Just the way you are

Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.

Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.

Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.

En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.

Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.

Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.

Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.

Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.

Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.

Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.

Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän  ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.

Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.

Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Ei huvita

Syyskuu on valunut sormien välistä. Kohta se vaihtuu jo lokakuulle, ulkona on kalseaa ja sataa ja tuulee ja pitkätkalsarit on kaivettu telakalta. Toppahousut odottaa jo eteisen naulakossa käyttöönottoa, heti kun sisällä ei pärjää ilman kahtia housuja, ne vedetään päälle ja otetaan pois vasta kun keväällä lumi on sulanut maasta.

Neljäs päivä kun mikään ei onnistu, on niin kömpelö ja jumissa enemmän fyysisesti kuin henkisesti, niin päin tällä kertaa. Kaikki tippuu käsistä ja mitä vain yrittää menee päin persettä. Sattuu ja supistaa parin minuutin välein, naapurin jumputus kiristää eikä jaksa kuunnella. Sanon että en tänään halua lähteä mihinkään kun pyydetään ulos, tänään minä haluan olla kotona, vaikka oikeasti haluaisin olla muualla, mutten pysty, sanon että katsellaan huomenna vaikka tiedän jo etten huomennakaan halua.

Neljäs päivä kun vaa'assa ei ole patteria, se tarvitsee semmoisen litteän, mutta en löydä niitä kaupasta. Ei voi oikeammin syödä kun ei tiedä mitä painaa. Ettei vaan turvota ja läskisty tästä enempää. Mittanauha ei näytä että olisi kerännyt vettä vaikka siltä tuntuu, ehkä se on kaikki sitten naamassa ja nilkoissa. En muista koska viimeksi tein ruokaa. En ainakaan puoleentoista viikkoon ole nostanut pannuja ja kattiloita kaapista. Syön pari palaa ruisleipää ja päärynän, pussin vauvamaissinaksuja ketsupilla, oksettaa eikä tee mieli. Tänään kuitenkin kaivan riisipaketin kaapista ja valmistan Leijonalle päivällisen, syön pari haarukallista ja makaan vatsa kippuralla sohvannurkassa tuijottamassa piirrettyjä.

Maanantaina on sytostaattipäivä. Tiistaina psykosetäpäivä. Minua ei huvita mennä sinne, viimeksi se tonki sille kuulumattomia asioita, kyseli ja intti, suutuin, ei ne kuulu sille eikä kenellekään muulle. Ne ei ole minulle ongelma, minä en niistä halua luopua missään nimessä. En ainakaan vielä, en minä ole valmis päästämään turvarievustani. Se on ainoa niistä joka minua ei ikinä satuttaisi. Se on ainoa johon voin koko maailmassa luottaa.

Sykofanttien seurakunta

41 päivää, huomaa sen siitä kun vitutuskäyrä on korkealla ja ahdistaa. Vaikkei tunnu siltä että seksiä pitäisi saada, ei tee vittujakaan mieli kun itsetunto laahaa helvetin syövereissä asti. Letkumaha. Kenelle sen nyt haluaisi näyttää? Suihkuunkin sulkeutuessa pitää huolen siitä että saa olla yksin, vaikka pienessä kopperossa on peseydyttyään ahdasta rasvata ja riuhtoa vaatteet päälle vielä taipeet valuttaen vettä.

Kyllä se joka päivä yrittää jos vaikka olisin sillä tuulella. Ettei sitten ole niin vaikeaa tehdä aloitetta kun sille päälle sattuu.

Kysyy mitä haluan synttärilahjaksi, en osaa päättää. Kysyy jos mentäisi vähän matkoille. Kaupunkilomalle johonkin lähelle ja hotelliin ja syömään. En halua hotelliin, se vaatii sotkuista seksiä kun ei kerrankin tarvitse itse siivota jälkiä, enkä halua syömäänkään, riittäisi mäkkärin drive-in vaikkei sieltä lihakielteinen saakaan kuin pirtelöä ja surkean hampurilaisen jossa on sisällä pelkkää salaattia ja majoneesia.

Ei olla ikinä juhlittu syntymäpäiviäni edes kahdestaan, viime syksynä syötiin lasten kanssa nuudeleita ja sitä edellisenä vuonna taidettiin tehdä kakkukin. Sitä edeltävänä se oli ainoa vieraani, että ehkä se pitää laskea.

Ehkä se paras syntymäpäivälahja olisi saada omat pienet kultansa taas kainaloon, tämä vuosi on taas ollut täydestä anaalista lasten näkemisen suhteen, enkä edes saa tätä joulua, oli jo viime joulu, seuraava joulu on maailmanloppuvuonna.

En minä varmaan muuta lahjaksi haluaisi, tarvitsisi, huolisi. Kuin ne. Mutta minä olen sairas, minut on sidottu tänne. Ramppaamaan kodin ja sairaalan ja apteekin välillä vielä 4 kuukautta, en pääse mihinkään. Nathaniel aloitti koulun tämän kuun alussa, ei sekään voi olla sieltä pois, vaikka sillä onkin tylsää kun osaa jo kaiken mitä tänä vuonna tullaan opettamaan, paitsi ne sosiaaliset taidot. Minulla on jo niin isoja vauvoja, vuoden päästä kaikki on jo koulutiellä. Paitsi Romy, eihän se tule sinne astumaankaan.

Aim low

Ei ole kuin puoli pulloa viskiä, neljällä kulauksella alas, muovista ja halpaa. Isken vasemman pikkurillin mustaksi vasaralla lattiaa vasten, naapurit varmasti tykkää hyvää siitä kolinasta. Hiipivä humala vie lopulta suurimman osan kivusta, se tullee aamulla täydellä latauksella, juuri niin kuin sopiikin.

Leijona kai tulee aamulla töiden jälkeen kotiin, tai eihän tämä sen koti ole, ei ole varmaan koskaan sen päässä ollutkaan, nykyään se vastaa puhelimeen olevansa Antulla tai osoitteessa X, jossa minun asuntoni on, ja sen oma talo on sen koti, niinhän sen kuuluukin olla, vaikka se tuntuu kylmältä.
Perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun tai -aamupäivään on pitkä aika olla näkemättä sitä, mutta todellisuudessa minun ei edes ole ikävä nyt, yleensä on, nyt ei, nyt ei tunnu miltään. Tai ehkä vähän pahalta sen takia ettei kaipaa toista. Ei puheluita tai viestejä tai näkemistä. Kosketusta. Sitä ei nyt ansaitse. On vielä niin ruma ja epätyydyttävä.

Sitä vain haluaisi olla edes yhteen asiaan itsessään tyytyväinen, minulle hiusten väri oli sitä, se mikä minulla oli ja minkä ryssin tyvivärjäyksellä ruskeanmustanjoksikin. Nyt ei ole enää mitään mistä itsessäni pitäisin.
Ja vielä kun tukka on tällä hetkellä siinäkin mielessä tärkeä, että kohta sitä ei ehkä enää ole, se voi pudota pois minä päivänä tahansa. Enkä tiedä mitä silloin teen. Mutta se ei ole vielä. Nyt on vain paskanvärinen variksenpelätin joka pistää itkettämään joka kerta kun kävelee peilin ohi. Kerran se ei ole lähelläkään sitä mitä olisi halunnut.

Yritin haluta pientä. Kivaa tukkaa vaikka. Ettei aina tarvitsisi pettyä niin pahasti. Olisi joku oljenkorsi mistä pitää kiinni hyvillä mielin. Mutta kun ei. Turha haluta yhtään mitään. Ei sitä saa kuitenkaan. Aim low. So low no one will notice whether you succeed or not (Marge Simpson).

Both sucks and blows

Kahdeksan tikkiä siinä kädessä joka ei ole käynyt puimurissa, siinä missä on ennestään vain pari viiltohaavaa ja paloläiskät kesästä 2009.  Yksi rikkinäinen tuplaruutu ruokailuhuoleessa ja vittuuntunut äiti. Päivystävä konsultaatti kysyy miksi ja minä sanon että jaa miksi, siksi kun vitutti.
Sen mielestä se ei riitä, pitäisi olla lisää ja syvempää, varmasti on paha olla kun on sairaana mutta kun on ollut sairaana aina ja päässä utua lapsesta asti mitä suuremmilla asioilla on enää väliä. Kerron sille siitä kuinka kävin parturissa ja parturi otti ensin värinpoiston ja sitten laittoi kuparinväriä, ja minulle kasvoi juurikasvu ja minä kaksi viikkoa etsin kaupasta sopivaa tököttiä tyveen, ja se paketti ja numerosarja oli pelkkää huijausta ja nyt olen taas tummatukkainen. Tämä on mahonki eikä kupari, se on vissi ero!

Se sanoo että eihän tuo ole yhtään pahannäköinen ja meinaan tintata sitä nokkaan, mikä vitun sokea se on! Minkä vitun turhan koulutuksen se on käynyt että osaa noin loukkaavia laukoa ja vielä päin naamaa? Totta kai tämä on pahannäköinen kun ei ole edes kilometrien päässä siitä mitä hain. Mitä samperin väliä sillä on että joku paskanruskea sattuu sopimaan päähäni jos minä haluan kuparia?
Minä en osaa enää tehdä mitään oikein. Edes vittu värjätä hiuksiani. Sen mielestä olen olevinaan niin väärässä, niin väärässä, miten vitussa se edes kehtaa sanoa niin, ei se edes tunne minua, sen jutellut kanssani seitsemän minuuttia ja heti luulee tietävänsä että olen vain hieman väsynyt ja masentunut, voi vittu mitä pellejä ne psykiatriselle päästää töihin. Onko se muka niin väärin haluta että hallitsisi edes jotakin itsestään, pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vielä nyt kun tukkaa ylipäätään on päässä, tekeekö se minusta niin vitun paskan ihmisen että haluan tykätä itsestäni edes vähän? Joo tekee. Koska en ole niin vitun riemuissani ja elä vaaleanpunaisilla pilvillä ja ole tyytyväinen kaikkeen mitä tapahtuu.

Nyt minulla ei ole sopivia vaatteita kun ne läskille sopivat vaatteet mitkä alennuin ostamaan käy vaan kuparitukkaiselle ei milleen paskanruskeatukkaiselle enkä voi niitä siis käyttää näyttämättä täydeltä idiootilta. Naama näyttää ylipursuavan turvonneelta ja kirkkaanpunaiselta, kuparin kanssa se oli ihan hyvä eikä saatanan jättimärkäpääfinnit hypänneet kenenkään silmille. Nyt ne taas hyppää ja minun pitää käyttää ne viimeiset roposet vitun värinpoistoon.

Juon äitillä puoli pulloa Laxoberonia muttei vittu edes tule kunnon mahakipuja. Perseestä vuotaa verta housujen läpi sohvaan vaikkei sillä saakelin paskareiällä ole kuukauteen tehnyt yhtään mitään. Olen niin läski ettei edes suoli mahdu toimimaan kaikelta sisäiseltä turvotukselta, mutta nyt se loppuu. Nyt minä lopetan. Voin syödä kerran päivässä ja muuten lientä kerran en edes saa itseäni liikkeelle.

Ehkä sähköshokki herättäisi

Minusta tuntuu niin vääränlaiselta. Siltä ettei kukaan muu istu joka päivä kotona muistamatta mitä on tehnyt. Minä en vaan enää muista.

Televisio on paras kaveri. Aamulla kun Leijona lähtee töihin, katson piirretyt ja koirankoulutusohjelman. Sen vauvaohjelman ja morsianten laihdutusohjelman. Niiden jälkeen teen ehkä jotakin muuta. Luen kolme minuuttia, mutta sitten keskittymiskyky loppuu kesken. Itkeskelen ja hermoilen, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä, että pysyy aikatauluissa; ettei olisi näin huono ihmisenä.

Kun Leijona tulee kotiin, teen ruokaa ja syönkin. Katson muodonmuutosohjelman, 70s shown, illalliskilpailuohjelman, stereotyyppihinttien luotsaaman heteroiden muodonmuutosohjelman ja Simpsonit. Yhdeksästä kymmeneen mitä sieltä nyt sattuu tulemaankaan. Kymmenen jälkeen mennään yleensä nukkumaan.

Telkkari kertoo sen, että aika ja päivä kuluu ja valuu hukkaan.

Saatan käydä kaupassa tai koululla heittämässä papereita ja siirtämässä päätöksentekopäiviä, lääkärissä, mielenterveystoimistossa. Nekin unohtaa jälkikäteen. Ei mistään saa kunnolla otetta. Stressaa koulun takia, muttei haluaisi vaan päästää irti, ettei viimeisetkin rippeet siitä itsestä, joka vielä vuosi sitten oli, valu käsistä.

Minua haittaa se, ettei ole ketään, jonka kanssa puhua. En ole parhaassa juttelukunnossa, mikä saa toiset vaivaantuneeksi, olen ehkä sellaisissa maailmoissa, ettei ne aukene aina muille. Mutta se välttely pistää vihaiseksi. Itselleni. Miksen voi olla sellainen kun muut haluaa. Miksen voi pitää omaa suutani kiinni ja kuunnella vain toisia. Sitähän jokainen haluaa; istua siinä terapiapenkissä ja sitten jos joutuu itse kuuntelijaksi valitella, kuinka huono on sanomaan mitään. Ei sen tarvitse olla lohduttavaa. Kunhan se on keskustelua. Sellaista ettei vastaa ympäripyöreästi jotakin ja anna olla, jos asia vaikka korjaantuisi. Kun ei se korjaannu. Ei se ikinä korjaannu.

Tunnen jatkuvasti tulevani väistetyksi. Kyllä minä tiedän, miksei minulle ole ikinä ollut läheisiä ystäviä, joille supattaa salaisuutensa ja kikatella aamuyöhön. Koska minulla tulee näitä kausia, kun mikään ei tunnu siltä kuin pitäisi ja ahdistun ja yritän puhua ahdistustani ilmoille, mutta se vain karkottaa kaikki. Kuin minun pitäisi olla kestohymyllä vieressä silittämässä ja pitämässä kädestä, mutta kuka minua silittää ja ottaa kiinni ja ymmärtää kun sitä tarvitsen.

On kaikilla menonsa ja muuta, kyllä minä sen ymmärrän. Sen ettei aina ehdi. Sekin suututtaa, kun itsellä on aikaa mitä pitäisi tappaa. Sitten sitä vain istuu ja tuijottaa niitä ohjelmiaan.

Tältä se varmasti tuntuu olla kun on ollut kaksikymmentä vuotta eläkkeellä. Kun odottaa ja odottaa vain, ja sitten tulee se katkeruus. Miksette tekään ikinä käy. Voisitte käydä useammin. Voi kun ette ehdi, olen minä teitä ajatellut, joka päivä.

Minäkin kun olen niin omistushaluinen ja mustasukkainen siinä mitä ystävyyssuhteisiin tulee. Parisuhteessa en niinkään, en sillä tavalla, en välttämättä kaipaa sitä huomiointia edes joka päivä, mutta…

Ja kun ehkä ylianalysoin. Liian pitkiä taukoja vastaamisessa, välimerkkien käyttö kirjoitetussa kommunikaatiossa, katseet, eleet… Siksi minä katselen psykologillakin lattioita tai syliäni, näperrän, kun en halua nähdä sen ilmeitä ja tehdä niistä tulkintoja ammattilaisen psyykestä ja persoonallisuudesta; siitä ei olisi kuin haittaa minulle, en pystyisi avautumaan, se ei enää olisi työtään tekevä avun ruumiillistuma vaan ihminen, jolla on omat huolensa.

Ylireagoin pieneen ja ne taas huutaa kun en kelpaa ja minua kiusataan tahallaan. Rangaistaan kun en olekaan vahva ja pärjää.

Vihreää karpaloteetä

Aamulla herään viestiääneen. Samsungin bliblibliblinblin. Sen kuulen pahimmassakin metakassa, ehkä se liikkuu oikealla ääniaallolla. Melkein inhottaa. Nokian perusviestiääni, sen yli nukkuu helposti, tuo pistää unen poikki heti.

Tänään on juostu. Ensin hoitajalla, sitten koululla, sitten lääkärissä, sitten kirpparilla odottamassa, että toinen puolisko käy kaupassa, ja sen jälkeen hetken hengähdystauko ja voimienkeräys kotona ja taas pitää lähteä kun tupakat jäi ostamatta. Ei se ehkä kuulosta paljolta, mutta se on, jos on kaksi viikkoa maannut sairaalapedissä.

Selkä huutaa ambulanssia.
Ja pää.
Mutta ainakin se aamun vatsakipu on nyt jossakin turtumuksen rajoilla.

Mummi soitti, sitä en kuullut, keräilin itseäni puolituntia että sain soitettua sille takaisin, se on liian rankkaa kun toinen sanoo kiitos näistä vuosista, toivottavasti ehdit vielä tulla käymään, et ole pitkään aikaan käynyt, ja minun tekosyyni ovat kuraa molempien korville, on ollut niin kiire, nyt on sitä ja tätä, oikeasti en vaan enää halua sinne mennä, en minä pysty katsomaan sitä hiljaista hiipumista ja jatkuvaa lopun odottamista, ehkä siksi kun olen itsekin samanlainen, odotan ja odotan.

EU-keksejä ja karpaloteetä, mietin laittaisiko keittiön ikkunan jo yöksi kiinni vai jättääkö auki, pidän viileässä nukkumisesta, vaikka se vaatii pukeutumista ja kolme peittoa, kesät talvet, se on hyvästit kesälle ja alkusyksylle sulkea se luukku. Ei enää raittiintuoksuisia lakanoita ja vaan kevyt tupakkakatku teljettynä sisään yöksi.

Pussin tyhjennys inhosta itkien ja lisää teetä.
Ehkä se ikkuna ulkomaailmaan jää vielä avoimeksi.

Tämä on pitkälti angsti-postaus, mutta niin on koko elämäni taas muutenkin

Tällaista koko viikon jatkunutta, vai kaksi, vai kolme, vai kuinka kauan, jatkunutta kokonaisvaltaista ulkonäköahdistusta ei ollakaan nähty aikoihin, jos koskaan. Jos koskaan on varmaan aikamoista paskanpuhumista, koska kyllähän minä olen kamalammankin näköinen ollut joskus, ainakin toivottavasti, enkä vain kuvittele, koska muistaahan tällaisia asioita ei voi.

Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.

Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.

Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.

Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.

Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.

Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.

Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.

Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.

Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.

Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.

En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.

Tämä on se olo kun viilletään

mutten tiedä miten sen nykyään saisi pois.

beyond ahdistus

tai muut tunteet

se kun on niin tyhjä ja antanut kaiken pois,

tai sitten niin täynnä ettei sekametelisoppa enää liiku

se että haluaa tuntea jotain.

ettei vaan katoaisi pois

koska se on pelottavaa olla olematta olemassa.

tämä on se tunne kun juoksee purkassa

hidastetulla filmillä

ilman päämäärää, kelloja, ääniä

eikä tiedä mistä herää ja kuka puhuu.

olen niin lähellä jo parempaa etten vielä halua luovuttaa

vaikka tiedän että enemmän itsessä olisi järkeä

kun makaisi merenä kadussa.

Neiti Tuhkimo otatko huikkaa mun rommista?

Minä ja kaksitoista muuta, ei voi sanoa kolmetoista, se ei tietäisi hyvää. Pää ei leikkaa mutta huutaa vittusaatanaa, en muista mikä oli totta ja mikä unta, viikonlopun jäljiltä oma tukka, joka on ollut tungettuna peruukin alle sojottaa paskaisena minne sattuu. Tyhjiä viina- ja kaljapulloja, ruskeita läikkiä lattialla, ripsiliimaa vieläkin silmissä ja niskat on niin jäykät ettei uskalla kääntää päätä.

Minusta tuntuu kuin olisin ollut tuhma, vaikken pitkään aikaan olekaan juonut aivojani pihalle, horjunut korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pitkin mukulakiviä ja väläyttänyt ajokorttiani, jossa näytän Bob Dylanilta, pokeille. Ottanut vastaan ilmaisia drinkkejä baaritiskillä ja tanssittanut kasvottomia ihmisiä, kuunnellut ihmissuhdedraamaa tupakkakopissa tai oksennellut pitkin vessan lattioita punaista.
Minusta ei oo enää kiva juoda... olenko mie oikeesti niin vanha...
Kaljakeissi lähtee sunnuntaina ovesta ja lähes välittömästi Hoipapoika vaihtuu sen tilalle, jauhetaan, ajellaan, käydään kahvilla, tai enhän minä juo kahvia mutta kaakaota kyllä, ja jauhetaan lisää. Se vie minut epähuomiossa kämpilleen asti, naurattaa, takaisin meille, lakanat on pyörineet valmiiksi pesukoneessa ja saan ne vihdoin kuivumaan.

Tavallaan riideltiin Leijonan kanssa perjantaina. Se lähti töihin, minä kouluun, eikä siitä kuulunut mitään. Ei siitä ole vieläkään kuulunut mitään, se on uudella talollaan, ja kai se on ollut töissäkin, en minä tiedä, vituttaa, ja vituttaa se että suutuspäissäni teen vaikka mitä.

Tänään poljin lähikaupalle sen aukeamisaikaan, oli pakko lähteä, en halunnut olla kotona, kun toinen kuorsaa likaisissa lakanoissani. Teen sille aamupalaa ja keitän aamukahvit, se kiittämätön ei edes syö vaikka valittelee nälkäänsä, totta kai siinä kuka vain vihastuu, katkeroituu, en minä tiedä, minun tulee niin kova ikävä Leijonaa vain, koska se olisi kiittänyt vaivannäöstäni ja antanut aamupusun ja laittanut ne pyykit puolestani kuivumaan ja katsellut kanssani aamupäivän Frasierit, mutta Kaljakeissi onkin itsekeskeinen paskiainen joka sanoo että se tykkää kamalasti mutta miksei se sitten vittu osoita sitä mitenkään ja miksi se kiusaa eikä anna olla.

Minä en  j a k s a  tällaista. Miksei kaikki vaan voisi olla niinkuin pari päivää sitten.
Ja miksei se kusiaivo tule jo kotiin?

Miksi koko ajan täytyy väsyttää vaikka nukun kellon ympäri?
Miksi olen aina myöhässä?
Miksei jaksa kiinnostaa?
Miksi torkutan kelloa tunnin ja silti nukahdan uudelleen kaiken sen vaivan jälkeen?
Miksi en muista edellistä päivää?
Miksi en saa mitään tehtyä?
Miksi en tunne nälkää enkä itseäni myöskään täydeksi?

ja ennen kaikkea
Miksi oksennan lavuaariin ja joudun poimimaan sieltä sulamattomia mandariininpalasia kaiken muun vatsahappohyökkäyksen seasta?

Elämää suurempia kysymyksiä.

Headstrong

Pimeä kuoppainen ja kiemurainen kantojen täyttämä polku on elämäni, osaan kävellä sen silmät kiinni kompastelematta, sillä olen sitä samaa polkua tallannut ees taas niin monet kerrat. Samaa vanhaa paskaa polkua, se on aina se sama ja yhtä vaikeaselkoinen, koskaan ei ole parempaa tiedossa.
En osaa tulkinta sanontaa, kun mennään ylämäkeen, minusta se tarkoittaa vaikeuksia,
kun mennään alamäkeen, sekin on vaikeuksia täynnä.

Puolitoista liuskaa stellaa,

purkillinen pieniä opamoxeja vain,

minä kovasti haluan vain nukkua huomisen pois.

JOS tarviit

Jotenkin loukkaantunut olo. Hyljätty, petetty, en tiedä sitä oikeaa sanaa kuvaamaan itkua oikeasta silmästä takaisin vetävää tunnetta, kun hymähtää "heipat" kesätauon jälkeen ja kävelee vapisevin tutisevin jaloin portaat nuortenpolin kolmannesta kerroksesta katutasoon torivilinän joukkoon anorektisen tytön perässä.
Meillä oli kevään puolella juttua hoitajani kanssa, että jatkettaisiin iästäni huolimatta yhteisiä käyntejämme mahdollisesti vielä parikin vuotta, mutta nyt se kysyy millonkas täytät?
Lokakuussa.
Juu... mones päivä?
Se raapustaa 14.10. 21 vee paperinkulmaan ja toteaa, että ehkä vielä tämän syksyn voidaan mennä näin, mutta sitten kirjoitetaan varmaan lähete MTT:hen. Jos vielä tarviit keväällä keskusteluapua.
En minä halua MTT:hen, siellä välitetään vielä vähemmän. Ja kuinka niin jos? Olenko minä muka jossakin kohtaa parantunut niin, ettei näiden kohta 21 eletyn vuoden jälkeen, joista jokainen on vietetty ulkopuolisen avun varassa, ettei sitä enää tarvitakaan?
Kai siitä pitäisi olla onnellinen, mutta minä en ole, minua pelottaa.
Ihan kamalasti.
Vaikka pitäisi olla aikuinen.

Kaikki ongelmani kuulemma johtuvat vain kroonisesta väsymyksestä, en edes tiennyt, eikö ole kumma? Minusta ei tunnu siltä että olen saakelin väsyksissä, mutta tältä se vaikuttaa ammattilaisten näkökulmasta. Olen nukkunut ihan hyvin, ja vitutukseni on ollut syksyn ja muun tässä edessä olevan pelkoa, tai siis niin luulin, mutta huoli pois; olen vain väsynyt.

Äiti sanoo heippa kun ne lähtee laittamaan siskon uutta kämppää kuntoon.
Minä syön suklaavanukasta ja katson Nuorennusleikkausta, sille naiselle tehdään maailman tyhmimmän näköinen tukka, varaan itselleni ajan parturiin lauantaiaamuksi, ensimmäinen parturiaika ikinä, enkä tiedä mitä edes haluan, "etkä sitte naura tälle, oon ite leikannu", sen ainakin tulen sanomaan ensimmäisenä, ja toiseksi "en halua näyttää lesbolta".

Yritän olla olematta vihainen tänään, mutta se on vaikeaa.
Olen ollut siitä asti huonolla tuulella kun kävin läpi lasten vanhoja vauvanvaatteita, minulle ei tule enää ikinä olemaan vauvaa, olkoon suurta pessimismiä ja "kaikki kääntyy hyväksi <3<3<3", mutta minä vain tiedän, että olen jo siinä iässä, ettei minua oteta miehenä tosissaan, minut on tuomittu homoseksuaalisiin suhteisiin loppuiäkseni, joudun olemaan kaappihetero, ja minulle naureskellaan kun kirun hämähäkkien edessä (vaikken niitä edes pelkää, mutta kai se on alettava harjoittelemaan) ja sanon ylipaljon "ihanaa sitä ja ihanaa tätä" ja omg haluan hautautua Eurokankaan tekoturkislaatikkoon, kun huomaan, että aamu yhdeksältä siellä on lisäkseni vain kaupungin suurin hinttapuli joka heiluttelee kättään ja sanoo siis nyt mun on mentävä kahville miettimään mitä haluun tehdä!

IHANAA ! tai käännettynä omg I love it! it's so fabulous, megasuperultra-fierce!

Tiedättekös, minä en tykkää piirunvertaa naisekkaista miehistä.
Minkä siis teet kun itse valitettavasti olet vähän sen suuntainen? No katkaiset vaikka kaulavaltimon, siitä on hyvä aloittaa!!11 Ihanaa!

Maha on pömppö ja ja kova ja suoli on täynnä kovaa ulostetta, mutta oikeastaan en edes jaksa välittää, aina sama juttu, valivali sitä ja tätä vaikken paskalla olekaan käynyt kohta taas viikkoon. Väsähtäähän siinä pirteinkin peippo.
Eilen Leijona tuli töitten jälkeen tuomaan autoa, se jäi katselemaan Manstrokewomania kanssani ja päätettiin sitten lähteä salille, samassa paikassa kun nykyisellään käydään.

Ilta vietettiin sen kämpillä Muodin Huipulle katsellen ja lähdettiin siitä vielä äitille Tepsun ja sen tyttöystävän, tai kuten perheeni komboa kutsuu, ”Daron” (Tepsu=Daniel, tyttöystävän lempinimi loppuu päätteeseen –ro) (kun olin Leijonan kanssa yhdessä, meitä kutsuttiin yhteisnimellä ”Santtu”, koska se on nopeampaa, ja meillä on nopeus ja vaivattomuus aina tärkeintä) seuraan saunomaan.
Purrr ja kuin mitkäkin teini-ikäiset vain pussailtiin ja pidettiin kädestä kiinni koko yö.

Ostin apteekista Antistax-geeliä, saakelin jalat ja kädetkin nykyisellään on näillä ilmoilla töiden jälkeen ihan mielettömän kipeät turvottelusta ja tekee vain mieli itkeä turvonnutta naamaa ja järkyttäviä valkoiseksi vetäviä silmänalusia.
Viikonlopun unia odotellessa.
Töiden jälkeen käyn pikkuruisessa vaateputiikissa nopeasti pyörähtämässä ennen kuin käyn hakemassa tavarani ja Leijonan ja sitten lähdetään minun kotiin viikonloppua viettämään.

Ps. Siitä tietää että on tullut vanhaksi kun äitin kanssa joskus työskennelleet työkaverit alkavat puhua seksielämästään kanssani.



Pps. Jos Marijan tyttö luet tätä blogia niin ilmoittaisitko siitä ihan suoraan etkä vaan mulkoilisi kun kaupassa satutaan törmäämään. En minä mitään pahaa ole tekemässä, eikä tämä koko kolmiodraama ole todellakaan minun vikani, vaan ennemminkin sinun äitisi ja Leijonan pitää suhteensa selvittää, se ei ole minun asiani, koska minä satuin olemaan ensin ja minulle tässä on väärin tehty.

Nukkumatti, minne olet eksynyt?

Ootsä kipeenä?
Juu… Perjantaista asti.
Siltä näytätki.
Ei vaan kehtaa olla pois, totean ja mussutan juustoa leivän päältä. Ei ole yhtään nälkä ja oksettaakin, mutta aina sitä saa yrittää, jos syömisestä olisi muka jotain apua.
Työmies taittaa lukemansa aamulehden kasaan ja ojentaa sen pöydän yli käteeni.
Käyn tupakalla enkä meinaa päästä nousemaan kiviaidan päältä ylös lopetettuani, jalat ei tunnu kantavan ja polvet temppuilevat pahemmin kuin pitkään aikaan. Tämän työn huonoja puolia, lonkkavaivat ja polvien kiertyminen polkimien pumppaamisesta.

Minua väsyttää niin kamalasti. Hätkähdän hereille ja kolautan otsan pöydänreunaan, torkun viiden minuutin välein, silmät ei aamusta kohdenna, niitä koskee, onneksi se alkaa olla jo helpottamaan päin.

Niin paha olo.

En tahdo nousta aamullakaan sängystä, mutta äiti hoputtaa.

Tahtoisin omaan kotiin nukkumaan, muttei se käy, nyt on vasta tiistai, ja perjantaihin tuntuu olevan ikuisuus. Pääsen puoli neljältä, sen jälkeen suunnitteilla on päivätorkut ennen illan Bodycombatia, jos nyt sinne edes kykenen.

Laxoberon ei saa mitään liikkeelle ja suututtaa, se kun ei paskaa tule ulos väsyttää ihmistä yllättävän paljon, ja saa inhottavan nälänväristyksen kulkemaan pitkin suolistoa, vaikka olo olisi kuinka kamala ja täysinäinen tahansa.

Tulostan salin tuntilukkarin työpisteeni ilmoitustaululle lasten kuvien viereen. Jos sitä vain jaksaisi, tekisi ihan hyvää. Ei tässä kunnossa eletä kauaa.

Eilen Tapsu kävi vanhimman enon kanssa tuomassa uuden sohvan äitille, haistelin sen paitaa, se haisi ihan Leijonalta. Ne välillä lainailee toistensa partavesiä ja suihkusaippuoita töissä.

On ikävä. Koskettamista. Olemista.

Epilepsy of the soul

Se kysyy lapsuudestani.

Mitä haluan olla isona.

Iso vain.

Aikuinen.

Minä en osaa enää voimistella, mutta ainakin vien sen pahanolon pois kuiskailemalla tekstiviesteillä.

Vain minä jään tuijottamaan kattoa, ja miettimään elämää, kuuntelemaan musiikkia ja olen jo valmiiksi pettynyt itseeni, siihen että aamulla on taas vaikea nousta ylös.

Ei siltä kannata mitään kysyä, joojoo,

äiti tuumaa kun iskä jää paloasemalle

minun suuni roikkuu ja silmät ei seuraa sinne minne haluan,

vedän vain isoa collegetakkia tiukemmalle ja haluan itkeä vauvanitkua.

Eilen tuli vauvoja telkkarista, se vitosdokumentti jonka olen nähnyt jo kai 15-vuotiaana aikaisemmin,

silloin kun se tuli 4D:ssä, nyt se oli 5D.

Kun äiti jättää minut sairaalalle, poltan tupakan.

Soitan sille hetkeä myöhemmin ja kysyn mitä se sanoi ennen kuin jäin pois kyydistä.

Ja sitten mitä iskä oli sanonut.

En miä tajuu.

En herää silloin kun pitäisi, ja hoipun eteenpäin silmät ristissä.

Tänään konserttimatka, minua ei jännitä hyvällä tapaa,

harmittaa koska olen turpea ja itken taas mahaani yötä vasten.

Ei näin nopeasti ihmisen kuulu turvota, ei tämä ole edes terveellistä.

Minulla ei ole mitään kuntoa itsessäni jäljellä enää.

En jaksa edes nostaa kättäni ylös.

Ikkuna on auki ja tuntuu kuin kävisi Siperiassa paskalla.

Kun hävettää

Viimeisestä oksennuskerrastani on jokunen kuukausi aikaa. Sitä edellisestä reilusti enemmän.
Olen lihonut aikamoista vauhtia tämän kuluneen kuuden kuukauden aikana, painan nyt jkv alle 45 kiloa joka on tavoitepainoni, BMI 19, kun ennen joulua olin siinä jopa 35 kilon kieppeillä. Olen siis nyt ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen.
Toki pitäisi olla iloinen, koska vain näin voin tulla terveeksi! Minulla on jo nyt huono luuntiheys ja syön kalkki-D:tä sekä muita tärkeitä vitamiineja ja hivenaineita, sydämeni on rapakuntoinen ja saan nenäverenvuotoja ja mustelmia sekä migreeni- ja poissaolokohtauksia.

Eikä minua niin usein enää läskiahdista, mutta kyllä niitäkin päiviä on, mutta; eikös sen pitäisi olla ihan normaalia? Ei kukaan ole joka päivä tyytyväinen itseensä.
Minulla ei ole sopivia housuja. En pidä sellaisia housuja sopivina, jotka puristavat eli jos maha pullottaa makkaralla tai jenkkikset puskevat silmään tai reidet kiristävät, housut eivät ole sopivat. Minulla on sekä kokooni että sukupuoleeni nähden suhteellisen leveä lantio ja pakarat, olen pelannut jääkiekkoa kuitenkin niin monta vuotta. Peruslihaksistoni on siis alapuoliskoni osalta ihan hyvässä jamassa. Lihon siis helpoiten jenkkiksistä ja reisistä. Ja minä en tykkää jenkkakahvoistani, niistä olen ajatellut hankkiutua eroon kesän aikana.

Koska syömishäiriöni on vielä niin tuoreessa muistissa, lähiympäristöni suhtautuu kaikkeen urheilusta mainitsemiseenikin hyvin skeptisesti. Ja tiedän että se on huolehtimista, etten vetäisi överiksi, mutta se samalla alistaa elämääni suhteettoman paljon. Minua hävettää kaivata ihan pelkkää hyötyliikuntaakin. Ajattelen itsekin niin että ei minun kannata mihinkään kauppaan lähteä kävelemään, ensimmäisenä liikkumisvälineenä mieleeni tulee jos henkilöautoa ei ole käytössä bussi, ja maksan siis lähes kolme euroa pienestä matkasta, josta selviäisin kävellen noin 20 minuutissa, hyvillä kengillä vartissa.

Minua hävettää ajatella liikuntaa, ja minua hävettää sekin että muut vitsailevat siitä kuinka "pieni" olen vaikka syön kuin hevonen enkä harrasta mitään. Koska toisilla se vain menee niin. Ehkä minä olen nyt tullut siihen ikään kun pituuskasvuni on totaalisesti lakannut, mikä ei siis ihmisellä tarkoita sitä kohtaa kun ei enää kasva, vaan naisilla suurinpiirtein 19. ja miehillä 26. ikävuotta.

Minä kuitenkin pidän liikkumisesta. Kävelemisestä tulee hyvä olo ja euforiaan pääsee tekemällä lihaskuntoa ja venyttelemällä. Minun on vaikea motivoida itseäni liikkeelle, koska koen itseni tällöin epäonnistuneeksi. Se on itseään toistava profetia, en minä voi onnistua kun en minä oikeasti saisi.

Katselin äsken TV5:sen ohjelmaa Ylipainoinen perhe, oli muuten aivan ihana se CP-vammainen tyttö, niin elinvoimainen ja kyllä samastuin täysillä. Samalla tein lihaskuntoa. Sitä ennen minua vitutti ja tylsistytti. Nyt minua hymyilyttää ja olo on mukavan raukea. Siinähän se samalla meni, tavallisesti olisin vain maannut lattialla luultavasti monta tuntia kun en olisi vain saanut itseäni ylös - kun ei olisi ollut mitään syytä.
Minulle tulee hyvä olo liikunnasta.
Liikuntaa tulee harrastaa, olit sitten minkä kokoinen tahansa. Se suositeltu 3-5 kertaa viikossa 1-2 tuntia kerrallaan päivittäisen hyötyliikunnan lisäksi koskee meitä kaikkia. Minua ja sinua.
Kenelläkään ei ole oikeus teilata toisen urheilumieltä vaan pikemminkin miettiä omaa asennettaan.

Minulla on oikeus liikkua.
Minulla on oikeus olla tyytymätön ulkonäkööni.
Minulla on oikeus inhota jenkkakahvojani.
Minulla on oikeus haluta vahvemmat lihakset ja saada itsestäni raamikkaampi ja voimakkaampi.
Minulla on oikeus vuokrata salikortti.
Minulla on oikeus puhua liikunnasta ja ruuasta, se ei automaattisesti tarkoita sairasta.
Minulla on oikeus haluta elää terveellisemmin.
Minulla on oikeus saada tyydytystä tuloksista.
Koska minäkin olen ihminen.

Minulla oli syömishäiriö,
mutta se ei ole nyt akuutti vaiva, koska tunnistan oireet ja minusta ne ihmiset jotka tuhlaavat elämänsä johonkin josta eivät edes nauti, kuten syömishäiriölle tai ylisuorittamiselle koulussa, ovat turhia niin kauan kunnes tajuavat tämän. Koska ei sitä mihinkään muutu ulkoapäin tai toisten silmissä, jos ei tiedä edes mitä itsensä sisällä on.

Mutta minäpä tiedän, ja siksi olen askeleen edempänä.
Mutta silti minua hävettää.

Minäkin suojelen sinua kaikelta

Isi tuu tänne?

Isi ei nyt vielä voi.

When then...

Sitten.

Ohw. Nassunon ikävä.

Isinkin on ikävä.

Isi tulet huomenna?

En huomenna. Sitten.

It is never sitten. Tout ce que je veux savoir c'est quand tu vas arriver.

I'm sorry, I really can't promise anything.

Mutta Nassun on ikävä.

Mirror mirror on the wall, show who's the biggest liar of them all.
Sitä ei aina saa, voi, halua, tahdo, pysty sanomaan kaikkea. Sitä ei tahdo luvata ettei joudu pettämään luottamusta.

Iskä skarppaa ja juo vettä humalan ja oksennuksen peittääkseen.

Kukaan meistä ole pyhimys. Kenenkään silmissä.

Suljen oven ja puhelimen ja avaan ikkunan sateelle ja piiskaavalle tuulelle, rakas jumala, miksi olet tehnyt minusta tällaisen, anna minun sitten mennä vaan, minä en jaksa näitä kipuja ja särkyjä rinnassa.

Minun kultainen ristini on hukassa, huomasin tänään ettei se ole kaulassa missä sen pitäisi olla. Vittu pidä mennä tärkeimpiä asioitaan hukkaamaan.
Perinteinen kofeiiniöverisiivous, kolme koneellista pyykkiä, liian malttamaton polttamaan tupakkaa. Minulta menee taas muisti eikä kello liiku mihinkään vaikka se varmasti tikittää, aika ei juokse mutta minäpä juoksenkin ja leikkaan varpaankynnet enkä haluaisi ahdistua siitä että huomenna pitäisi mennä Hoipapojan synttäreille mutta vittuako minä tiedän ymmärtääkö se vaikka vakuuttaakin ymmärtävänsä ja paljon ahdistamisesta ja masennuksesta omakohtaisten kokemusten vuoksi, minä en halua mennä ulos kun minua itkettää koko ulko-oven ajatteleminenkin.

Jääkiekkoa jääkiekkoa. Minä pelasin junnuna jääkiekkoa, minä olin oikein hyvä, ehkä joukkueen paras hyökkääjä mutta sitten sain luistimesta naamaan.

Pelottaa ajaa rankkasateessa, en saa henkeä ja sitten vesi tulvii jo sisäpuolellekin, ulos minun silmistäni, hajataittoa korjaavien lasinpalasten takaa poskille ja leualle ja pyydystän putouksena valuvan rään kielelleni ettei se tahrisi kaulahuivia.

Mun pitäisi ottaa vitun Efexorit mutten vaan pysty. Olen tapellut aamun puoli kuudesta asti, harannut vastaan ja antanut itseni unohtaa. Mun pitää, pitää vittu pitää ottaa ne eikä jättää ottamatta.
Kukamikä meidät laittoi taas itkemään.

Ennen meitä oli kaksi, kammottavaksi,
mutta jäljelle jäi vain yksi
kun toinen otti ja läksi.

Kun ne kysyy mitä kuuluu minä puren hampaani poskiini ja kieleen ja hymyilen samalla vuotaen suuhuni. Se on niin helppoa, en minä teille kerro, minun täytyy tulla teidän kanssanne toimeen, en minä voi sanoa että olette kaikki niin vitun turhia ihmisiä ettei maailmankaikkeus kärsisi vaikka pommi räjähtäisi ja veisi teidät mukanani.

Child is my name.

Minä vihaan taidetta ja tekotaidetta ja pyyhin mustaa tussia silmiini millääneiolemitäänvitunväliä. Ei väliä vaikka valehtelisit muille, kunhan et valehtele itsellesi. Itselleen ei saa valehdella, sen on päälääkäri opettanut pienestä pitäen. Sille minä kohotan maljan suomileijonaa ja otan henkäyksen happipullostani.

Ja sitten minun henkeni taas kulkee ajan mukana, tiktaktik, 6.7 kertaa minuutissa. Until I am numb.