Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

Kun ensimmäinen asia jonka kuulet astuessasi huoneeseen on "Adrian, tääl on niin vittumaista porukkaa tänään ettei ees kannata yrittää!", tulee sellainen olo ettei ehkä sitten kannata edes yrittää

Nykyään peruskoulukin kuulostaa kamalan kalliilta, vai onko siinä kyse siitä, että nykylapset ovat niin materia- ja merkkitietoisia että oksettaa? Voisin taas pitää näitä silloin kun minä olin nuori-paasauksia asiasta hukattu lapsuus, mutten usko, että se mitään auttaa siihen armottomaan kertakäyttökulutukseen, josta länsimainen kansamme kroonisesti kärsii.

Mutta oikeasti, silloin kun minä olin nuori eli lapsi, menin kouluun, sain kyllä joka toinen syksy uuden repun koska suunnilleen niin kauan kestää, että sen ajan (huom. 90-luvun puolivälin) halpisrepuista (markettimerkkejä) meni pohja rikki. Niin, kyllä niitä sai aika kovaa heitellä, repiä ja raahata, ennen kuin kirjat oikeasti pistivät läpi siihen ainoaan mutalammikkoon, mikä meidän pihalle sattuu kaatosateen aikaan syntymään. Nykyään pitää kuulemma joka syksy saada uusi kassi, ja todellakin kassi, reput on nynnyille, niille, jotka käyttää pyöräilykypärää vielä kolmannella luokalla eikä kiroile.

Minä lopetin repun käytön yläasteeseen, mutta huom. sen takia, että unohdin sen bussiin minkä takia 7. luokan kevään katselin tehtäviä toisten kirjoista. Meillähän ei mitään omia säilytyspaikkoja missään koulussa ole ikinä ollut, toisin kuin olen muiden yläasteiden pystynokkaisilta koululaisilta kuullut (niin, olet koululainen niin kauan, kun käyt peruskoulua, yritä nyt jo tajuta se, opiskelija on vapaaehtoista tuomiota suorittava). No mutta sen onnettoman bussitapaturman jälkeen minulle ei enää mitään reppuja alettu hankkimaan joten tein sitten omat kassiviritelmäni (muovipussikin oli aika kuul yhessä vaiheessa, samoin se, ettei kirjoja ja muita koulutavaroita kuljettanut mukana, mutta se ei oikein ollut opetushenkilökunnan mieleen). Enigeis, kyllä sitä olisi järkevä jos sitä reppua vaikka nyt alkaisi taas käyttää, ei mikään ihme että tämän maan selkävaivat on lisääntyneet ja ryhdit huonontuneet (niin, kyse ei ole pelkästään siitä että liikunnanpuute on päätähuimaava, näyttöpääte- ja toimistotyö muutenkin on se suurin työllistäjä ja vapaa-aika menee dataillessa).

No mutta siis, miten tähän valitukseen taas päädyttiinkään.

Käytiin eilen Jupun kanssa kouluostoksilla! Voitte kuvitella sen ilmeeni asteittaisen järkyttymisen hetki hetkellä enemmän ja enemmän kun lisää tavaraa piti hakea, ja no sir, se ei ole halpaa. Edes ne halvimmat ei ole halpoja enää, siis sekin on toki tiedetty aiemminkin, mutta aikaisemmin minun ei ole tarvinnut ostaa kenellekään reppua, puuvärejä, lyijykyniä, kumeja, terottimia, penaaleja (miten on mahdollista että penaalin keskihinta on 5 euroa?), viivottimia... LENKKAREITA, FARKKUJA, PAITOJA, TAKKEJA, HEIJASTIMIA. Olenko elänyt ihan täydessä sumussa luullessani, että minun pojallani on vaatteita? Ei sillä näköjään ole, koska miksi muuten koulua varten pitää ostaa uusi vaatekerta? Vastahan minä sille 2 tonnia vaatteita kiikutin omasta kaapistani.

Joo joo, mitä mie valitan, oon huono vanhempi ku kehtaan valittaa lapseni rakkauden hinnasta!

Mut 200 euroa ja rapiat, kyllä siinä vähemmästäkin housuun kusee.

En oo ikinä ostanu kaupasta noin isolla kertasummalla mitään. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan. 150 euroa on ollut maksimi, ja se oli sohva, yleensä ostokseni ovat sitä 10-20 euron luokkaa, jos niin isoissa rahoissa nyt sattuu edes olemaan.

Onneksi nyt satuin olemaan.

En kyllä enää tämän jälkeen ole.

Mutta kun lupasin, ihan sen takia, että Jupun äiti osti poikaselle kännykän, mitä vastustan kaikilla sielunvoimillani (koska oikeesti mitä vittua) mutta nykyään kaikki koulun aloittavat saa pre-paid-liitymän 7 euron puheajalla kotiin kannettuna koulunaloituslahjana. Silloin kun minä olin nuori ei saatu mitään. Kirjastokorttihakemukset täytettiin koulussa ja vanhempainyhdistys lahjoitti puiset kukkopatsaat muistuttamaan siitä, että nyt ollaan opintopolun alkutaipaleella.

Ei tämä nykymaailman ihmettely varmaan koskaan lopu.

Vihaan hinttejä

Minulla on hiekkaa perseessä, en jaksa ennen puistoon karkaamista käydä uimarannan jälkeen suihkussa. Parempi juoda enemmän, ettei hyttysiä enää huomaa.
Huomaan vasta myöhemmin kauhukseni, että olen homo-lesboringissä lipittämässä sokerittomia juomiani. Se on virhe, se on iso virhe, silloin tulee aina tappeluita. Vaikka oma porukka olisi kiva, piirissä kaikki käyvät panemassa kaikkia, se on kuin ikuista teineilyä, ja kaikki ovat mustasukkaisia kaikista, kaikilla on vieläkin tunteita kaikkia kohtaan muttei yhtään ja jokainen on pettänyt ainakin kerran, vaikka keskivertosuhde on muutaman kuukauden pituinen (kuten itsellä ala- ja yläasteikäisenä maksimissaan) ja sen jälkeen luvataan olla kavereita, koska aina tulee kuitenkin pyörittyä samoissa porukoissa.

Suomen (pk-seudun ulkopuolinen) nyky-homoseksuaalikulttuuri on loppupeleissä hyvin kapeaa.

Tässä kohtaa muistan aina olla ylpeä siitä, etten ole itse homo, tai vielä pahempaa, hintti.

Saan illan aikana päälleni niin kusta, sylkeä, mahdollisesti paskaa kuin hikeä, mälliä ja toisten vertakin. Minulle tulee mieleen lapsuus, tai siis kai nuoruus, mutta voiko tämänikäinen vielä sanoa että nuoruus, ehkä sitten murkkuikäisyys, kun jokainen perjantai, lauantai ja ehkä tiistai, keskiviikko ja välillä torstaikin olivat tätä; istumista pussikaljalla, kusemista kukkapenkkeihin, sammumista puun juurelle tai lentämistä naamalleen alas patsaiden päältä, jonne tulee estämätön tarve nousta poseeraamaan jo hyvin alkuvaiheessa iltaa.

Ihmisen apinageeni herää eloon muutaman oluen jälkeen ja on pakko kiipeillä joka paikkaan, turha olla väittämättä ettei evoluutioteoria ole totta ja ettemme olisi polveutuneet apinoista.

Meillä on hauskaa ja pelataan juomapelejä polttaen ketjussa, huomaan, että toppa jonka vasta tänään ostin on jo lähes tyhjä, melkein 50 tupakkaa päivässä, ja keuhkoista ottaa hengittää syvään.

Puoli viideltä könyän kotiin, aurinko on noussut jo melkein kolme tuntia sitten, aamu sarasti jo kahden jälkeen, ja Leijona on vihainen ja kysyy kuka on lyönyt, ja kerron sille kahdesta niin turhasta kissatappelusta, siitä miten se kaikki on paskaa väärinkäsitystä, liian nuoria ja liian humalaisia sössöttäviä hintsukoita valkaistuine tukkineen ja oranssihtavine hipiöineen vaaleissa farkuissa, tennareissa ja kirkkaanvärisissä tiukahkoissa t-paidoissaan. Siksi minä värjään luonnonperoksidin tukkani tummaksi, etten tule sekoitetuiksi niihin itseään täynnäoleviin identiteettikriiseileviin homostereotyyppisiin fabulously gay-hintteihin. Anteeksi vain, mutta ette ole sen parempia ihmisiä kuin muutkaan, eivätkä ulkopuoliset katso teitä palvoen ja kadehtien hohdokkaita elämiänne. Ihmisarvoa ei mitata kumppaneiden määrässä, ja jos mitattaisi, te nuoret hinttipojat saisitte suudella sormustani ja kumartaa edessäni, mutta minä en ole siitä määrästä ylpeä, koska en edes kehtaa laskea loppuun tämän 10 vuoden saldoa siltä osin mitä muistan.

Kukaan ei halua katsella toisten nuolemista kadulla itsensä vieressä, aivan sama kenen kanssa nuolette. Tytöt saattaa sanoa teille awww, mutta nekin tytöt ovat tekopyhiä, koska heteroilla ei ole samoja oikeuksia kuin homoilla olla vielä täysi-ikäisenä räkäteinejä.

Kaksi illan tappelua, toinen mustasukkaisuuskahakka, koska olen kuulemma lähennellyt, enää ei saa istua ihmisen vieressä ja jutella ja halailla ja antaa paria kaveripusua, toinenkin tappelu samasta aiheesta saman ihmisen takia eri ihmisen toimesta, juuri tätä minä tarkoitin; ihmisen nykyinen ja vielä eksä käyvät aukomaan ja hyökkäävät kimppuun, mutta koska en ole tässä kaupungissa lapsuuttani ja nuoruuttani viettänyt, kaikki voima pitää vetää loukkauksiin kuulopuheista ja siitä kuinka olen paska ihminen vaikkei edes tunneta, ja sitten olenkin jo ruma paska petturi vitun ällöttävä paskanaama, mutta koska neitejä ei lyödä ennen kuin ne lyö, täytyy odottaa ennen kuin nyrkki hapuilee naamaa kohti testosteroniryöpyn voimalla.

Ehkä olen vanhanaikainen tai sitten vain vanha, mutta nuoruudessani homot olivat homoja, mutta ihan miehiä, vaikka toki niitä identiteettikriiseilijöitäkin näkyi, joiden oli pakko tuoda erilaisuuttaan esille niin ulkonäöllisesti kuin olemuksellisesti. Sillä ei todista kenellekään mitään, mutta ei se esitys olekaan muita vaan itseään varten kun pitää suojella sitä hämmentynyttä sisintään. Samasta syystä kuin 5. luokkalaiset tytöt laittavat harjoitteluliiveihinsä vessapaperia tai sukkarullia, jos äiti ei ole ostanut H&M:n miljoonasupertupla-AAA-push-upeja, joita ei minun nuoruudessani ollut.

Toki jos haluat tietynlaisen hiusmallin ja värin ja vaatteita, senkus, mutta älä vedä sitä yli, oman tulevaisuutesi takia. Ja etenkään jos et halua tämän ikäisenä oikeasti hävetä joitakin tekemiäsi juttuja.

Olen valitettavan kiimainen kännissä ja jaksaisin aamuun asti vaikka viideltä onkin jo olevinaan aamu vaikkei tunnu siltä eikä minua väsytä ensimmäisen kerran niin pitkään aikaan, mutta minut vain halutaan nukkumaan ja pikainen riittää. Sanon Leijonalle että olen niin onnellinen että olen sen kanssa, vaikka änkytänkin ja punastelen ja joudun pitämään taukoja sanojen välissä saadakseni sen ulos, mutta haluan sanoa sen, koska oikeasti tarkoitan sitä, ja ehkä se siksi onkin niin vaikeaa. Yllättäen rakastaminen onkin helpompaa kuin myöntää olevansa jonkun kanssa onnellinen ja ettei halua mitään tai ketään muuta.

Eikä mennyt kuin 3,5 vuotta päästä edellisestä kaatuneesta suhteestaan yli että pystyi siirtymään elämään tähän kolmivuotiseen on/off-suhteeseen täysillä tunteilla. Se vaatii rohkeutta ja valmiutta tulemaan pettymään; ikuisen möykyn kantamista vatsanpohjassaan. Mutta ehkä minä nyt kykenen siihen. Ettei tarvitse olla yhtä sekaisin kuin ne hinttipolot jotka siis ei oo niiii kuuul kuin luulevat.

Ps. Sinä joka yritit varastaa pyöräni: HAHAHA! Varmaan vitutti ettei höttö kierrelukko antanut periksi, vaikka se aina joka toisella kerralla on auennut itsekseenkin.

Toinen huomautus ihmisistä humalassa liittyen kiipeilystä kertovaan huomautukseen: Mikä siinä on että kännissä täytyy päästä "vähän ajamaan pyörää"? Anteeksi nyt vain, mutta ottakaa omat pyöränne mukaan.

Pps. Pahoittelen ja pyydän nyt "anteeksi" kaikilta niiltä hinteiltä joiden tunteita olen tässä loukannut, ja niitä tyttöjä joita olen loukannut kun niiden mielestä poikarakkaus on niin suloa, vaikka oikeasti se mikä on suloista on rakkaus itsessään kahden ihmisen välillä, siitä tulee hyvälle tuulella kun tuntee toisten välittävän kumppanistaan, se ei ole suloista että paneskellaan ympäriinsä. Naiset ovat jakarihuoria jos näin tekevät. Heteronaiset. Miehet ovat aina kovia äijiä.

EDIT:// en pysty kommentoimaan esim. Helmisimpukan ja Eriksen blogia koska näissä ei ole pop-up-kommentointia, joten en tiedä sitten että johtuuko se esim. siitä että erehdyin lataamaan uuden selainversion tai jotakin, mutta muutan oman kommenttiboksini pop-upiksi ihan siitä syystä jos se on vaikka muidenkin ongelmana, koska itseä se ainakin vituttaa ettei saa kommenttejaan läpi vaikkei ne nyt mitään järkeviä olisikaan.

Hyvät naiset, hellittäkää vähän

Seuraavat toteamukset perustuvat täysin kirjoittajan omiin kokemuksiin sekä keskusteluihin hameväen kanssa siitä, kuinka ne ukot on vaan niin idiootteja ja tyhmiä.

Kaikki naiset tykkäävät suklaasta. Se on fakta. On ihan turha väittää ettei tykkäisi, sellaiset jotka näin tekevät valehtelevat vain itselleen. Mies ei saa kuitenkaan ikinä todeta tätä totuutta ääneen, sillä se olisi loukkaavaa. Mies ei myöskään ikinä saa ostaa naiselle nykymaailmassa suklaata, varsinkaan mitään levyä, koska vaikka naisen ei olisi kymmeneen vuoteen tehnyt mieli suklaata, ja laihdutuskuuri olisi itsekurin osalta pysynyt, nainenhan repsahtaa ja vetää valonnopeudella levyn kiduksiinsa.

Ja sitten se alkaa. Se ainainen kitiseminen. Kun on niin läski ja selkärangaton ja yhtäkkiä se hyvää tarkoittanut ukko on yksi saatana josta ei ole mitään hyötyä.

Jos miehellä on suklaata tai jotakin muuta hyvää itselleen, se on naisen mielestä vapaata riistaa. Kunhan ollaan päästy suhteen alkukaunisteluajoista jolloin nainen valehtelee vihaavansa kaikkea makeaa, rasvaisia sipsiherkkuja ja syövänsä vain kaninruokaa, miehen herkkujemman saa tyhjentää ilman luvan kysymistä ja huonoa omatuntoa. Mitäs jätti ne sinne kaapinperukoille pyörimään. Miehellä ei ole mitään syytä vetää asiasta hernettä nenään.

Jos naisella taas on suklaata tai muuta hyvää odottamassa kaapissa, mies ei saa mennä sitä lähellekään ilman että tavarat alkavat lentää ja pettynyt hätäkirkuminen kajahtaa naisen suusta. Jos mies tyhjentää naisen jemman, mies lähtee ovesta ulos eikä koskaan palaa.

Suklaan lisäksi kaikki naiset pitävät kukista, vaikka kuinka väittäisivät ettei voisi vähempää kiinnostaa. Ne jotka näin sanovat, eivät vain koskaan saa rehuja, edes syntymäpäivänään tai ystävänpäivänä. Varmaan edes hautajaisissaankaan.

Sillä ei ole niin väliä kuka kukat tuo, kunhan jos kyseessä ei ole oma siippa, tämä kyseinen siippa varmasti näkee tai edes kuulee kuka ne on tuonut, ja kyllästymiseen asti joutuu kuuntelemaan kuinka nättejä ja kivoja ja ihania ne on, kun ei vaan voi suoraan sanoa, että olisi kiva jos sinäkin minulle kukkia joskus toisit...

Tässä pieni yllätys teille kaikille naisille: mies ei tiedä että haluat kukkia, jos et sitä sano. Miksi? Koska mies ei osaa lukea ajatuksia, ja ihmettelee sitä mykkäkoulua kun ei vaan ymmärrä mitä nyt on tehnyt väärin. Mies ei ole niin esteettinen olento kuin nainen, ja koska miehelle ei ole lapsesta asti opetettu, että kukkien saaminen on kivaa, ei se myöskään sitä voi tietää.

Mies ei myöskään tajua, että jos sanot ettet halua mitään lahjaa tai sanot "ihan sama mitä tuot", se tarkoittaa että tuo kukkasia ja timantteja. Mies vähän niin kuin luulee, että se tarkoittaa ettet välttämättä halua mitään, etkä tosiaankaan halua lähteä ulos syömään, rakkausserenadia ei kannata käydä levyttämässä eikä niitä viittäsataa punaista ruusua varaamassa.

Kukkien saaminen tuntuu kivalta. Koska ne on kivoja. Ei siinä itketä että ne kuolee kohta, koska ei tämä elämä kenenkään tai minkään osalta ikuisesti kestä. Kukat eivät ole turhaa hömppää, ne ovat ihana rakkauden ja välittämisen osoitus. Ja helppo tapa osoittaa positiivisia tunteita muutenkin. Ei tarvitse kiemurrella ja repiä pelipöksyjään kun ei osaa sanoa suoraan että välittää ja kuuntelee kyllä sitä rakasta naisystäväänsä, vaikkei aina siltä tuntuisikaan: jos mies vaikuttaa siltä ettei asiat mene jakeluun, voi kyse olla ylikuormittumisesta. Miehillähän on tunnetusti putkiaivot, sitähän te akat jaksatte kaakattaa, joten miksette sitten voi ymmärtää että ne putket menee tukkeeseen jos ei asioita vähän sihtaa ja esim. kirjoita paperille ylös mitä haluatte ihan oikeasti tehtävän.

Eli siis:
Mies-> osta tai käy poimimassa kukkasia naisellesi. Myös muulloin kuin merkkipäivänä, ja näin ihan suhteen alusta asti mieluiten, koska muuten aletaan epäillä että käyt vieraissa. Kukat on romanttisia. Takaan että jos annat kukkasia ja halit ja pusit, saat.

Nainen-> jos miehesi tuo sinulle IHAN MITÄ VAAN. Vaikka sitten sitä suklaata, ole kiitollinen ja kehu, koska siten voit saada useamminkin kivaa. Myös jos mies tekee oma-aloitteisesti kotitöitä kuten kokkaa, älä motkota siitä ettei se muistanut tiskata ja roiski mehut pitkin seiniä, koska nyt mies on yrittänyt parhaansa, ja jos haluat, että yrittää jatkossakin, pidä se turpa tukossa karjumisen ja räyhäämisen osalta. Paijaa vähän tukkaa, taputa pyllylle ja anna suukko. Se luulee että saa, ja innostuu olemaan huomaavainen jatkossakin.

Joskus olen vain niin korviani myöten täynnä naisten nalkuttamista miehistä ja miesten raivoamista naisistaan. Koska olen jostakin syystä aina ristitulessa ja joudun kuuntelemaan kummankin sukupuolen angstaamista parisuhteesta, en voi kun vain lyödä päätä seinään ja ihmetellä...

Eli nainen, kerro suoraan miehelle mistä pidät ja mistä et pidä valehtelematta, koska valheesta jäät kuitenkin jossakin kohtaa kiinni. Jos haluat elää valkoisessa putipuhtaassa kodissa, kerro sekin, niin säästyt suurilta tappeluilta, energiaa syöviltä eroamisilta ja oman minuuden epäilyltä. Jos pidät makeasta, ilmaise se. Jos näin teet, miestä ei kiinnosta kiivivittuakaan jos lihot muodottomaksi palleroksi. Jos taas väität että vain terveellinen ruokavalio on ihanaa, sinulle saatetaan alkaa vittuilla jos pari kiloa napsahtaa vyötärölle, ja sitähän kukaan nainen ei halua.

Miehelle pitää myös sängyssä kertoa mistä tykkää ja mistä ei, ja miehelle täytyy myös tehdä selväksi, että se naisen orgasmi kuuluu seksiin myös, tai muuten se seksihana sulkeutuu jossakin kohtaa, kun ei vaan enää kiinnosta. Katsokaas kun koska naiset eivät vaadi tyydyttämistään, miehet luulevat yhdynnän johtavan aina naisen orgasmiin (vaikka vain noin +5% naisista saa yhdynnässä orgasmin, ja niistäkin harvoista jotka saavat, ovat jo lähemmäs keski-ikäisiä ja sinut seksuaalisuutensa kanssa). Mies ei runkkaa naista, koska luulee, ettei se ole kai sallittua, ja se että jos on jo märkä tarkoittaa ettei naista enää tarvitse kopeloida.

Myöskään naisen ei tarvitse kiljua ja ah-ah-ah-vikistä aktin aikana, koska se ei 99 prosentille naisista ole luonnollista. Pornoelokuvissa, elokuvissa ja kaunareissa tehdään niin, ei oikeassa elämässä. Miehet toki luulevat, että se kuuluu asiaan, ja että naisessa on jokin vikana kun se ei kilju (siis kamoon ei miehessä ja miehen taidoissa ole tosiaankaan mitään vikaa jos nainen ei nauti seksistä).

Suurinosa miehistä ei tykkää antaa suuseksiä, koska pimppa kuulemma ei maistu hyvälle ja se on muutenkin ajanhukkaa. Kokeilkaa ruokaleikkejä, jos ei muuten lähde. Ja muistakaa vähän trimmata, se ei ole kiva jos joutuu kompassin kanssa suunnistamaan oikeaan suuntaan. Muistakaa myös esitellä klitoriksenne tarkkaan miehelle, jos ette halua koko matkan pesua ilman että asia johtaa tyydyttymiseen.

Suurinosa naisista ei tykkää antaa suuseksiä. Pakottakaa miehenne ajelemaan pallinsa niin se on huomattavasti miellyttävämpää. Itse en kyrpää suuhuni pistäisi jos sen seutu ei olisi metsuroitu, koska en halua onkia paksuja häpykarvoja kurkustani joka välissä. Naisen häpykarvoitus on siinä mielessä enemmän suvaittava, koska karvat on helppo työntää sivuun.

Harvempi mies välittää naisten karvoista. Ja suosittelenkin, että jos vastaan joskus tulee pornoelokuvista oppinsa saanut hyypiö, joka ihmettelee, mikä ihme puska sieltä kalsareista paljastuikaan ja vaatii vetämään kaiken pois vaikka itse on pelkkää karvaa aina persreikäänsä myöten, heittäkää ulos ikkunasta, tehkää photoshopilla jätkän naamalla varustettu pedofiili-varoitusjuliste ja jaelkaa sitä ympäriinsä.

Miehet on ihan paskoja, mutta hei, niin on naisetkin, joten jospa nyt edes joskus oltaisi tyytyväisiä eikä suomalaiseen tapaan vain jupistaisi selän takana ettei se toinen taaskaan ymmärrä, vaan sanottaisi ne asiat ihan aikuistenoikeasti suoraan.

Ei se bulimia päästä mihinkään lähde

... ei vaikka lopettaisi oksentamisen. Vaikka taistelisi kuinka. Kieltäisi ja kääntäisi katseensa siltä. Siellä se on, tahtoi tai ei.
Vatsa vetää vähemmän kuin ennen, ja siksi tulee syötyä liikaa. Tulee niin huono olo kun jatkaa vanhojen tapojensa orjana. Ja kun tietää miten helppoa siitä tukalasta ähkystä olisi päästä eroon. Pupunkorvilla kurkussa.

Mutta. On ehkä suurempi rangaistus itselle olla oksentamatta kuin tappamalla itsensä sisältä oksentamalla monenmonta kertaa päivässä. Siitä kärsii kauemmin.

Ajattelen oksentamista ehkä noin neljänä päivänä viikosta tätä nykyä. Enää.
Pohdin ja kiemurtelen ajatuksen parissa, eikä se jätä rauhaan ilman päähänsä upottamaa taistelukuviota. Kun taistelee niitä syömishäiriöpeikkojen käskyjä vastaan huutamalla että haistakoot paska. Ei kukaan joka ajattelee vatsaansa ja reisiään koko ajan tule ikinä olemaan onnellinen. Oli sitten minkä näköinen tahansa.

Minä olen päättänyt olla onnellinen ja välittämättä vastoinkäymisistä, pää pystyssä jaksaa hymyilläkin. Jos minä pystyn siihen pitäisi muidenkin. Vaatiihan se paljon harjoittelua ja tahdonvoimaa, ulkoisia vaikuttajia, mutta se nyt vain on täysin kaiken vaivan arvoista.

Hyvää joululomaa niille joiden loma on alkanut, olkaa kiltisti ja onnellisia, katselkaa taivaita ja yrittäkää tehdä renkaita hengittämällä pakkasilmassa ulos, tai harjoitelkaa niin että pystytte nuolemaan omaa kyynärpäätänne. Piirtäkää lumeen paljaalla sormella kunnes iho on paisunut ja punainen kylmästä. Sytyttäkää kynttilä ja maatkaa lattialla tyynyn kanssa hengittelemässä rauhassa venyttelemässä käsiä ja jalkoja. Tarttukaa värituubeihin ja piirtäkää siveltimellä erivärisiä suuria ympyröitä paperille. Huutakaa niin kovaa kuin pystytte, niin kauan kuin pystytte yhdellä hengenvedolla.
Pienistä asioista tulee hyvä olo.
Turha sanoa ettei tule jos ei edes kokeile.

Minä menen nyt makaamaan lumeen selälleni ja polttamaan tupakan. Potkaisen vähän omenapuuta niin että lunta sataa naamalleni ja sitten menen saunaan juomaan kaljan ja heittämään löylyä poikani kanssa.