Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

Henkevää elämää

Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.


Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.

Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.

Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.

Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.

Punakirjava nahka

Viime kerrasta sytostaatteja kevennettiin, oli niin paska olla, korvattiin jotakin toisella, ja nyt olen nokkosihottumalla. Kasvutekijää ja muita kivoja nappeja lisää.

Eno hakee poikansa kanssa sairaalasta, käydään drive-inissä, vaniljapirtelöä, pihalla pidättelen oksennusta keinussa, ja kaivetaan hiekkalaatikkoon kuoppia. Naapurinpoika liittyy äitinsä kanssa seuraan, sen nimi on kanssa Napsu.

Kotona sohvalla ämpärin kanssa, Desperate Housewivesien uuden kauden uusin osa valuu silmien ohitse, Simpsoneita. Leijona tulee kotiin, minä käyn polttamassa enon kanssa tupakan. Popkornia, leipää, mannapuuron rippeistä tehtyjä lepuskoja, suklaamuroja. Ja sitten se pahoinvointi vasta alkaakin.

Meillä on taas hankala aika parisuhdepuolella, syksyisin alan aina pelkäämään kun tulee pimeää ja se menee välillä hysterian puolelle. Se rasittaa, jutellaan tulevaisuudesta, siitä kun pitää erota kun se on molemmille parempi. Kun kumpikin haluaa eri asioita, eikä toista voi alkaa muuttamaan tai pakottaa itseään luopumaan niistä tärkeimmistä haaveista, sitä tulee vain katkeraksi ja alkaa vihaamaan toista.

Lauantaina se oli tunnin pidempään lenkillä, minä en tykännyt. Yleensä hakkaan siihen asti että lyödään takaisin, mutta koska olen pienempi aina oletetaan että se toinen puoli on aloittanut ja ilman kunnon syytä tönäissyt kumoon. Se on ulkopuolisten mielestä aina sen isomman vika, ja minun lyöntini eivät muka saisi sattua. Kyllä minä tiedän että ne sattuu ja lyön niin että veri lentää.

Se kysyy haluanko että se lähtee kotiin. Minä en tiedä. Sanon lopulta, että älä, jää, älä mene. Eikä se lähde. Vaikka en tiedä, ei tämä ole sellaista kuin pitäisi, ehkä ollaan oltu liian kauan yhdessä, ennätyspitkä 6 kuukautta tällä erää.

Tämä on pitkälti angsti-postaus, mutta niin on koko elämäni taas muutenkin

Tällaista koko viikon jatkunutta, vai kaksi, vai kolme, vai kuinka kauan, jatkunutta kokonaisvaltaista ulkonäköahdistusta ei ollakaan nähty aikoihin, jos koskaan. Jos koskaan on varmaan aikamoista paskanpuhumista, koska kyllähän minä olen kamalammankin näköinen ollut joskus, ainakin toivottavasti, enkä vain kuvittele, koska muistaahan tällaisia asioita ei voi.

Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.

Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.

Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.

Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.

Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.

Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.

Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.

Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.

Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.

Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.

En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.

Välillä erehtyy luulemaan tajuavansa. Muttei sitten ymmärräkään, ja kaikki vesiselvät pumpuliunelmat on vaan kuraa viemärissä kun tajuaa, etteihän tästä tule varmaan mitään.
Ettei kannata tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, jos ei voi olla varma, vaikkei elämässä mikään muu kuin kuolema ja verot ole itsestäänselvyys, ja pitäisi uskaltaa ottaa riskejä, mutta riskeistä voi kaatua maahan ja naarmuttaa polvensa, jos ei hyppy olekaan tarpeeksi ponnekas, eikä se voi olla sitä, jos ei usko itseensä tai muihin.

Ja minä en usko tähän hölynpölyliittoon, joka oli vain jonkinnäköinen päähänpisto varmaan kummaltakin puolen, se että toinen kysyy kun on huono omatunto ja itse suostuu, kun on huono päivä.
Eihän mikään parisuhde ole täydellinen, vaikka meidän onkin, mutta ne ihmiset jotka tässä parisuhteessa ovat mukana, eivät ole, ja se tekee siitä erittäin epätäydellisen.

Minä en haluakaan mitään häämatkoja, vaikka sitä mietin oikeasti muutaman päivän, mutta sitten katsoin itseäni ja näin vaan sen, etten ole sen arvoinen, että pistää suunnitelmiin turhaa rahaa ja aikaa ja odotusta. Jos se vaikka tajuaakin kun voi paremmin, ettei oikeasti ole onnellinen, koska eihän se voi olla, ei se olisi niin montaa kertaa lähtenyt jo kokeilemaan muunlaista elämää, jos voisin antaa sille mitä se haluaa, tai edes se voisi antaa minulle sitä mitä minä haluan ja tarvitsen.
Se turhauttaa ihmistä.
Ja jos tulee vain katumuksesta takaisin, onko se muka jotenkin hyvä.

Yritän kyllä, päivän kerrallaan. Rakastan ja se rakastaa ja minun on hyvä olla kun käydään nukkumaan ja se ottaa syleilyyn ja pussaa ja painaa nenänsä niskaan, ja jos se luulee voivansa kääntyä unissaan muualle, tönin sen takaisin hereille ja vedän tiukempaan pakettiin, vaikken ennen ole tykännyt nukkua kylkikyljessä kenenkään kanssa, koska se on ällöttävää herätä iho liimautuneena toisen ihoon.

Mutta kun en ole varma kauan sitä kestää, ja pelkään joka aamu että tämä on nyt viimeinen, eikä se epävarmuus tunnu hyvältä tai tee olosta edes siedettävää. Mutta kai se on sitten sitä, mitä rakkaus on; pelkoa, vihaa ja epävarmuutta, epätodellista oloa kun ei tiedä onko se unta vai totta ja mustasukkaisuutta kun ei tunne olevansa riittävä.

Minulla on Leijonaa lukuunottamatta kaksi luottosuhdetta. Seksisuhdetta. Kummastakaan ei koskaan tule sen enempää, vaikka joskus olenkin ehkä elätellyt toivoja. Mutta nyt minä tiedän varmasti, että siihen ne jäävät.

Minä tiedän myös, ettei nyt ole parisuhteen aika. Minä en jaksa. En jaksa uuden suhteen aloittamista. Minä en pidä uusista asioista. Siitä kun kaikki pitää kertoa uudestaan, opetella tuntemaan toinen, kuulostella, voiko luottaa vai ei, ja sitä kun jossakin kohtaa, jos haluaa suhteen jatkuvan, laskea niitä puolustusmuureja ja olla valmis ottamaan turpaansa.

Nyt minä taas pelkään sitä, että saan siipeeni. En halua olla taas se, jota kolhitaan ja heitellään miten vain tykkää. Minä en jaksa. Minä haluan olla rauhassa ja etsiä itseni ja olla omillani ja työntää kaikki pois. Minua vituttaa kaikkien ihmisten kanssa sosialisoiminen, minä en vain halua. Minä haluan maata sängyssä ja piehtaroida omissa ajatuksissani, minä en jaksa katsella toisten naamoja tai esittää olevani ehjä ihminen tai ottaa huomioon muiden tarpeita ja murheita. Minua ei vaan vittujakaan kiinnosta miten muulla maailmalla menee, minua särkee päätä ja maailma keikkuu enkä jaksa hereillä. Oksettaa ja on vilu ja nenä vuotaa. Minä en halua nähdä metsää puilta.

Jos olen pari vuotta yksin,

jos asennoidun vain niin ja työnnän kaikki pois.

Ehkä se onnistuu näin helpoiten, olemalla täysi kusipää, käyttämällä toisia hyväksi, olemalla niin kuin muutkin. Sanomalla painu helvettiin ei kiitoksen sijasta.

Minun on niin ikävä polille, minä haluaisin purkaa ennen kuin menen tukkoon, mutta ehkä sitä ei enää koskaan järjesty. On vain reseptejä ja lääkkeitä puoleksi vuodeksi.
On vain hällä väliä-suunnitelma C elämän tai kuoleman varalle.

Minä en vaan voi hyvin,
kyllä kaikki järjestyy,
sitä jaksaa uskotella silloin kun muistaa pestä hampaat.

pysyykö imukupit paremmin kiinni kesäsin ja talvisin ja mikä on niiden peruste ylipäätään kiinnipysymisessä? kosteus mut wtf?

Anteeks et oon ollu omillaan mut piti ajatella. On kaikkee mistä haluun jutella. Jos saan tulla huomenna töitten jälkeen kotiin niin haluisin.

Kai se riippuu siitä onko asiaa tulla.

Kyl mie baariin menin sillon mut kotiin yksin,ei tää oo semmosta. Piti vaan vähän kelata mitä täst nyt tulee. Siks pitäs jutella ainaki. Mie rakastan sinuu Adrian ja on ikävä,mut tää on vaan vaikeeta.jos tuun nii juteltas.

Mist

En mie näin haluu,kasvokkain. Yritä saaja unta nii huomen,k.

K.

mistä?!

Holiday, Asiaa Seksistä (Anna ♥), nappi naamariin ja sammuminen pupun viereen. Tänään olo kun ei osaa tehdä mitään.

Heti kun se kaikki katoaa

Minä en halua kertoa eilisestä, lauantaista, viikonlopusta, menisi vain pois päästä. Vaikka oli minulla hauskaakin.
Seksiä ja kakkua, mitä sitä muuta pitäisi osata kaivatakaan.

Minä vihaan toisten parisuhteita.
Tai kai en,
kai sitä vain on katkera.

Mutta sen sijaan kerron jostakin muusta. Vaikkapa avaimistani. Niitä minulla on monta, eikä nippu mahdu ihan hevillä kireään taskuun.

• Kaksi kotiavainta - koska ei ole ketään kenelle se toinen antaa.
• Koulun kaapin avain - koska en sitä koskaan palauttanut.
• Työavaimet - niitäkin kaksi kappaletta, toinen ulko-oveen ja toinen huoneen oveen, niitä en ole näiden kolmen vuoden aikana kertaakaan palauttanut.
• Flexim - sillä leimataan itsensä töihin.
• Äitin avain.
• Pyöränavain.
• Kellarin riippulukon avain.
• Isän avain.
• Aiméen kämpän avain.
• Leijonan autonavain.
• Ja sen huoneiston avain, mutta ei enää rappukäytävän ja pyörävaraston avainta.
• Salin kaapin riippulukon avain.
• Juliuksen kotiavain.
• Mummin avain.
• Tapsun avain.

...
..
.
15 avainta, pääsen omineni 15 eri paikkaan, jos vain haluan.
Mutta kellariin en ainakaan uskalla mennä yksin.

It's a party Marge, it doesn't have to make sence

Eilen oli peli-ilta Hoipatytön kanssa. Syötiin paljon jäätelöä ja juustonaksuja, tänään leivotaan ja tuijotetaan telkkaria, kunhan se muilta menoiltaan ehtii.
Minua ahdistaa. On ollut koko päivän fyysisesti huono olo, oksettaa ja kuumottaa naamaa ja silmät painaa sata kiloa. Hikoiluttaa, mutta on kylmä, kaupassa pitää kävellä pitkin hyllyjä ettei tömähdä naamalleen.

Leijona oli täällä aamupäivästä. Tehtiin sienirisottoa ja juteltiin niitä näitä. Tiskattiin ja se haisteli niskaani kun poltin tupakkaa.
On vaikea sanoa ei kun panettaa itseäkin, mutta voitto silti.

Huomenna se täyttää 40, tuuthan?
Ei mul oo lahjaa.
Sie oot ihan tarpeeks hyvä lahja.

Sihisen ja käsken sen lähteä kun se empien sanoo, että Marijakin on tulossa, mitä vittua sä sille sanoit kun sen jätit?
No... etteí tää taida... toimia...
ELI ETTÄ SE SAA YRITTÄÄ KOVEMMIN? Oisko reilua vaan sanoa asiat niinkun ne on.

Kai sille silti annan anteeksi kun saatan sen alas.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.