Cops don't have many friends.

Äiti tulee tänään käymään. Se ei ole ikinä käynyt. Enhän minä olekaan tässä asunnossa asunut kuin vasta puolitoista vuotta. Edellisessä se kävi auttamassa siivoilussa kun muutin sisään, ei muuten, ja silloin kun asuin Leijonalla se kävi kerran. Kun toi tavarani. Ja kääntyi ovella pois.

Se tuo kassillisen Tallinnantuliaisia, siideriä ja lonkeroa, kartsa tupakkaa ja pussillinen viinikumikarkkeja. Hakee yhden maalauksen ja käy vessassa. Sisko ja pikkuveli seisoksii kengät jalassa ja odottaa lähtemistä, minäkin odotan, että ne lähtee, kaikki, minun on vaikea olla ja seison itsekin enkä osaa kuin pyöriä paikoillani.

Kun ne poistuu jännittäminen ei lähde niiden mukana, tulee vaan entistä epätoivoisempi olo siitä ettei ole tarpeeksi hyvä poika eikä perhe ole läheinen, en minä niilläkään ollessani vietä aikaani oikeastaan muualla kuin kolossani. Tuijottamassa telkkaria ja syömässä, syömässä, syömässä, juomassa kolajuomiani ja odottamassa pois lähtemistä.

Missään ei ole hyvä olla.

Käydään hakemassa Pikkupossu ja sen kaveri talleilta, minä vihaan talleja ja pelkään hevosia, ne on suuria ja voi tappaa sekuntissa, kunnioitan, mutta en arvostavalla tavalla. En pidä niistä.

Leijona flirttailee yh-äidin kanssa turhan pitkään sen tyttären hakiessa rojujaan niiden omakotitalon syövereistä, minä istun autossa, syön sen puffet-jäätelön ja mulkoilen koko piinallisen pitkän kymmenen minuuttia niitä peruutuspeilistä, saakelin epätoivoinen huora ja saakelin paska-ukko joka on aina kaapissa kun on kyse näteistä keski-ikäisistä naisista joiden tissit ei olisi pystyssä ilman niitä ekstrasupportia antavia liivejä.

Sanon sille, että se inhottaa minua, mutta se vain nauraa ja viittaa kintaalla, että ei se mitään sellaista ole, ne vaan jutteli. Että turhaan olen epäluuloinen, niin, minussahan se vika on kun tuntuu siltä.

Eilen oli paha päivä, aamun kaaosikävä, ja yksinäinen ilta, Leijonan iltavuoro ja minun epäluotettavat kaverini. Välillä on vaan niin yksin, niinä päivinä ainakin kun ei ole syytä poistua kotoa. Seisoo ikkunalla ja tupakka palaa ketjussa, samat Simpsonit pyörii ruudulla aamusta iltaan ja pihalta kuuluu toisten lasten naurua.

...

Liikenteessä on mahdottomasti paskoja kuskeja. Olen itsekin ruosteisen oloinen, mutta se johtuu siitä, että pinna kiristyy toisten törttöilystä ja huudan ja kiroan radion yli. Sainhan jo autokoulussa hyvin korkeat road rage-pisteet, ja viimeisen neljän vuoden aikana se mittari on vain kohonnut ja kohonnut ja nykyään verenpaine polttelee korvia aina toisten autojen ilmestyessä näköpiiriin etenkin aamuisin ja pitkillä matkoilla.

Postissa ei olekaan sitä mitä oletin siellä olevan, vähän aikaa se harmittaa, mutta sitten päätän ryhdistäytyä, kaikki aikanaan kuitenkin.

Leijonan isä kuoli sunnuntaina. Siksi se vaan katosi vuorokaudeksi. Ei se osannut sanoa mitään. Tänään se kertoi tyttärelleen, tai kai sen ex-vaimo kertoi sille jo aiemmin, mutta asiat pitää hoitaa silti kasvotusten. Itse osaan enemmän samaistua Pikkupossun asemaan, olin suunnilleen sen ikäinen kun oma vaarini kuoli ja se oli aivan kamalaa.

Leijonan asemaan en osaa asettua edes pikkuvarpaallani, mistä minä voisin tietää, miltä siitä tuntuu. Kai se on jotenkin tähän valmistautunut henkisesti jo monia vuosia, sen isällä oli pitkälle edennyt Alzheimer ja sydän- ja keuhkovikaa, mutta ei se kuitenkaan ollut vielä niin vanha, vasta seitsemissäkymmenissä.

Pitäisi soittaa Leijonan ex-vaimolle ja pyytää sitä menemään hautajaisiin, minä en käy hautajaisissa. Inhottaa jo valmiiksi, en minä haluaisi tehdä tätä kenellekään meistä, mutta se on parempi niin. Leijonan äiti tykkää siitä kuitenkin, ja minusta taas ei yhtään, joten asia on parasta hoitaa näin. Ehkä se olisi menossa muutenkin, mutta nyt se saa autiopaikan perheen keskeltä siunaustilaisuuteen. Kun yksi este ei ole tiellä.

Huomenna menen sydänfilmiin, saa senkin paskan alta pois. Olen myös ajatellut varata hammaslääkäriajan, vaikka pelkäänkin. Minulla oli ennen lähes täydelliset hampaat, ei mitään oikomishoitoja toisin kuin kaikilla sisaruksilla, eikä yhtään reikää, mutta bulimian, armottoman kolajuomien ja tupakoinnin jälkeen ikeneni ovat vaalentuneet ja hieman vetäytyneet, toinen yläkulmahammas on erosioitunut lattapäiseksi, etualahammas alkaa tunkea toisten päälle ja reikiäkin pystyn itse paikantamaan ainakin kaksi, niitä on varmasti useampikin, vaikka ne on kai lopettaneet kasvunsa kerran ei satu, mutta muutama hammas tuntuu siltä, että ne ehkä on mätääntymässä, kerran väärin puraistessa tuntuu hyvinkin oudolta. Hammaslääkäri varmasti haluaisi myös ottaa pois ainakin kaksi viisaudenhammastani kahdeksasta, olen siitä lähes satavarma.

Sattuuko poraaminen tai hampaiden kiskominen?

raindrops keep falling on my head

Minä en kadehdi Leijonaa tällä hetkellä. Kello 05:40 puhelimeni soi ja ruudulla vilkkuu Pikkupossun nimi.
Voinks mie tulla teille yöks?
Missäs sie oot?
Assalla...
Mitä sie oot juonu?
.....
Oikeesti.
Meillä oli vähänkaljaajaviiniä.
Onks taksirahaa?
.....
Kuule... soita isälles. Se on töissä vielä, soita että se tulee hakemaan siut.
Enmiehaluu-
Kyl mie tiiän ettet sie haluu, mutta se tulee saamaan tän selville joka tapauksessa. Parempi että se nyt huutaa sulle kun myöhemmin.

Se ja nimeltämainitsematon toinen 12-vuotias tyttö, punaviinipullo ja sikspäkki.

Sinällään minulla on tosi vaikea asema asian suhteen. Olen aina se sovittelija, perus vaaka, koska osaan nähdä kaikkien puolet, ja vieläpä selvästi tässä taiteiässä.

Ymmärrän toisaalta Pikkupossua. Sen ikäisenä olen jo itse ollut muutaman vuoden pää täynnä kerran, kaksi viikossa. Sen kohdalla on perinteinen tarina: kaksi tyttöä, joista molemmat ilmoittavat vanhemmilleen menevänsä toisilleen yökylään. Todellisuudessa vanhempien viinakaapista on napattu reppuun pulloja ja tavataan kaupungilla, jossa juodaan ensimmäiset kännit, nauretaan ja pyöritään lumihangessa, kunnes tajutaan aamuyöstä, kun alkoholin positiiviset vaikutukset alkavat hiipua, että onkin kylmä ja paha olo, eikä mitään paikkaa, mihin mennä.
On yhteiskunnan painetta juoda. Kun "kaikki muutkin" tekee sitä. Ja muuten ei voi olla suosittu. Pitää saada mahtailla kokemuksillaan, ja olla kokenut muutenkin mahdollisimman varhain.

Sitten taas ymmärrän Leijonaa ja Pikkupossun äitiä. Jos oma lapseni tekisi tämmöistä, en tiedä mitä tekisin. Se kotiaresti kahdeksi vuodeksikaan ei tuntuisi riittävältä, tuntisin itseni niin petetyksi. On vaikeaa, kun oma lapsi kasvaa ja kokeilee siipiään. Ja vielä vaikeampaa on, kun oma lapsi ei tajua, kuinka tuskallista se vanhemmalle voikaan olla.

Tässä iässä on ihan kamalaa ajatella alle 15-vuotiaita humalassa (varsinkin kotibileiden ulkopuolella, ne ehkä voisin vielä hyväksyä), tai harrastamassa seksiä. Se tuntuu jopa iljettävältä että on itse menettänyt poikuutensa 12-vuotiaana toisen 12-vuotiaan kanssa. Lapsena.
Minulla ei siis sinällään ole omienkaan lasten kohdalla sanoa vastaan tällaisissa asioissa, koska en ole mikään esikuva, mutta ainakin osaan puhua kokemuksella. Niistä kamalista öistä kun vieraat on kopeloineet ja nuppi on sekaisin pillereistä ja tuntemattomien pulloista otetuista naukuista. Siniseksi paleltuneista varpaista ja keuhkokuumeputkista, turpareissuista, vatsahuuhteluista...

Pikkupossu ei ehkä ymmärrä vielä, kuinka hyvin sillä on asiat. Molemmat vanhemmat välittävät pikkuprinsessastaan niin paljon, ettei rajaa. Nyt kun se etsii omaa identiteettiään, vanhemmatkin joutuvat miettimään omaansa uudestaan. Sehän on yleistä, että omien porukoidensa kanssa ei liiemmin tule toimeen koko yläasteaikana, mikä silläkin on ensi syksynä alkamassa. Ei ole helppoa yrittää lohduttaa sillä, että kunhan kasvaa, välit yleensä paranevat. Koska jos minun ja äitini, jonka kanssa olen aina ollut etäinen, välit ovat nyt paremmat kuin ikinä, niin kyllä se on mahdollista kenen hyvänsä kohdalla.

Kyllä, Pikkupossulle on huudettu pelästyneenä tapahtumasta, enemmän vihaisia ollaan itselleen kuin lapselle, keskusteltu asiat selviksi ja kiristetty lupaus siitä, ettei tämä toistu.
Ja siitä minä olisin sen housuissa hyvilläni: että näytetään kuinka paljon siitä välitetään, vaikka kuinka tuon ikäisenä tekeekin mieli kapinoida vastaan. Ehkä se vielä ymmärtää. Vanhemmankin pointin.

"Markkinoiden paras imukyky" eli se jossa Pikkupossusta tulee vähän yllättäen nainen

Ilmaisen hoitokokouksessa, että mielestäni 650 mg Seroquelia vuorokaudessa on ihan liikaa minulle. Että en tahdo edes koko lääkettä syödä, en mitään lääkettä, jos totta puhutaan.
Kiertelyn ja kaartelun jälkeen kerron, että itseasiassa en Oxaminin lisäksi ole mitään muuta syönyt lähemmäs kuukauteen reseptin hukkumisen takia. Ja että oloni on oikeastaan tosi hyvä. Olen toki masentunut ja rauhaton enkä saa öisin tarpeeksi unta, mutta nämä samat oireet on päällä myös lääkityksen aikana, joten miksi minun pitäisi taas se tappo aloittaa? Jos kerran olen jo niin hyvinvoiva, kuten hoitajani asian aiemmin ilmaisi?

Minä en tykkää lääkkeistä, haluaisin välillä ajatella omillakin aivoillani. Haluaisin tietää millainen oikeastaan edes olen.
Saan reseptit Peratsinista ja Efexorista, kumpaakaan en ole aiemmin käyttänyt. Lisänä on Ketipinoria illaksi, ikkupikkoinen annos, jonka suhteen olen syystäkin hieman skeptinen. 25 milligrammaa lääkettä, mihin se nyt auttaa! Olen aina ollut niin täyteenpumpattu mömmöjä että verestäni varmaan saisi valmistettua jonkinmoisen joukkotuhoaseen.
Apteekissa tulee paniikki, ei minulle vaan proviisorille ja farmaseutille, jotka eivät löydä Efexorin aloituspakkausta mistään, kello nakuttaa 21 minuuttia eteen päin, ennen kuin se tekee ilmiintymistempun väärään laatikkoon. Odotan kiltisti, eihän tässä kiire ole.

Kaupasta tupakkamerkkini on loppu, vielä nielen turhautumiseni ja ajan tuulenpuuskassa Leijonalle tasapainotellen maito- ja jukurttipurkkeja pyörän tangolle ripustetussa kassissa. Vessa on varattu, Pikkupossu on muuttanut sinne, hakkaan ja potkin ovea, vittu sen piti lähteä kouluun jo puoli tuntia sitten. Ookko sä pyörtyny sinne?!
MEE VITTU POIS!
Siinä kohtaa naksahtaa, ei sitä nyt 11-vuotiaiden tyttöjen anneta kävellä ylitseen, riuhdon kahvaa ja huudan kilpaa sen kanssa kunnes sen sanat mylläytyvät kyyneleiksi ja parkumiseksi.
Sie oot koulusta myöhässä, ja miekin oon.
En. Mene. Kouluun.
Kuulostan varmaan itsekin samalta, en-mene-kouluun!!!11 parhaimpinakin aamuinani. S***i, mikä nyt on? Onk joku sanonu sulle pahasti?
EI!
Mikset voi mennä?
NO OON KIPEE!
Kai se on karma joka puree takaisin. Miten oot kipee? Onk huono olo?
Eiku sattuu...
Kiinnostaisi tietää miltä ajatusketjuni näytti visuaalisin tehostein sillä hetkellä kun ärtymykseni vaihtui ymmärryksen ja pienen punastumisen kautta toteamukseen "Tääl ei oo siteitä."
*Rimps rimps*, naapurin venäläisäidin ovikello sanoo, se ei tahdo kuin raottaa oveaan, ei se minusta pidä, ei tosiaankaan, vaikka sen poika kuinka tykkäisi jutella kanssani rappukäytävässä ja pyydellä leikkimään kanssaan. Erehdyn miettimään sanojani ennen niiden ulosantoa, suustani pääsee ihmeellinen tavujokellus ja hävettää se että saattaa vaikuttaa, että minua hävettäisi kysyä avomieheni 11-vuotiaalle tyttärelle kuukautissuojia lainaan, tai ei lainaan, mutta lupaan kyllä tuoda korvaavan paketin kunhan tästä joskus kauppaan pääsee käymään, mikä ei kuulemma ole ollenkaan tarpeen, se hymyilee minulle ensimmäisen kerran ikinä ja kysyy vielä perään onko puranaa kaapissa.

Jokseenkin itsekeskeisesti ajattelen hieman katkerana, että pitikö sen Possun nyt juuri päättää ruveta naiseksi, olisi sinä aikana kun sen omat vanhemmat on käytettävissä eikä juuri silloin kun ne on hoitamassa viimeisetkin avioeroasiansa kuntoon.
Soitan tytön opettajalle ettei nyt kyllä sori pääse tulemaan, pää on kipeä juu, se pyytää vielä toistamaan mutkikkaan suhdekaavioni ja perustelemaan oikeuteni soittaa Possun poissaolosta, huoltajienhan se pitäisi hoitaa. En kiroile vaikka kuinka mieli tekisi.
Omalle opettajalleni laitan vain tylyn viestin, juteltakoot huomenna.

En ollut vielä varautunut siihen että joutuisin tässä kohtaa jo pitämään naiseksikasvamispuheen, ajattelin erheellisesti että on tässä vielä kymmenisen vuotta aikaa ennen kuin oma prinsessani alkaa tulla murrosikään jolloin voi olla aiheellista pitää jonkinmoinen palopuhe. Siispä pep-talkini on hyvin spontaani ja sekava kun yritän ja yritän ilmaista että tämä on hyvä asia, tämä on kiva asia, eikö olekin? Hieno juttu, sinusta tulee nainen, ei tämä nyt sen vakavampaa ole.
Juodaan Pepsi Maxia ja lueskellaan lääkkeideni pakkausselosteita, se kyselee paljon asioitani, ja minusta tuntuu että siitä sittenkin saattaa tulla ihan kiva nainen. On varmaan kamalaa olla ainut lapsi, ei ole ketään kenen kanssa kinastella ja opetella riitelemistä.

Leijona saa arvatenkin kamalan hepulin kun tulee kotiin, kaksi lintsaria istuu sohvalla naureskelemassa nuudelikipot käsissään.
Onneksi minun ei tarvitse olla kertomassa sille ja murskata sen kuvaa isin pikkuisesta. Koska se on paha paikka se.