Tää on hei sit iha vedenpitävä lupaus! Ja haponki.

hyvin pyyhkii suomi.

Sitten kun tämä ihmisoikeudellisesti alikehittynyt maa pääsee noin vuonna 2050 (ollaan taas realisteja) päiviräsäsistään, joita Ämeriikkojen puolella red-neckseiksikin kutsutaan, eli minunkin parisuhteestani voi tulla ihan oikea avioliitto ja saadaan hankkia lapsi, lopetan tupakoinnin. Se on nyt luvattu. Sitä ennen ei tule mitään koska mitään muuta yhtä pätevää syytä en keksi.

Jossain kohtaa oltiin ilmeisesti ajamassa kohtuvuokrausta laillisesti, mutta eipä ole siitäkään mitään aikoihin kuulunut. Siinä kun on se ongelma että vaikkei kantaja olisikaan biologinen äiti, olisi hällä ihan oikeus päättää pitää lapsi ja viedä asiaa käräjille, hän kun on synnyttäjä ja jakanut verensä ja ravintonsa maha-asukin kanssa 9 kuukauden ajan.

Kas kun spermanluovuttajille ei tietenkään ole samanlaisia oikeuksia. Vaikka ihan biologinen mukula kyseessä onkin siinä tapauksessa. Kivaahan se on että yksinäisistä naisista voi tulla äitejä, mutta yksinäisistä miehistä ei isiä. Reilu peli, mitäs kuuluu.

Kohdunvuokrauksesta ja mahdollisesti samalta henkilöltä munasolujen ostamisesta taas päästään miesparien kanssa ongelmaan Ö: lapsella on tässä tapauksessa sekä äiti että isä, ja kolmas pyörä jää ilman mitään toivoa edes sisäisestä adoptiosta, vaikka vuokraäiti pistäisi kaikki suhteet poikki, kuten toivottavaa olisi aina tällaisessa tilanteessa. Ettei se kaipuu iske ja lähde lapsenryöstöretkelle täydet oikeudet repussaan.

Eilen mietittiin serkkuvauvan nimeä, arvuuttelin sitä. Sitten luettelin omia suosikkipoikanimiä ja kysyin Leijonalta sen vastaavia, väitti ensin, ettei ole miettinyt, paskanmarjat, nimiä miettii jokainen, vaikkei sitten niille edes vielä ajatuksissa oleville mukuloilleen niin sitten ihan muuten vain kuulostellaan mikä tuntuu kivalta korvissa ja suussa. Kyllä se niitä keksikin kaksi. Minä tykkäsin molemmista.

Tytönnimihän on jo päätetty ja siitä en tingi. Poikia olen nimennyt jo kaksi, voin antaa sen kunnian toisellekin, sille jolla ei ole yhtään poikaa.

Ollaan jo vanhoja, katkeroituneita ja kurttuisia jos (luultavasti ei kun meidän elinaikanemme) tälläinen mahdollisuus sattuu kohdalle, toivo on kaksiteräinen miekka ja edessä on monia itkuisia ja epätoivoisia iltoja, niitä kun eihän tässä maailmassa ole mitään järkeä kun kaikki pitää olla niin epäreilua, mutta jos minulla on taas ensimmäisen kerran vuoteen edes pieni mahdollisuus olla toiveikas tämän asian suhteen tässä parisuhteessa, kyllä minä sen käytän hyväkseni.

No, nyt taidan mennä epätoivoilemaan tätä tilannetta sängyn puolelle ja katselemaan jos se nukkumatti vilahtaisi ikkunassa. Olisihan se ihan kiva.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Mikä parku pääs!

Siis ette voi uskoo miten kauheelta tuntu päästää se oma vaavansa kouluun. Siinä iskä täris ja maha heitti kuperkeikkaa tavallista enemmän kun käytävällä ooteltiin opettajatätiä, urhea pikkupoitsu vaan istu sylissä tyynesti hymyillen ja katteli ympärilleen silmät kiiluen malttamattomana.

Sehän oli jo viiden aikaan pystyssä jalat ristissä ku iskällä oli vaan silmät ristissä, piti saada aamupuuroa ja pukea jo varkut ja huppari päälle eikä piirrettyjäkää ollu vielä pitkään aikaan tieossa joten siinä myö istuttii pöydän ääressä toinen nuolemassa lautastaan ja toisen leuka teekupissa ku jaksanu päätään pitää pystyssä, ja vartuttii. Vartuttii et se herätyskello sit varttia vaille seittemän oikeesti soi ja Leitsukka örähti ja pieras ja kääns kylkeää mutku huomas ettei kukaa sammuttanu sitä vekotinta nii oli senki sitte pakko nousta jo ylös keittelemää kahvetta.

No mut siis ihan kamala kokemus iskälle ku pitää oikeesti tajuta että se pieni oma on nyt iso poika ja menee ekalle luokalle ja saa kaikkia uusia kavereita ja oppii lukemaa paremmin ja laskemaa ja sit tulee niitä luokkisten kakkusynttäreitä missä ennen kiinnitettii aasille häntää mut nykyää taietaa pelata vaa pleikkaa ja syödä juustonaksuja. Et koht se ei enää juokse sun syliin ja halaa ja pussaa ku on liian iso poika siihen hommaan. Eikä kattele sun kanssa kirjoja ja laula epäsopivia omakeksimiä lauluja. Siis arvatkaa! Eilen ku tultii junalla kotii se ootti kiltisti koko matkan ja kuiskas sitte ku sopiva paikka tuli et miks se viereisel penkil istuva pappa hais niin pahalle vaikka ennen se kysy sitä ihan suoraa ja maailman kovimmalla äänellä niin et iskä vajos maan alle häpeissään.

Et ei se oo enää mikä vauva.
Ja sekös harmittaa.

Kun haettiin se pois ekalta päivältä sehän oli viel enemmän innoissaan ja puhu ku papupata kaikest mitä kivaa niil tulee olemaa koulus niiku numeroit ja kirjaimii mitkä on laskemist ja kirjottamist ja sit pelataa pesäpalloo ja harjotellaa juoksukilpailuit ja pallonheittoo ja hyppäämist ja siis ihan kaikkee! Et uskokaa iskä.

No en uskokaa.
Et sie muru oot jo niin isopoika et iskää oikeesti itkettää.

No enhän mie sitä sille sanonu, ei se ois ymmärtäny sitä vielä vaikka paljo ymmärtääki jo.

Niinku se oli eilen Leijonalta kysyny
et piätsiä iskäst nyt huolen ku miä en välttämättä ehi ku pitää olla koulus.

No, tää joka ei osaa pitää itestään huolta lähtee nyt viimeistelemään pakkaustaan ja tarkistaa että mukana on kolitsihousut, huppari, oma aamutakki (ei niissä sairaalan omissa tarkene pihalle), villasukat, käsirasva, lompsa, tupakkia, sytkäri, puhelin ja puhelimen laturi ja kuulokkeet, pari naistenlehtee ja joku kirja mitä ei kuitenkaan tuu luettua... tarviinkohan mie muuta? No vois sitä vaikka ton oman muistikirjan ja kuuliksen ottaa, jos sille tuulelle sattuu. Ja sitte vaihetaa päälle sairaalamukavammat vaatteet muutenkin. Ruutufleecehousut, joku virttyny t-paita ja villatakki, jalkaan tulee reiskat. Ei sitä sen hienompi kannata olla.

Ainii! Kamminki voisin ottaa ja naamarasvaputekin ja sen toisen mitä levitän inhottaville paukamille naamassani et ne lähtis nopeemmin ja siistimmin helvettiin siitä.

Ja puhtaat kalsarit! Neki voisin ottaa raisaalaan mukaan varmuudenvuoks. Jos sit vaikka tarvii ku lähtee kotiin.

Ps. Kyl minuu oikeesti pelottaa.

Ei jokainen päivä tietenkään nannaa ole

Saattaa olla, että sitä välillä yliromantisoi omaa aikaansa lastensa kanssa, mutta se johtuu siitä, että sitä on niin vähän. Jos ei ole kuin vaivainen kuukausi kerran puolessa vuodessa (tuleeko tästä 2 kertaa vuodessa),  tuntuu siltä, ettei ole varaa menettää malttiaan, suuttua verisesti tai lannistua missään vaiheessa.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että eipä ole hermoromahdus kaukana.

Siinä kohtaa kun näin unia suurista villakoirapalleroista keskellä lattiaa, tuli herätys. Tarkemmin ottaen kello 05:12 niille, jotka eivät tiedä mitä pääni sisällä tapahtuu, heräilin siihen kun nuorimmainen päättää kusta päälleni. Se on heittänyt pissavaippansa pitkin seiniä ja koska on jo valoisaa, saa olla hereillä vaikkei tarpeeksi ollakaan nukuttu.

Ei siinä mikään muu auta kuin raahata sekä itsensä että se suihkuun, heittää peitto pesukoneeseen ja vittuuntua siitä että petaria ei sängyssä ole, koska pienet nukkuu sen päällä lattialla, joten kaikki kusi imeytyy suoraan runkopatjaan eikä sitä saa siitä millään ilveellä pestyä pois vaan on odotettava että haju jossakin kohtaa katoaa niin ettei joka kerta kylkeä kääntäessä tarvitse nyrpistää nokkaansa ja pidätellä hengitystä puolta tuntia.

Koska nuorimmainen on jo sen verran riehaantuneessa tilassa, ei auta selitellä että nyt on vaan jatkettava niitä unia. Valvoskellaan yhdeksänpintaan pihalla etsien tekemistä, että edes joku saa ansaitsemansa unensa, ja sen jälkeen dumppaan kylmästi kakaralaumani muiden harteille ja yritän torkuttaa jonkin aikaa kusisängyssä.

Sattuuhan noita ja ensiviikolla varmaan naurattaa jo.

Tiedän, koska olen tietäjätyyppiä.

Tiedän mikä keskustelu käydään huomenna kun lähden kouluun, ja toisen kerran kun karkaan jumppatunnille, joita on enää tällä viikolla ja ensiviikolla, ja joista maksoin yhteensä 30 euroa, joten kieltäydyn jättämästä niitä välistä. No ei, ei rahan takia, vaan sen miten siitä henkisesti hyödyn.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Eilen isi teki monta tuntia läksyjä (6 tuntia, huh!).
Mut mururakas, iskän on pakko mennä kouluun.
Ei oo. Isi on tyhmä.

Ja niin tyhmä isi lähtee kouluun, on pahalla päällä joutuessaan jättämään kolme murjottajaa jälkeensä, kiroaa paljon, tekee ylimääräisiä virheitä, saa raivokohtauksia, itkukohtauksia ja vaipuu epätoivoon. Ei ole nälkäinen mutta syö kuitenkin ähkyyn, polttaa paljon tupakkaa ja potee päänsärkyä huonosta omatunnosta.

Kun tyhmä ja kiukkuinen isi pääsee kotiin, muruilla on päiväuniaika, joten tyhmä ja kiukkuinen isi pyörittelee peukaloitaan, lueskelee vähän posteja, pakkaa jumppatavaransa valmiiksi ja yrittää varautua taas uuteen syyllistävään keskusteluun.

Isi on tyhmä ku ei oo meän kansa. Minne sie nyt meet et mee et saa mennä!!!!

Ja tyhmä, alistettu, entistä kiukkuisempi isi karauttaa jumpalle, ei pysty keskittymään mihinkään, tekee askelvirheitä toistensa perään, pidättelee itkua ja puree hammasta, vilkuilee kelloa, kiroaa mielessään miksi piti tänne tulla, kunnes tulee loppuverryttelyt, kaikki ajatukset liihottavat omille teilleen, sisäinen aurinko paistaa ja kirkonkellot soivat, olisi valmis lipumaan euforian satamaan sillä minuutilla, mutta joutuukin tasan kello 1800 repimään itsensä vaaleanpunaiselta jumppamatolta, josta lähtee palasia ja joita hypistellään selkä- ja reisiliikkeitä tehdessä, rullaa sen kasaan ja polkee kotiin pää pilvissä.

Kunnes muistaa mitä taas on edessä.
Mutta kun se isi on tyhmä ku ei oo meän kansa-rimpsu pärähtää päälle, tyhmä isi joka ei enää ole kiukkuinen voi hymyillä ja sanoa, että nyt oon. Nyt minä oon koko loppuillan teän kansa ja huomenna isi kyllä menee käymään koulussa, mut ei oo kauaa, vaan kolme tuntia, ja tuun ennen ku teillä on ees päikkikset.

Harmi etten ole oikeutettu isyyslomaan, kesäkuusta tulee kauhea, kerran jo kolme tuntia koulussa olemista tekee tyhmäksi iskäksi, entä sitten ne kahdeksan?

Des gouttelettes d'eau glissant le long de la vitre

Onneksi testeihin ei ole jonoa, päästään jopa ajallaan vastaanotolle. Poika tihrustaa itkua kun hoitajatäti valuttaa allergeeneja iholle ja pistelee sitten pikkuneulalla. Muutamia pieniä ja pari suurempaa kohoa, Jupu on reipas poika ja lupaan ostaa sille jäätelön kunhan päästään kotiinpäin.

Ei se ollu niin kauheeta.

Se istuu kulmapöydän ääressä ja värittää eläimiä kirjaansa, minä en ole siitä salaa ylpeä, minä olen siitä ihan avoimesti ylpeä.

Meidän ei sittenkään tarvitse odotella herkkua siihen asti että päätän saaneeni tarpeeksi töistä tälle päivälle, kahvipöytään on kasattu kolme erilaista herkkupuikkoa ja valinnanvaraksi muutamia pikareita, eihän tänään ole karkkipäivä, mutta sataa vettäkin.

Opettelen vastaanottamista. Minä en pidä kritiikistä, niin positiivisesta kuin negatiivisestakaan. Minä en hämmenny ja punastu kehuista, vaan minua ärsyttävät ne kun joku yrittää kuitenkin työntää johonkin suuntaan. Kuitenkin kritiikki on välttämätöntä, yritän koulussa olla näpäyttämättä heti "ei se oo vielä valmis, en oo vielä sitä kohtaa tekemässä" vaan kuuntelen parannusehdotuksia. Vaikka kuuntelisi ei se tarkoita että asiat täytyisi hoitaa erilailla kuin ne tavallisestikin tekee.

Negatiivinen palaute saa helposti sapen kiehumaan ja tekee mieli huutaa "tee sit ite paremmin" ja juosta ovet paukkuen paikalta.

On vain vaikea pysyä tyynenä ja kuunnella rakentavaa keskustelua, mutta ehkä minä senkin vielä opin. Ehkä tämä murrosikä vielä joskus loppuu, olisinpa ainakin askeleen edellä niin monia keski-ikäisiä ukkoja ja akkoja joilla on koko ajan se herne nenässä - siinähän mielessä olenkin, että harjoittelen, eli tunnistan ongelmani.

Parasta tässä työssä on se, ettei tarvitse paskaakaan tietää mitä eri toimenpiteet tarkoittavat, eikä latinaakaan tarvitse osata ymmärtää, kunhan sitä osaa kirjoittaa.

Tiedättekö mitä, nyt minä olen töissä. Olen ollut hekumalliset 8 tuntia 56 minuuttia, ja nyt taidan alkaa tekemään lähtöä. Leijonakin pääsi äskettäin sädepolilta pois, ja sanoi marssivansa tähän suuntaan, ja että jos sitä ei vartin päästä näy niin kannattaa käydä tarkistamassa pihalta onko se sinne tuupertunut.

Töihin oli kiva tulla. Minusta tänne on aina kiva tulla, vaikkei mitään maailman parasta hommaa olekaan, ja tähän kyllästyy muutamissa viikoissa, mutta kiva se on silti jotakin aloittaa tekemään, minkä varmasti osaa.
Omalle kontolle on taas vaihteeksi langennut perkeleen tekonivelten purkaminen (tsahahaa).
Itsehän olin tekonivelyksiköllä töissä talvi/kevään 2009, ja tästä syystä sitä kontolleni vieritetään joka ainoa kerta kun osasto on onnistunut itsensä ruuhkauttamaan. Ja siitä syystä että jos kerran hallitsen tekonivelkirurgian termistön, niin saan luvan hallita myös muun leikkaussanaston, on toinen sijoitukseni yleensä leikkurin puolella.

Ainut mikä tässä muuttuu vuosien varrella on kuitenkin vain toimenpiteiden nimet, nykyään käytetään artroosivaivaan ilmeisen paljon Synergy-R3:a!
Kiinnostavaa eikö totta.

Olenpa tässä vähän mietiskellyt. Julius täyttää lauantaina 7 vuotta, eli siitä tulee superisopoika, ja ajateltiin Samin kanssa että no jos ostetaan vaikka Afrikan tähti viikonlopuksi, kerran nyt se on jo siinä iässä että jaksaa keskittyä lähes yhtä kauan jopa kuin isipappansa yhteen asiaan kerralla (n. 10-15 min max).
Sittenhän se on mankunut skeittilautaa jo viime keväänä. Isin silmissä se on semmoiseen liian pieni, mutta kun kerran osaa vedota siihen että kaikki muutkin, ja mitä sitä nyt itse muistelee niin on sillä laudalla rullailtu pienempänäkin. Onhan se pitkänajan tähtäimellä terveellisempi vaihtoehto kuin videopelit ja telkkarin eteen orjuuttavat DVD:t ja lastenohjelmat, joten ehkä se nyt sitten on aiheellista vain hankkia. Tosin vasta sitten kun isi nyt saa sitä rahaa ulos, siihen asti mennään sillä Afrikan tähdellä ja kesällä täytettävillä lupauksilla.

Nyt se puhelin rimputtelee ykkösiä ja aika on lähteä kotiapäin äitille tunkemaan naamansa täyteen pullaa (meillon Tuppervaarakemut) ja odottelemaan illan peliä, siinäpä suuret suunnitelmat tällekin päivälle. Hyvää maanantaita vaan.

Niin nätti päivä että vois mennä nukkumaan

Kävin tänään Hullulassa. En tykkää käydä siellä, muistuttaa liikaa siitä että itsekin sinne kuuluisi, jos ei vaan olisi niin maanperkeleen torakka, että sinnittelee hampaat irvessä vaikka kuinka jaksaa vikistä siitä, ettei vaan jaksaisi.

Jos minä en syksyllä olisi mennyt kouluun, minä olisin mennyt itsekin asukkaaksi Hullulaan, mielenterveyskuntoutujien tukikeskukseen. Siellä minä olisin masentunut ja regressoitunut uskomaan, ettei minusta ole tavalliseen elämään. Etten pystyisi käymään koulua ja menemään taas kesäksi töihin Henkisen Kuolemisen Keskukseen, että olisi parempi pyöritellä peukaloita pienessä omassa huoneessa, jonka kalusteina on sänky ja pöytä ja ikkuna ilman näköalaa. Säännölliset ruokailut ja sosialisointia muiden Hullulan asukkaiden kanssa pihapiirissä tupakan äärellä. Paitsi ettei siellä jutella toisten kanssa, kaikilla on sosiaalisuusongelmia, eikä edes saa katsoa silmiin.

Itseasiassa jos minut olisi erehdytty laittamaan Hullulaan, olisin luultavasti raivostuttanut kaikkia niin asukkaita kuin hoitajiakin sen verran, että sieltä olisi tullut kengänkuva perseelle ja menolippu Hullujen Hullulaan.

Pojan äidin isoveli on Hullulassa, ja sitä minä kävin katsomassa. Käyn aina välillä, ja se on se joka soittelee silloin tällöin keskellä yötä täydessä tuiterissa, vaikkei Hullulan asukkaat saisikaan juoda. Viimeksi se soitti perjantaina ja vuodatti kuolematonta ihastumistaan, sitä kuinka se jätti pienen tytönheitukan, jonka kanssa se kokeili olemista, vaikka on aina pyörinyt poikien kanssa, tai oikeastaan miesten, siksi se kai on niin sekaisinkin, aina esittänyt isoa ja mahtavaa ja naurattanut pikkutyttöjä ja ärsyttänyt auktoriteetteja.
Kyllä minä olen tiennyt jo puolitoista vuotta, että se tykkää minusta silleen. Se muistaa aina kysyä oonko vielä sen yhen kanssa, ja jos en hetkellä satu olemaan, niin se on hienoa.
Uutena vuotena vahingossa pussattiin, minä sanon vahingossa, koska olin niin kännissä etten tiennyt mitä teen, kuinka yllättävää taas sekin.

Ja onhan se kiva ihminen ja minua satuttaa se, ettei se löydä ketään kivaa ihmistä rinnalleen. En minä voi sen kanssa olla vaikka kuinka olisi maailma raivattu kaikista ihmisesteistä. Se on minun entisen tyttöystäväni veli, se on minun toisen entisen tyttöystäväni entisen poikaystävän isoveli ja se on hakenut minulle teininä kaljaa. Ja vaikkei edes näitä sotkuja olisi, se on silti niin sekaisin, etten minä jaksaisi olla sen kanssa, koska olen itsekin niin sekaisin että tarvitsen jonkun vähän enemmän järjissään olevan ja määrätietoisen ihmisen rinnalleni. Siitä ei tulisi kuin sydänsuruja, ampumavälikohtauksia ja hirttoköysiä, itsesyytöksiä ja turhaa pahaa mieltä.

Selvänäkin sen kanssa on hankala olla. Minä olen kuitenkin ihminen, joka harvemmin puhuu, ja ennemminkin kuuntelee, mutta kun sekin on tällainen ihminen, ja välillä tuntuu että jää pelkkää soljuvaa tyhjyyttä ja hiljaisuutta, joka on vaivaannuttavaa ja minun on pakko yrittää täyttää se kertomalla asioita, joita en saa sanottua kenellekään, koska muilla ei ole aikaa tai halua kuulla.
Se on hämmentävää, että olen oikeasti kerrankin tavannut ihmisen, joka kuuntelee toisia, poikkeus niiden joukossa jotka väittävät olevansa hyviä kuuntelijoita, mutta huutavat päälle ja sulkevat korvansa pelkällä läsnäolollaan.

Tänään lähdetään ajelulle, koska minä en tykkää olla Hullulassa, enkä varsinkaan kahdestaan sen pienessä huonekopperossa, jossa voisi tapahtua suunnittelemattomia sattumia. Saan siltä pullon punkkua ja kaksi kaljaa mitkä siltä on jäänyt perjantailta, koska jos Hullulassa kärähtää alkoholin hallussapidosta, tulee pahoja seuraamuksia, vaikken minä edes tykkää punkusta koska oksennan siitä enkä kaljaakaan juo enää mielelläni. Itseasiassa minä en juo enää mitään kovinkaan mielelläni, mansikkasiiderin terassilla auringonpaisteessa, tai kaksi, mutta enempi on pahempi jo.

Siitä suomalaisesta piirteestä Niksussa tykkään, ettei tarvitse muistella aiempia löpinöitään, eikä tehdä tilanteesta pahempaa toistelemalla sanottuja lipsautuksia, niistä ihmisistä jotka vaan jankkaavat samaa saa vain päänsärkyä kun ei vain voi unohtaa asioita, joille ei voi mitään.

Pääsiäiskukko toi suklaalevyn. Minä taidan olla allergisoitunut maidolle.

Ja Leijona sai syödä tänään kuoretonta kurkkua, se haaveilee jo kuola rinnukselle valuen kepapeista ja pitsoista ja verisistä pihveistä, kyllä minuakin turhauttaisi, jos ei saisi syödä, mutta ei kyllä turhauttaisi jos laihtuisin samalla tavalla kuin se, nyt siltä on lähtenyt jo lähemmäs 20 kiloa, eikä se ole kuin luuta ja nahkaa, mutta ainakin olemme samalla maaliviivalla siitä kuinka pitkä iltalenkki jaksetaan laahustaa ennen täydellistä uupumusta.

Minä en ole vielä saanut sille hoitajaa enkä voi mennä hakemaan lapsiani, vaikka siitä on jo 4 kuukautta, kuka voi olla niin kauan erossa omasta lihasta ja verestään olematta huono vanhempi.

covered in ash

Viimeinen nuortenpolikäynti, viimeinkin ihan oikeasti vihoviimeinen. Tulevaisuuteen luvataan oirehallintaryhmään lähetettä, saa senkin nähdä onko toteutuakseen eli ei.
On vaan niin haikea olo. Pelottaa. Ja saahan tulevaisuutta pelätäkin. Minulle annetaan siihen viimein lupa. Että saan olla vihainen, surullinen, pettynyt, mutta en itseeni vaan maailmaan, jos niin haluan.
Nyt on koulu, nyt on sosiaalinen verkosto, ystäviä, kavereita, parisuhde, katto pään päällä.
Haluaisin niin kysyä, onko mahdollista, ettei tarvitsisi mennä kesäksi töihin,
mutta ne sanat katoavat sen terävien ja tarkkojen vaaleanharmaiden silmien noustessa lehtiöstä.

Sanon heippa vetäessäni oven viimeisen kerran kiinni,
se huikkaa että nähdään me varmaan vielä jossaan, onhan maailma sen verran pieni,
muttei se ole sama.

Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt tärkeän ystävän, ja sitähän terapeutti onkin; syvään kaivettu tukipylväs viisauksineen ja elämänohjeineen.

Jäähyväisiä on enemmänkin edessä, tosin ei niin lopullisia välttämättä.
Entinen luokkakaveri muuttaa, juodaan sen kanssa lonkerot kantiksessa ja halataan ennen kuin sen on kiirehdittävä junaan. Minä poltan yksin tupakan assan pihalla ja hipsin sen jälkeen takaisin seurueeseeni; nykyisen, entisen ja kultapokaalieni luo.

Kohta niillekin on sanottava heihei, peittelen pieneni viimeisen kerran peiton alle ja kuuntelen iltasadun. Miksi tämä on aina yhtä rankkaa? Päästää irti lapsistaan ja lähettää ne maailmalle, toiselle mantereelle omaan kotiinsa, jossa ei ole minulle tilaa edes valokuvissa.
Päivärutiinit vaihtuvat perjantaisiin tunnin mittaisiin puheluihin,
yöt katon tuijotteluun hiljaisessa huoneessa.
Yhtäkkiä en ole enää tarpeellinen.
Ei ole enää väliä menenkö ajoissa minne täytyy mennä, vai jätänkö menemättä, syönkö vai enkö syö, nukunko vai en. Poltan ikkunassa tupakkaa ja yritän olla muistamatta.

Ehkä pitäisi vaan ruveta samanlaiseksi kuin oma isäni oli minulle. Lähettää kortteja joskus, vääriä tyhmiä joululahjoja, kadota omille teilleni kun lapsi tulee kylään ja upottautua työhön ja muuhun epäolennaiseen.

Eipähän tulisi näin paska olo.

viimeisiä päiviä

Voisi sanoa, että nyt on ollut onnekas kuukausi. Minulla on ollut ilo kaitsea ihanaa laumaani, mutta valitettavasti kaikki ilo loppuu aikanaan.
10.1. Nathaniel täyttää 5 vuotta, ja sen jälkeen pieneni katoavat elämästäni taas arvioimattoman pitkäksi aikaa.

Juu juu, pitäisi iloita siitä ajasta mitä on vielä jäljellä ja muistella hyvällä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Kuinka moni tietää miltä tuntuu kun sydän revitään rinnasta uudestaan ja uudestaan ja vielä kolme kertaa yhtäaikaa? Samalla tikari selkään ja puukon kääntämistä haavassa, suolaa päälle ja sinolia ja tulitikkuja. Eikä siinäkään ole vielä tarpeeksi kärsimystä, joka kuvaisi lapsen menettämistä. Vaikkei kuolemisesta olekaan kyse, siltä se tuntuu.

raindrops keep falling on my head

Minä en kadehdi Leijonaa tällä hetkellä. Kello 05:40 puhelimeni soi ja ruudulla vilkkuu Pikkupossun nimi.
Voinks mie tulla teille yöks?
Missäs sie oot?
Assalla...
Mitä sie oot juonu?
.....
Oikeesti.
Meillä oli vähänkaljaajaviiniä.
Onks taksirahaa?
.....
Kuule... soita isälles. Se on töissä vielä, soita että se tulee hakemaan siut.
Enmiehaluu-
Kyl mie tiiän ettet sie haluu, mutta se tulee saamaan tän selville joka tapauksessa. Parempi että se nyt huutaa sulle kun myöhemmin.

Se ja nimeltämainitsematon toinen 12-vuotias tyttö, punaviinipullo ja sikspäkki.

Sinällään minulla on tosi vaikea asema asian suhteen. Olen aina se sovittelija, perus vaaka, koska osaan nähdä kaikkien puolet, ja vieläpä selvästi tässä taiteiässä.

Ymmärrän toisaalta Pikkupossua. Sen ikäisenä olen jo itse ollut muutaman vuoden pää täynnä kerran, kaksi viikossa. Sen kohdalla on perinteinen tarina: kaksi tyttöä, joista molemmat ilmoittavat vanhemmilleen menevänsä toisilleen yökylään. Todellisuudessa vanhempien viinakaapista on napattu reppuun pulloja ja tavataan kaupungilla, jossa juodaan ensimmäiset kännit, nauretaan ja pyöritään lumihangessa, kunnes tajutaan aamuyöstä, kun alkoholin positiiviset vaikutukset alkavat hiipua, että onkin kylmä ja paha olo, eikä mitään paikkaa, mihin mennä.
On yhteiskunnan painetta juoda. Kun "kaikki muutkin" tekee sitä. Ja muuten ei voi olla suosittu. Pitää saada mahtailla kokemuksillaan, ja olla kokenut muutenkin mahdollisimman varhain.

Sitten taas ymmärrän Leijonaa ja Pikkupossun äitiä. Jos oma lapseni tekisi tämmöistä, en tiedä mitä tekisin. Se kotiaresti kahdeksi vuodeksikaan ei tuntuisi riittävältä, tuntisin itseni niin petetyksi. On vaikeaa, kun oma lapsi kasvaa ja kokeilee siipiään. Ja vielä vaikeampaa on, kun oma lapsi ei tajua, kuinka tuskallista se vanhemmalle voikaan olla.

Tässä iässä on ihan kamalaa ajatella alle 15-vuotiaita humalassa (varsinkin kotibileiden ulkopuolella, ne ehkä voisin vielä hyväksyä), tai harrastamassa seksiä. Se tuntuu jopa iljettävältä että on itse menettänyt poikuutensa 12-vuotiaana toisen 12-vuotiaan kanssa. Lapsena.
Minulla ei siis sinällään ole omienkaan lasten kohdalla sanoa vastaan tällaisissa asioissa, koska en ole mikään esikuva, mutta ainakin osaan puhua kokemuksella. Niistä kamalista öistä kun vieraat on kopeloineet ja nuppi on sekaisin pillereistä ja tuntemattomien pulloista otetuista naukuista. Siniseksi paleltuneista varpaista ja keuhkokuumeputkista, turpareissuista, vatsahuuhteluista...

Pikkupossu ei ehkä ymmärrä vielä, kuinka hyvin sillä on asiat. Molemmat vanhemmat välittävät pikkuprinsessastaan niin paljon, ettei rajaa. Nyt kun se etsii omaa identiteettiään, vanhemmatkin joutuvat miettimään omaansa uudestaan. Sehän on yleistä, että omien porukoidensa kanssa ei liiemmin tule toimeen koko yläasteaikana, mikä silläkin on ensi syksynä alkamassa. Ei ole helppoa yrittää lohduttaa sillä, että kunhan kasvaa, välit yleensä paranevat. Koska jos minun ja äitini, jonka kanssa olen aina ollut etäinen, välit ovat nyt paremmat kuin ikinä, niin kyllä se on mahdollista kenen hyvänsä kohdalla.

Kyllä, Pikkupossulle on huudettu pelästyneenä tapahtumasta, enemmän vihaisia ollaan itselleen kuin lapselle, keskusteltu asiat selviksi ja kiristetty lupaus siitä, ettei tämä toistu.
Ja siitä minä olisin sen housuissa hyvilläni: että näytetään kuinka paljon siitä välitetään, vaikka kuinka tuon ikäisenä tekeekin mieli kapinoida vastaan. Ehkä se vielä ymmärtää. Vanhemmankin pointin.

Poika kateissa!

Hmm, et kai sie nyt ihan vielä taida ammattikoululainen olla?
Eiku miä tulin hakee iskää! kuuluu käytävältä ja reipas eskarilainen tallustaa ompeluluokkaan kädet vyötäisillä kengännauhat laahaten avonaisina täynnä lumi- ja jääkökkäreitä perässä.
Sehän se meidän hömppäaatu-Julius siinä seistä möllöttää räkä poskella ja virnuilee kuin mikäkin. Iskän ei sitten auta muu kuin jättää näyttönsä kesken ja taluttaa poika sivummalle. Ihan yksinkös sie tulit?
No kyl tulin, miä oon jo niin iso poika että saan yksinki mennä pihalle!
Siinäpä sitä puhdasta lapsen logiikkaa parhaimmillaan.
No mut sanoit sie Samille että lähit?
Ja kovaa nyökytystä hangonkeksit naamalla.
No mitäs se sano?
Et joo.
No mitäs se teki?
No se luki kijjaa. (Juliuspa on jo aika hyvin ärräviastaan päässyt - toisin kun tämä iskä - mutta välillä se siellä vielä hankaa vastaan).
No tiiätsie ku sit se ei oo tajunnu.

Siis kun. Jos Leijona lukee, ei se kuule vaikka pommi räjähtäisi.

Puhelin kauniiseen käteen.
No moikka.
...moi.......japitkäpaussi.
Onksul jotaan hukassa?
........
No siis vaikka tää yks herra.
EIJUMALAUTAKNKNFJKNKJBEJLNÖLA;ÖA!!!??!!!11

No eipä siinä mitään, onneksi ei ole tuo matka kotoa koululle sen kummoisempi, ja eipä sattunut vaikka pulkkamäkeen lähtemään. Tiedä silti että mitä tuon hönön ukon kanssa pitäisi tehdä kun ei sen vastuulle uskalla jättää yhtään mitään...kaiseonsevanhuuskökööh.

Meillä nyt on onneksi semmoinen lukko että sitä ei tahdo itekään saada ihan hevillä auki, ainakaan vasurilla kerran on enemmän oikeakätinen, niin ettei pienempien, jotka tuohon aikaan nyt päikkäreitä sattui vetelemään, karkailun puolesta tarvitte vielä pelätä.

Mutta eipä ole tuokaan omena kauas puusta pudonnut.

nuppigalleria

kaikki veriarvot ok.
se on kai sitten jostakin muusta kiinni miksi on niin huono olo.

selvitäpä sitten mistä.

päästä
niin vissiin aina.

en mene katsomaan mummia sairaalaan, ahdistaa, näpytän pleikkarilla silmien pullistuessa jo päästä, yö on uneton ja täysikuu on kohta taas täällä, aamu alkaa kyyditsemisillä.

Tuntuu että olisi jo myöhäinen ilta, mutta se näyttää vasta kahtatoista, olen ehtinyt käymään kaupassa, kylässä kaverilla, koulussa syömässä, asioilla, vielä toisen kerran koululla, hoitaa lapset päiväunille...

isäpäivinä aikaa tuntuu olevan vaikka muille jakaa ja kyllästyttää vain olla. koko ajan haluaisi olla menossa.

Päivän saldo

siis kattokaa miten söpön lampun (ja vaavan) löysin vähä googlettamalla!!

• aamupahoinvoinnin vaihtuminen päivähuimaukseen ja lopultailtaoksetukseen (Sini lopeta jo se raskailu, en enää jaksa näit sympatiaoireita!)
• 1.5 suklaalevyä
• kuppi kuumaa kasvislientä
• keskivartalokorsetin aiheuttamaa alaselkähikoilua
• kipua korvassa ja polvissa, transuääni ja kevyttä köhää
• tukan värjääminen
• kaksi kasvonaamiota
• kolme Topeliuksen satua
• 6 tuntia luentoja w00t !
• kärrylenkki Siwalle ja takaisin (yhteensä melkein 1 kilometri!)
• kaverin Kiinalaiset pilas mun hiukset!-itkunpuuskan rauhoittelua
• rahanpuutteen kiroilua ja tuskailua onko huomenna vai perjantaina Gina Tricotin avajaiset
• uusimman Housen kahtominen
• paljon tupakkaa

... ja väriliitujen päälle tallomista.

Loppukevennykseksi:

Nuha: Mikä on poikaystävä?
Napsu: Se on semmonen minkäkaa pussataan. Sami on iskän poikaystävä. No pussatkaa jo!

kyl meän poika tietää.

Tietäisitpä, kultapieni

Iskä, miks toi kassatäti oli sulle epäystävällinen?
Voi poikaseni, tiedäppä häntä. Tiedäppä sitä miksi suurinosa asiakaspalvelijoista ei katso suuntaani vaan sokkona ottaa vastaan boonuskortit ja viittoo tunkemaan Visa Electronini vaikka perseeseeni kunhan ei heidän tarvitse siihen tai hikilantteihini koskea.
Kyllä kyllä, on aika monia päiviä kun en ihan oikeasti sen takia halua mennä kauppaan.
Ehkä ne on vaan kateellisia...Nauran vaan.

Ostetaan Jupulle sen elämän ensimmäinen reppu, se on sininen ja siinä on jotain ötököitä, sinne laitettavaksi penaali, lyijykyniä, kumi, viivain ja terotin sekä puuvärit. Meän poika menee eskariin.
Ennenkun edes kolmekymmentä ehdin täyttää se on jo täyttä päätä menossa murrosiässä.
Mutta nyt se vielä hetken on minun pieni poikani, värittää paperiin sateenkaaria ja hymynaamoja, ja on niin innostunut, ettei edes huomaa kuinka tuijotan sitä surullisena.

Tietäisitpä rakas, ettei tämä elämä tule olemaan helppoa.

Jotenkin taas suututtaa, haluan vain tapella, huutaa ja riidellä, mutta olen liian väsynyt siihen.
Minähän vihaan riitelyä.

Pienta aamumarinapaivitysta

Tulin asken isalle "nukkumaan" hetkeksi; kavin suihkussa, kampasin tukkani ensimmaisen kerran moneen p¨aivaan ja pesin hampaat, ajoin sangen naamasta ja kaivoin pakastimesta sinne hetkea aiemmin tunkemani lusikat silmapussien iloksi.
Deodoranttia.
Ja rasvaa, olkapaat on taynna punaista aurinkoihottumanappya, tai sitten se on jotain allergiaa.
Odottelen, että talo herailee ja vanhempi pikkusisko lahtee toihin ja isa nousee keittamaan teeta ja tekemaan aamupalaa, sillä on lyhennetty tyoviikkoa vatsahaavan ja umpisuolen puhkeamisen jälkeen, kerran se ei pysty olemaan vaan sairaslomalla ja levata oloaan paremmaksi.

Parin tunnin paasta haen Nuhan ja Nathanielin naapurista Aiméen vanhemmilta. Ajattelin, että voitaisiin lahtea karrylenkille sairaalalle vaikka puiston kautta, eikohan nekin ole aika hadissaan kun viimeksi on pikkuveljen nahneet verissapain lattialla.

Mutta Romysta. Romylla on epilepsia, ja siihen pitkien kokeilujen kautta vihdoin loydettiin ihan kohtuuhyva laakitys, joka valitettavasti on taman vuoden puolella kevaalla alkanut menettaa tehoaan, mutta siita on vaan viitattu kintaalla neurolla ja sanottu etta katsellaan nyt.
No, eipa katsella enaa.
Paa'asiassa sen epilepsia on tuijottelua ja pienta tajunnanmenetysta, mutta on myos naita pahempia kohtauksia, joissa lahtee jalat alta. Nyt se on ilmeisesti lyonyt paansa poytaan, otsassa on tikit ja silma on mustana, tukkaa on ajeltu takaraivolta, etta se on saatu ommeltua kiinni.
Se hyvä puoli lapsissa on, etta kun luut ovat niin pehmeita varsinkin kallossa, harvemmin tulee pirstaleita ja enempaa vauriota aivoihin, ja toipuminenkin on nopeaa.
Viela ollaan vahan pyorryksissa ja unisia ja itkuisia ja kasi on kipea, mutta ainakin hereilla. Sairaalassa ollaan, kunnes kaikki kokeet onnistuu entiseen tapaan, tehoseurannasta kuitenkin on nyt paasty lastenpuolelle, mika on vähän kivempi paikka kuitenkin.

Viela ei voi sanoa miten tama tasta lahtee etenemaan, mutta aika sen nayttaa.

Nyt on tee valmista, pitkasta aikaa ihan kunnon haudutettua lehtiteeta eika mitaan paskaa pussipakattua moskaa, siirryn tasta juttelemaan ja tupakoimaan isan kanssa kuistille.