vaivaa.

Sama kuvio toistaa taas itseään, kohta se taas lähtee lätkimään kun ei jaksa katsella.

On meillä hyviäkin hetkiä, maataan sylikkäin sängyssä katsotaan Family Guyta, jonka läpikahlaamisen otin missiokseni muutama viikko sitten. Harrastetaan paljon seksiä ja rikotaan keittiönpöytä, kaadetaan tiskipöydältä maljakot särki ja vessan suihkuseinä nurin. Pyykkipäivä on edelleen paras seksipäivä, varsinkin kun kone linkoaa.

Ne huonot hetket ovat minun syytäni. Haluaisin päästä tästä turhuus-olosta eroon. Päivät kuluvat tasaisina, mikä ehkä jonkun mielestä on parempi kuin itkien peiton alla ahdistuneena. Minua ei kai ahdista, tai sitten ahdistaa tasaisesti. Herään ennen kellonsoittoa, pesen hampaat ja naaman ja kampaan likaisen variksenpelättimen alas. Poltan mekaanisesti tupakan, pelaan Mafia Warsia, otan lääkkeen, puen ehkä päälleni ja lähden kouluun, jossa olen ajan X, tulen kotiin, pelaan Mafia Warsia, poltan tupakan, ja sitten vain odotan että kello on suurinpiirtein kymmenen ja käyn takaisin nukkumaan toistaakseni saman kaavan uudelleen.
Viikonloppuisin kävelen ympäriinsä turhautuneena, kun en voi mennä koululle, enkä halua lähteä muualle käymään.

On niin perkelenmoinen vauvakuume ja joka ilta puren hammasta sen takia, ettei meille mitään vauvaa tule. Ei tämä suhde tästä muutu, mitä vittua, ei edelleenkään. Olen kateellinen kaikille. Toiset menee naimisiin ja toiset saa lapsia, ostaa sen volvon ja rivaripätkän ja käy töissä ja elää, ei ehkä onnellista arkea, mutta arkea kuitenkin. Sitä mitä minä olen pienestä asti halunnut itselleni.

En tätä arkea kun tuntuu siltä että on sama vaikka kuolisin pois. Kouristavaa ikävää ja tuskaa kun joutuu epävarmasti odottelemaan, saako lapsiaan nähdä vai ei, perjantain puhelua niiden suunnalta. Turtunutta vitutusta siitä faktasta että se jonka olisi halunnut naida onkin toisen vaimo ja saa nyt kaiken sen ja vielä parempana, mitä minä olisin halunnut antaa.

Paskat, en minä pääse edes naimisiin.

Voi minun kultaani pientä, mikä siuta vaivaa?

Aivis on vaan maannut koko päivän keittiön pöydän alla tekemättä oikein mitään. Kyllä se vessassa on näyttänyt käyneen sillä aikaa kun poissa ollaan oltu, onneksi, mutta muuten. Se syö ja juo ja kakkaa ihan normaalisti, muttei jaksa tehdä mitään.
Ei kai se vaan ole kipeänä?
Tai vanha pappa?
Vai jos sillä on ikävä, edellinen kuukausi oli niin täynnä menoa ja melskettä ja sillä riitti puuhaa juosta karkuun kiljuvaa lapsilaumaa, ja nyt ehtii rauhoittua... toivotaan että se on vain sitä.
Nostin sen äsken Leijonan mahan päälle makaamaan, siinä se nyt tuhnuttaa vasten sen kaulaa silmät ummessa ja mutustelee Leijonan kaulaketjua.

Äiskällä on kova huoli !

Tämä on se olo kun viilletään

mutten tiedä miten sen nykyään saisi pois.

beyond ahdistus

tai muut tunteet

se kun on niin tyhjä ja antanut kaiken pois,

tai sitten niin täynnä ettei sekametelisoppa enää liiku

se että haluaa tuntea jotain.

ettei vaan katoaisi pois

koska se on pelottavaa olla olematta olemassa.

tämä on se tunne kun juoksee purkassa

hidastetulla filmillä

ilman päämäärää, kelloja, ääniä

eikä tiedä mistä herää ja kuka puhuu.

olen niin lähellä jo parempaa etten vielä halua luovuttaa

vaikka tiedän että enemmän itsessä olisi järkeä

kun makaisi merenä kadussa.

Heijaa pää polvissa ja pidä se kaikki sisällä

Anttu on ollut hyvin ärtynyt viimepäivinä. Vihainen, suutuksissa, halko perseessä, vittuuntunut, saakelin paskalla päällä.
Vai onko?
Kyllä, kyllä muistaakseen on.

Anttu on ollut paljon koulussa, mutta silti hurjasti poissa, ollut väsyksissä ja nukkunut pitkälle aamupäivään, torkuttanut herätyskelloa kymmeniä kertoja saamatta otetta silmien avaamiseksi.
Illat, yöt, aamuyöt menee lukiessa, miettiessä, törkätessä Leijona hereille keskustelemaan saatananpalvonnasta, juodessa lakritsiteetä ja tuijottaessa ostos-TV:tä nukkumattia odottaen.
Liikaa tupakkaa,
liikaa taukoa,
huomenna on poliaika, aamulla, kahdeksalta, minä vihaan aamuaikoja ja aamuja ja sen pitäisi jo olla selvää...
Ensiviikolla pääsen lääkäriin, oikean lääkärini puheille ensimmäisen kerran sitten alkuvuoden 2010.

Inhottaa kun tietää itse ettei mene hyvin.
Kun ei jaksa olla pystyssä, muttei kuitenkaan saa apua tai tule otetuksi todesta, kerran päävammainen, aina päävammainen, mistään fyysisestä vaivasta ei voi olla kyse.

Minä kerron yölle pimeänpelostani, siitä kuinka se liittyy tulevaisuusahdistukseen,
siitä että pelkään mörköjä sängynalla jotka tarraavat kiinni nilkoistani kun lasken jalkapohjani lattiaan, ja että sen takia hyppään mahdollisimman kauas poistuessani sängystä tai noustessani sinne.
Minä kerron sille kaikesta muustakin, että saisin edes hetken rauhan rytmihäiriöiltä ja inhottavilta kuiskauksilta. Minä yritän myöntää olevani vain ihminen, että saan pelätä rauhassa eikä minun tarvitse tietää kaikkea.
Mutta tiedättekö, ei se helppoa ole.

JOS tarviit

Jotenkin loukkaantunut olo. Hyljätty, petetty, en tiedä sitä oikeaa sanaa kuvaamaan itkua oikeasta silmästä takaisin vetävää tunnetta, kun hymähtää "heipat" kesätauon jälkeen ja kävelee vapisevin tutisevin jaloin portaat nuortenpolin kolmannesta kerroksesta katutasoon torivilinän joukkoon anorektisen tytön perässä.
Meillä oli kevään puolella juttua hoitajani kanssa, että jatkettaisiin iästäni huolimatta yhteisiä käyntejämme mahdollisesti vielä parikin vuotta, mutta nyt se kysyy millonkas täytät?
Lokakuussa.
Juu... mones päivä?
Se raapustaa 14.10. 21 vee paperinkulmaan ja toteaa, että ehkä vielä tämän syksyn voidaan mennä näin, mutta sitten kirjoitetaan varmaan lähete MTT:hen. Jos vielä tarviit keväällä keskusteluapua.
En minä halua MTT:hen, siellä välitetään vielä vähemmän. Ja kuinka niin jos? Olenko minä muka jossakin kohtaa parantunut niin, ettei näiden kohta 21 eletyn vuoden jälkeen, joista jokainen on vietetty ulkopuolisen avun varassa, ettei sitä enää tarvitakaan?
Kai siitä pitäisi olla onnellinen, mutta minä en ole, minua pelottaa.
Ihan kamalasti.
Vaikka pitäisi olla aikuinen.

Kaikki ongelmani kuulemma johtuvat vain kroonisesta väsymyksestä, en edes tiennyt, eikö ole kumma? Minusta ei tunnu siltä että olen saakelin väsyksissä, mutta tältä se vaikuttaa ammattilaisten näkökulmasta. Olen nukkunut ihan hyvin, ja vitutukseni on ollut syksyn ja muun tässä edessä olevan pelkoa, tai siis niin luulin, mutta huoli pois; olen vain väsynyt.

Äiti sanoo heippa kun ne lähtee laittamaan siskon uutta kämppää kuntoon.
Minä syön suklaavanukasta ja katson Nuorennusleikkausta, sille naiselle tehdään maailman tyhmimmän näköinen tukka, varaan itselleni ajan parturiin lauantaiaamuksi, ensimmäinen parturiaika ikinä, enkä tiedä mitä edes haluan, "etkä sitte naura tälle, oon ite leikannu", sen ainakin tulen sanomaan ensimmäisenä, ja toiseksi "en halua näyttää lesbolta".

Yritän olla olematta vihainen tänään, mutta se on vaikeaa.
Olen ollut siitä asti huonolla tuulella kun kävin läpi lasten vanhoja vauvanvaatteita, minulle ei tule enää ikinä olemaan vauvaa, olkoon suurta pessimismiä ja "kaikki kääntyy hyväksi <3<3<3", mutta minä vain tiedän, että olen jo siinä iässä, ettei minua oteta miehenä tosissaan, minut on tuomittu homoseksuaalisiin suhteisiin loppuiäkseni, joudun olemaan kaappihetero, ja minulle naureskellaan kun kirun hämähäkkien edessä (vaikken niitä edes pelkää, mutta kai se on alettava harjoittelemaan) ja sanon ylipaljon "ihanaa sitä ja ihanaa tätä" ja omg haluan hautautua Eurokankaan tekoturkislaatikkoon, kun huomaan, että aamu yhdeksältä siellä on lisäkseni vain kaupungin suurin hinttapuli joka heiluttelee kättään ja sanoo siis nyt mun on mentävä kahville miettimään mitä haluun tehdä!

IHANAA ! tai käännettynä omg I love it! it's so fabulous, megasuperultra-fierce!

Tiedättekös, minä en tykkää piirunvertaa naisekkaista miehistä.
Minkä siis teet kun itse valitettavasti olet vähän sen suuntainen? No katkaiset vaikka kaulavaltimon, siitä on hyvä aloittaa!!11 Ihanaa!

Dear Sami

Nukut vielä mut eipä sillä väliä kun en varmaan osaisi suutani avatakaan, vaikka onki asiaa vähän. Mulla on jotenkin hassu olo sun kanssa nyt, en tieä miten päin pitäisi olla ja voinko suhun luottaa, vaikka kuinka tahtoisinkin.

Ensinnäkin ois ihan kiva jos soittaisit kun lähet jonneen töitten jälkeen kavereittes kanssa, vaikkei oltaiskaan sovittu mitään ja vaikkei tää nyt oo mitenkään vakavaa, mutta kyl siä minut sen verran tiiät että oon, en tiiä onks mustasukkanen oikee sana, mutta se on aika lähellä sitä kuitenkin. Mul tulee tosi vaivaantunu ja ahistunu olo jos vaan tolleen suljet mut ulkopuolelle... mut kai se on mun vika kun oon ite sanonu ettei täl kertaan mentäs niin tiuhaan tahtiin vaan nyt vaan tapailtas ja oltas.
Tää on kuitenki kolmas kerta kun ollaan tavallaan yhessä näitten parin vuoden aikana.

Ja kyl miä sinuu rakastan ja sinust tykkään paljon, mutten voi sanoo sitä vielä kun ei tät oo jatkunu vast ku viikon vittu ymmärrä nyt se.

Mut ei täs mitään, silleen toivoisin et tää nyt menis hyvin ja ehkä vakavoituskin varsinkin tässä tilanteessa kun asiat on kuten on. En oo vieläkään päästäny Aiméesta irti mut, tiiät etten tuu koskaan niin tekemään. En tiiä ymmärrätkö kun mun käsittääkseni sulla ei oo ollu koskaan tosirakkautta...
Mut kai tieät että yritän kovasti, tästä on kohta kolme vuotta ja se on kyl aika surullista eli säälittävää ettei yks tyhmä poika voi unohtaa sitä vaikka kuinka tulis vastaan ihania ihmisiä.
Meni mulla yli neljä vuotta päästä Ekatarinastakin yli, kuitenkin!
Et kai tässä voitas olla jo voitonpuolella...

Niin... et se mitä halusin vaan sanoa on kai se että tykkään susta paljon kyllä vaikken sitä näytäkään.

T: Adrian

Ps. anteeks että istun sun selän päällä polvillaa kun poltan tupakkaa mut en jaksa siirtää suoa kun nukut tolla seinän puolella ikkunan eessä vaikka se onkin ennen ollu mun puoli.