Kun hävettää

Viimeisestä oksennuskerrastani on jokunen kuukausi aikaa. Sitä edellisestä reilusti enemmän.
Olen lihonut aikamoista vauhtia tämän kuluneen kuuden kuukauden aikana, painan nyt jkv alle 45 kiloa joka on tavoitepainoni, BMI 19, kun ennen joulua olin siinä jopa 35 kilon kieppeillä. Olen siis nyt ensimmäistä kertaa elämässäni normaalipainoinen.
Toki pitäisi olla iloinen, koska vain näin voin tulla terveeksi! Minulla on jo nyt huono luuntiheys ja syön kalkki-D:tä sekä muita tärkeitä vitamiineja ja hivenaineita, sydämeni on rapakuntoinen ja saan nenäverenvuotoja ja mustelmia sekä migreeni- ja poissaolokohtauksia.

Eikä minua niin usein enää läskiahdista, mutta kyllä niitäkin päiviä on, mutta; eikös sen pitäisi olla ihan normaalia? Ei kukaan ole joka päivä tyytyväinen itseensä.
Minulla ei ole sopivia housuja. En pidä sellaisia housuja sopivina, jotka puristavat eli jos maha pullottaa makkaralla tai jenkkikset puskevat silmään tai reidet kiristävät, housut eivät ole sopivat. Minulla on sekä kokooni että sukupuoleeni nähden suhteellisen leveä lantio ja pakarat, olen pelannut jääkiekkoa kuitenkin niin monta vuotta. Peruslihaksistoni on siis alapuoliskoni osalta ihan hyvässä jamassa. Lihon siis helpoiten jenkkiksistä ja reisistä. Ja minä en tykkää jenkkakahvoistani, niistä olen ajatellut hankkiutua eroon kesän aikana.

Koska syömishäiriöni on vielä niin tuoreessa muistissa, lähiympäristöni suhtautuu kaikkeen urheilusta mainitsemiseenikin hyvin skeptisesti. Ja tiedän että se on huolehtimista, etten vetäisi överiksi, mutta se samalla alistaa elämääni suhteettoman paljon. Minua hävettää kaivata ihan pelkkää hyötyliikuntaakin. Ajattelen itsekin niin että ei minun kannata mihinkään kauppaan lähteä kävelemään, ensimmäisenä liikkumisvälineenä mieleeni tulee jos henkilöautoa ei ole käytössä bussi, ja maksan siis lähes kolme euroa pienestä matkasta, josta selviäisin kävellen noin 20 minuutissa, hyvillä kengillä vartissa.

Minua hävettää ajatella liikuntaa, ja minua hävettää sekin että muut vitsailevat siitä kuinka "pieni" olen vaikka syön kuin hevonen enkä harrasta mitään. Koska toisilla se vain menee niin. Ehkä minä olen nyt tullut siihen ikään kun pituuskasvuni on totaalisesti lakannut, mikä ei siis ihmisellä tarkoita sitä kohtaa kun ei enää kasva, vaan naisilla suurinpiirtein 19. ja miehillä 26. ikävuotta.

Minä kuitenkin pidän liikkumisesta. Kävelemisestä tulee hyvä olo ja euforiaan pääsee tekemällä lihaskuntoa ja venyttelemällä. Minun on vaikea motivoida itseäni liikkeelle, koska koen itseni tällöin epäonnistuneeksi. Se on itseään toistava profetia, en minä voi onnistua kun en minä oikeasti saisi.

Katselin äsken TV5:sen ohjelmaa Ylipainoinen perhe, oli muuten aivan ihana se CP-vammainen tyttö, niin elinvoimainen ja kyllä samastuin täysillä. Samalla tein lihaskuntoa. Sitä ennen minua vitutti ja tylsistytti. Nyt minua hymyilyttää ja olo on mukavan raukea. Siinähän se samalla meni, tavallisesti olisin vain maannut lattialla luultavasti monta tuntia kun en olisi vain saanut itseäni ylös - kun ei olisi ollut mitään syytä.
Minulle tulee hyvä olo liikunnasta.
Liikuntaa tulee harrastaa, olit sitten minkä kokoinen tahansa. Se suositeltu 3-5 kertaa viikossa 1-2 tuntia kerrallaan päivittäisen hyötyliikunnan lisäksi koskee meitä kaikkia. Minua ja sinua.
Kenelläkään ei ole oikeus teilata toisen urheilumieltä vaan pikemminkin miettiä omaa asennettaan.

Minulla on oikeus liikkua.
Minulla on oikeus olla tyytymätön ulkonäkööni.
Minulla on oikeus inhota jenkkakahvojani.
Minulla on oikeus haluta vahvemmat lihakset ja saada itsestäni raamikkaampi ja voimakkaampi.
Minulla on oikeus vuokrata salikortti.
Minulla on oikeus puhua liikunnasta ja ruuasta, se ei automaattisesti tarkoita sairasta.
Minulla on oikeus haluta elää terveellisemmin.
Minulla on oikeus saada tyydytystä tuloksista.
Koska minäkin olen ihminen.

Minulla oli syömishäiriö,
mutta se ei ole nyt akuutti vaiva, koska tunnistan oireet ja minusta ne ihmiset jotka tuhlaavat elämänsä johonkin josta eivät edes nauti, kuten syömishäiriölle tai ylisuorittamiselle koulussa, ovat turhia niin kauan kunnes tajuavat tämän. Koska ei sitä mihinkään muutu ulkoapäin tai toisten silmissä, jos ei tiedä edes mitä itsensä sisällä on.

Mutta minäpä tiedän, ja siksi olen askeleen edempänä.
Mutta silti minua hävettää.