Erikivaa sunnuntaita vaan!

Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.

Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.

Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.

Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.

Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.

Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.

Meidän talossa tapellaan, riidellään, vittuillaan ja runnotaan

fuckyea omakuva (öljy+touchup päin helvettiä, 2011)

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen vielä?

- En.

No ei siltä vaikuta.

- ...

No syötsie jotaa?

- En.

Pakko se on jotaan.

- Ei oo.

Pakko ei ole kuin elää ja kuolla ja maksaa veroa kaikesta. Jos ei tuloista niin sitten siinä kohtaa kun haet kaupasta sen ruissaripussin ja margariinipaketin. Niistä menee ja paljon meneekin yhteiskunnan kassaan.

♦

Paska olla kun haluan lapsen, mitä minä tässäkin parisuhteessa jumitan kun sitä ei tule mitä haluaa, ei ole tulossa, enää ei edes puhuta paskaa tai erilailla puhutaan, ei tehdä tyhjiä lupauksia vaan vaihdetaan puheenaihetta ja rinnastetaan asia koiran hankkimiseen. Ei lapsi ole lähelläkään koiraa. Inhottaa oikein.

Mut eikö noi sun syyt oo aika itsekkäitä?

- Mut eikö ne hipsterit oo aika itsekkäitä ku oottaa et on koulutus ja työ ja sit päättää et just tähän välii sopis se mukula. Eikö se oo itsekästä että ne sais mut ei tee koska haluu pitää hauskaa.

Ei se sitä ikävää poista.

- Ei jumalauta ookaa se tarkotus, vaan se että annetaa olla. Ettei vittu viedä pois.

No elä ny.

- Sinä se täs kysyit.

Minulle se on puukonisku sydämeen kun on isi tai äiti ja lapsi ja ne leikkii, miksi vitussa ne saa olla omien lastensa kanssa ja minä en? Ei se ole reilua. Viedään kaikilta oma niin sitten voidaan katsella uudestaan. En minä halua nähdä toisten mukuloita. Minä vihaan toisten lapsia. Koska niillä on asiat paremmin.

Olen ihan vitun hyvä vanhempi, harmi vain, että olen myös vitun huono ihminen.

- Se on ainut asia mitä mie tiiän et haluun. Enkä voi sitä saaha. Mitä vittuu mie tääl oikeesti kuppaan? Mitä vitun järkeä mun on tääl elää. Ei niin vitun. Miks minä kestäsin taas yhen tälläsen paskakuorman jos ei oo mitää mitä oottaa?

Ei kukaan tiiä miks ne on täällä. Siitähän on vuostuhannet kiistelty. Ja henkilökohtasesti, mitä vittua minä täällä teen? En varmaan mitään, ei munkaan elämällä oo mitään sen suurempaa merkitystä, mut ehkä se vielä selkenee.

- En minä jaksa oottaa jotaan tyhjänpäivästä elämäntarkotuksen valkenemista, mulle se on ihan yks ja paskahailee. Emmiä jaksa. Oon sanonu sitä ihan alusta lähtien et haluun lapsen ja sie voit lähtä vaikka heti jos ei kiinnosta koska ei se haluuminen tuu loppumaan.

Mulle vaan riittää se että on sinä ja minä. Mie rakastan sinuu, ja kyl se sattuu et se ei oo sulle tarpeeksi.

Poltan tupakan enkä jaksa kiistellä enempää sinä yönä

Ootsie nyt vihanen mulle?

- En. Oon vihanen itelleni.

Nukun, se ei nuku.

♦

Lähetsie munkaa pihalle käymää? Pien lenkki tai kauppareissu tai kirjastoon tai jotaan?

- En.

Ootsie mulle vihanen?
- En.

No ei siltä vaikuta.
- ...

No syötsie jotaa?
- En.

Pakko se on jotaan.
- Ei oo.

Jooko?
- Älä koske minuu.

Miks?
- Se sattuu.

Kuin?
- Koska mie oon ällö.

Ällö vitun läski pussiinpaskantava niljake. Puolenpäivän jälkeen teen suklaapirtelön ja katson ostos-teeveetä. Se lähti jo aamupäivällä, kun ei tahtonut pilata päiväänsä katselemalla murjotusta. Kyllä minä sen parissa viikossa saan ajettua pois. Kerran on niin rankkaa.

Tämä on pitkälti angsti-postaus, mutta niin on koko elämäni taas muutenkin

Tällaista koko viikon jatkunutta, vai kaksi, vai kolme, vai kuinka kauan, jatkunutta kokonaisvaltaista ulkonäköahdistusta ei ollakaan nähty aikoihin, jos koskaan. Jos koskaan on varmaan aikamoista paskanpuhumista, koska kyllähän minä olen kamalammankin näköinen ollut joskus, ainakin toivottavasti, enkä vain kuvittele, koska muistaahan tällaisia asioita ei voi.

Ei paskoja juttuja muisteta.
Samoin kuin paskoina aikoina ei niitä hyviä enää ole olemassa.

Olen spontaanisti oksennellut lähes joka päivä ihan kauniin itseni rinnuksille. Puklaillut inhottavia limajärviä paidoilleni. Yöni nukun sentään taas kuin vauva ilman koliikkivatsakipuja; potkien ja riuhtoen ympäriinsä silmät puristettuina kiinni, heräten päänsärkyisenä ja vihaisena. Ollut myöhässä joka kerta iskän kanssa sovitusta aikataulusta, suuttunut entistä enemmän itselleni ja raahautunut töihin seitsemänuutisten aikaan suoni sykkien ohimolla.

Gillian McKeith pyörtyisi jos tietäisi minun käyvän yhtenä päivänä viikossa paskalla, koska sen useammin en omassa kotonani ehdi olemaan, en ehdi minään muuna päivänä, ja olen tukossa, turvonnut ja väsynyt kellonympäri kadehtien niitä jotka itkevät olevansa ummessa, jos paska ei tule kolmeen päivään.

Siitäkään ei ole iloa, että tämä on tynkäviikko, ja on enää tämä ja huominen, minullahan ei ole mitään juhannussuunnitelmia, Leijonalla on hautajaiset, enkä minä halua siskon kanssa mökille, koska se on aina loppujen lopuksi yhtä kamalaa joutua olemaan loukussa sen kanssa samalla saarella, ja ehkä 21 vuotta riittää, ja voin tehdä välissä jotakin muutakin. Kuten istua yksin kotona ja tuijottaa televisiota, josta ei tule ohjelman ohjelmaa.

Kenelläkään muullakaan ei ole suunnitelmia, tai - mikä todennäköisempää - minulle ei haluta niistä kertoa, kaikilla on parisuhde ja 99 prosentista ihmisistä tulee parisuhteessa pystynokkaisia paskiaisia, ja kaikkein parasta on olla oman kullan kanssa, ehkä tavata muita pariskuntia ja jutella pariskunta-asioita, hell, kyllä minäkin mieluummin olisin parini kanssa ja istuisin sen kanssa rannalla vesisateessa syömässä mansikoita ja heittelemässä leipiä, katselemassa vastarannan kokkoja ja juoksemassa kiljuen kymmenasteiseen mereen ja takaisin saunaan.

Minua kun ei lasketa mukaan juttelemaan pariskunta-asioista, minun parisuhteenihan ei ole todestaotettava.

Silmiä turvottaa ja valkuaiset ei ole valkoista nähneetkään, ne on kirkkaanpunaiset ja silmämunat yrittää pullottaa turvonneiden luomien kanssa kilpaa. Valutan kyynelnestettä pitkin leukaani, ja räkä on kirkasta ja juoksevaa.

Ei näistä pyhistä saa mitään iloa, tekee vaan mieli ampua aivonsa pihalle, ja olenkin tullut siihen lopputulokseen, että se loppujen lopuksi olisikin paras vaihtoehto, lääkkeistä ei voi olla satavarma, eikä siitäkään että hyppäisi jostakin alas, ajoneuvojen alle jääminen tuo pahaa mieltä muillekin ihmisille, eikä itsemurhan pidä olla itsekäs teko, joten se ei saa satuttaa toisia, ja se on siksi poissuljettu vaihtoehto.

Vaikka vähän ampuisi ohi, ei silti tarvitse enää herätä.

Enää ei voi sanoa että näinä päivinä minä en vaan jaksa, nämä päivät ovat taas arkea ja kaikki se edistys mitä puolentoista vuoden aikana saatiin polilla on valunut kankkulankaivoon.

En enää edes odota syksyä ja töiden loppumista, minulle on ihan yksi ja vitun sama mikä vuodenaika on kun lopetan.

Kiitti kohta riitti

Tuntuu että paskoja päiviä virtaa sisään ennennäkemättömällä voimalla, kai se filtteri on taas mennyt rikki, tai siis, onhan näitä vuosia elämässä eletty täysin tällaisessa paskatilassa polkien, mutta jostakin syystä nekään eivät niin nautinnollisia vuosia ole olleet, että olisi tullut nautittua.

Tiedätte varmaan hyvin sen kun yksi pieni asia menee pieleen kun on jo valmiiksi tosi kaamea olo aamulla herätessä, ja sitten yksi pieni lisää, ja taas yksi pikkipikkiriikkinen juttu, sen jälkeen vähän isompi, taas asia johon ei voi itse vaikuttaa ja kohta ollaan tunnemyräkkälumipallonsa kanssa aiheuttamassa tunnekuohulumivyöryä ja jo se hampaan pureminen on niin voimaa vaativaa, ettei sekään enää tahdo onnistua.

En osaa sanoa tarkkaan mistä asti on ollut fyysisesti huono olo, luultavasti viime torstaista, tai ehkä jo sitä ennen kun tuli ensimmäiset yöt valvottava mahakipumaraton, viime keskiviikkoyönähän se kaikista kamalin oli, ja senkin jälkeen on kouristanut. Viikonloppuna olin vain äärettömän vihainen ja poikki ja paniikkikohtauksissa.

Tänään minulla on hyvin (ihan suoraansanottuna) paska olo. Loppuunpalanut mutten osaa sanoa onko se henkistä vai fyysistä vaiko jopa sekäettä.

Enää en tiedä mitä vittua minä täällä luulen odottavani.

En minä tänäänkään saa mitään vastausta viesteihini,
tai niiden sisältö ei ole kummoinenkaan,
kaikkea että on kiire ja ei oo ajatellu ja haista paska marttyrointinesi.
Tulee vain semmoinen olo ettei ole kai mitään väliä.
Päivisin olen niin vihainen ja iltaisin itken niin kauan että veri alkaa vuotaa nenästä.

Olen kahden vaiheilla mitä teen, koulussa on niin vaikea olla ihmisten ilmoilla.
Ostan viimeisillä pullonpalautussenteillä sipsipussin, vedän sen naamaan eteisessä ja oksennan ulos, en minä osaa enää muita ahdistuksenlievitysmuotoja, ei minulla ole enää hoitokontaktiaan, ja perjantain päättölääkäriin on niin pitkä aika.

Kahden viikon päästä olen Hollannissa, sen jälkeen voin suunnitella uudelleen, lopetanko vaan yksinkertaisesti vai jaksaako jatkaa; jos on jatkuvasti niin paha olla, ettei osaa enää edes sanoa voivansa paskaksi, onko siinä muka järkeä? Ei minun ole ollut kohta vuoteen hyvä olla taas.
Onko siinäkään järkeä että pettää itsensä miljoonannen kerran, kun on luvannut ettei anna kenenkään enää satuttaa, mutta ei sitä voi rakastaa tai luottaa jos ei päästä ketään lähelle.

Jokainen on vastuussa vain itsestään.

Kai minä jotakin keksin vielä

Lumi näyttää liian pehmeältä, että siihen pudottautuminen sattuisi tarpeeksi.
Napit pyörivät kämmenellä, mutta otan vain puolet siitä mitä olin ajatellut,
nukkuu vain tajuttomana, muttei sen enempää.
Partateräpakkaus on houkuttelevan näköinen kylpyhuoneen lattialla.
Pyörryttää vain niin paljon jo, että on pakko kaivautua peiton alle.

Saan vaan luuria korvaan
sitten itketään silmät punaisiksi,
minulla vielä naama valahtaa täysin valkoiseksi itkiessä.

Tuntuu siltä, ettei muka ole oikeutta tietää missä mennään
ja pelkurin tie ulos on vaan niin vitun houkutteleva.

Ainoastaan sadisti nostaa päätään ja iloitsee siitä ettei ole nälkä.

Ole minun pieni enkeli

Meillä on tapeltu viimepäivinä, viikkoina, paljon. Tai minä olen laahustanut masentuneena ja lopenkyllästyneenä ympäriinsä saamatta mitään aikaan, Leijona on huokaillut ja tiuskinut että mikäs nyt taas vaivaa.

Sama kuvio toistaa taas itseään, kohta se taas lähtee lätkimään kun ei jaksa katsella.

On meillä hyviäkin hetkiä, maataan sylikkäin sängyssä katsotaan Family Guyta, jonka läpikahlaamisen otin missiokseni muutama viikko sitten. Harrastetaan paljon seksiä ja rikotaan keittiönpöytä, kaadetaan tiskipöydältä maljakot särki ja vessan suihkuseinä nurin. Pyykkipäivä on edelleen paras seksipäivä, varsinkin kun kone linkoaa.

Ne huonot hetket ovat minun syytäni. Haluaisin päästä tästä turhuus-olosta eroon. Päivät kuluvat tasaisina, mikä ehkä jonkun mielestä on parempi kuin itkien peiton alla ahdistuneena. Minua ei kai ahdista, tai sitten ahdistaa tasaisesti. Herään ennen kellonsoittoa, pesen hampaat ja naaman ja kampaan likaisen variksenpelättimen alas. Poltan mekaanisesti tupakan, pelaan Mafia Warsia, otan lääkkeen, puen ehkä päälleni ja lähden kouluun, jossa olen ajan X, tulen kotiin, pelaan Mafia Warsia, poltan tupakan, ja sitten vain odotan että kello on suurinpiirtein kymmenen ja käyn takaisin nukkumaan toistaakseni saman kaavan uudelleen.
Viikonloppuisin kävelen ympäriinsä turhautuneena, kun en voi mennä koululle, enkä halua lähteä muualle käymään.

On niin perkelenmoinen vauvakuume ja joka ilta puren hammasta sen takia, ettei meille mitään vauvaa tule. Ei tämä suhde tästä muutu, mitä vittua, ei edelleenkään. Olen kateellinen kaikille. Toiset menee naimisiin ja toiset saa lapsia, ostaa sen volvon ja rivaripätkän ja käy töissä ja elää, ei ehkä onnellista arkea, mutta arkea kuitenkin. Sitä mitä minä olen pienestä asti halunnut itselleni.

En tätä arkea kun tuntuu siltä että on sama vaikka kuolisin pois. Kouristavaa ikävää ja tuskaa kun joutuu epävarmasti odottelemaan, saako lapsiaan nähdä vai ei, perjantain puhelua niiden suunnalta. Turtunutta vitutusta siitä faktasta että se jonka olisi halunnut naida onkin toisen vaimo ja saa nyt kaiken sen ja vielä parempana, mitä minä olisin halunnut antaa.

Paskat, en minä pääse edes naimisiin.

Olisipa kerran

Olisipa ihanaa juoda. Suu kaipaa viskiä, kossubatteryä, päärynälikööriä, karpalolonkero, mansikkasiideriä, tummaa olutta...

Tupla-annos Doxalia saattelee viidentoista tunnin kaivatuille unille, rakkulat sisäposkista katoavat eikä koko vartalo ole enää puuduksissa jännittämisestä. On vain kamala niskakivun aiheuttama päänsärky, joka viiltää aina vain kipeämmin sydämen epätasaisten lyöntien vavistessa korvissa asti.

Kun saa vihdoin nukuttua ja pääsee suurimmasta väsymyksestä, kaikki iskee ihan aikuistenoikeasti päähän, eikä ajatuksille enää osaa vain kohauttaa olkaa.

Se että on niin paha olla ja masennuksissa. Eikä saa siihen apua, aina sanotaan, että katsellaan ja perutaan taas vastaanottoaikoja milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Ensi keskiviikkona uusi yritys, eihän viime keskustelusta olekaan vasta siinä kohtaa kuin... viisi viikkoa. Mitä helvetin järkeä siinäkään enää on. Kuinka näyttää se kaikki mikä viidessä viikossa on pyörittänyt ajatuksia. Kai vain sillä ettei vielä ole ottanut yliannostusta, voitto kai sekin kun tuntuu siltä ettei jaksa enää.

Itkettää
K&T-lehden Mentalwearin perustajan haastattelu ja se että skitsofreenikkoja korostetaan erityisesti. Alentavaa se vain on.

Se että tilillä on 66 senttiä ja lompakossa 45, ja että kahden viikon päästä tulee vasta rahaa. 7.12. Koska se on lauantai, eikä opintotukia makseta ennen neljättä, vaikka se osuisi viikonlopulle, vaan aina jälkikäteen, ja koska maanantai on pyhä eli Itsenäisyyspäivä, vasta tiistaina.

Ettei edes enää ole tulitikkuja, mutta toisaalta väliäkö sillä, kun ei enää ole puruja kuin noin viiteen tupakkaan, kts edellinen kohta ja totea, ettei ole varaa ostaa lisää, ja käytä sitä kohtaa myös seuraavaan: tekisi mieli hedelmiä, maitoa ja ruisleipää.

Hae toimeentulotukea-käskytys. Toimeentulotuen hakeminen aiheuttaa enemmän stressiä kuin olla ilman rahaa ja ruokaa. En minä edes tiedä mikä se verotuspäätös-liitelappu on joka tulisi olla, että ylipäätään asia otettaisiiin käsittelyyn, jonka jälkeen vastaus oli luultavasti silti kielteinen, kerran tilini kautta on käyty asianomiaista hyödyttämätöntä bisnestä lokakuussa.

se että itkettää.

Kun on niin vitun jäärä eikä vaan luovuta.

kaikkialla on niin kova meteli.

Liian pieni poika

Mikä sun älykkyysosamääräksi tuli silloin kun kävit niissä testeissä?

En halua vastata kun numerolla ei ole mitään tekemistä oikeassa maailmassa onnistumisen kanssa, mutta se jankkaa ja jankkaa.

Sataneljäkymmentäkaksi mutisen vain, mutta en voi estää sitä ahdistusaaltoa, joka lyö ruumiini lävitse, mutta mitä väliä sillä on?! Mitä väliä sillä on että oon olevinaan viksumpi kun mun muut sisarukset kun en osaa laskea enkä puhua! Mitä väliä sillä on jos mulla menee kaikki aina perseelleen? Joo, jos mä oisin syntyny täysaikasena vittu mä olisin ollu viksu ja kaunis ja kaikki ois rakastaneet mua siitä hyvästä mutta nyt mä oon vaan epäonnistujapaska.

Poltan ahdistustupakan, kipinä leijailee yön tuulten mukana olemattomiin, odotan että Leijona käy vessassa ja kääntää itsensä sitten nukkumaan, minä nielen katkeria pillereitä ja yritän unta niin kovasti, mutta se ei halua tulla taaskaan. Ei se halua tulla kun olen niin vihainen. Minä olen vihainen itselleni, muille, ja varsinkin psykotädilleni, vieläkin olen vihainen siitä kuinka se viimeksi niin kylmästi sanoi minun joutuvan menemään sieltä pois pian, kuinka sekin on jättämässä minut kun kerrankin jokin juttu on toiminut ja olen tuntenut saavani jonkinlaista tyydytystä sessioistamme. Kun en kerran kenenkään muun kanssa jutellessani ole tuntenut minkäänlaisia onnistumisen ja edistymisen askeleita ottaneeni ikinä.

Minä itken ja kerron yölle huoleni, lievitän vihaani neulalla ja teen korvaani uuden reiän, vihaan niitä poissaolokohtauksia kun en hallitse itseäni, katselen vain vierestä, se sama paha joka ennen laittoi sormet kurkkuuni ja sai minut vihaamaan itseäni laittaa ne sinne yhä, se sama ottaa veitsen telineestä ja iskee sen reiteen, enkä minä voi asialle mitään, en muista edes niitä seuraavana päivänä, vaan ne tulevat väläyksinä mieleen niin pitkän ajan päästä.

Minun sairaudellani on vitun huonot oltavat. Ja minä vaan haluaisin siitä eroon. Mutta entä sen jälkeen? Minussa on niin paljon muutakin vikana kuin skitsofrenia, aivovaurio ja psykoottisuus. Minä olen liian hyvä ihminen, pistän muut edelleni enkä tiedä mitä elämältäni haluan. Olen luopunut kaikista haaveistani ja toiveistani ja nyt niitä ei enää edes tule. En enää innostu mistään, sillä se saa kaiken tuntumaan pahalta.

Psykotätini nauroi minulle viimeksi. Se sanoi että minulla on aivan uskomaton kyky saamaan kaiken kuulostamaan mahdottoman banaalilta. Että ihan kuin kesässäni ei olisi tapahtunut mitään, kunhan vain olin, mutta niinhän se on; en minä muista mitään muuta.

Minä tarvitsen säännöllistä keskusteluapua pysyäkseni kunnossa, kerran viikossa, minimissään, muuten minä katkeroidun niin pahasti ja sulkeudun pois. Heitän kaiken vitsiksi, ihan vaan ettei tarvitse näyttää haavojaan. Minulla on niitä niin monia ja niin syviä, ettei mikään taikatikkikään niihin pure vaan ne vuodattavat katkeruutta elimistööni kuin viinikanisterin hana sitä painettaessa.

Minä pelkään menettämistä, hylkäämiseksi tulemista ja sitä kuinka minut aina vaihdetaan toisiin. Minä olen vielä niin pieni lapsi, mutta minulta odotetaan tietynlaista kypsyyttä, jota ei varmasti odoteta muilta ikäisiltäni, siksi tunnenkin oloni aina niin paljon vanhemmaksi kuin olen. Koska en ole ikinä saanut olla se lapsi sisälläni, en ole saanut olla oma itseni.

Minusta vain tuntuu siltä etten minä jaksa tätä.

Mitä, miksi, minkä takia ja miten vitussa.

Leijona lähti äsken omille teilleen. Soitin sille tänään ja pyysin käymään ruokakaupassa ensin läpikäytyäni listan ihmisiä, joille ei kultainen käsky tuntunut omakohtaiselta.

Kananmunia, viiliä, luumusosetta, maitoa ja juustoa. Mitä kaipaan, mitä haluan; se ettei minun edes erikseen täytynyt pyytää näistä aineista mitään. Ehkä sitä vasta nyt tajuaa kuinka hyvin asiat parisuhteessa vain voivat olla. Kuinka helppoa elämä on. Oli.

Ikävä ja haluan sen saatana takaisin.
En minä yksin pärjää.

Eilen mietin enemmän itsemurhaa.
Nyt en taas tiedä, kävin polilla juttelemassa kuukauden tauon jälkeen. Tarvitsen enemmän käyntejä.

Pitäisi ainakin lopettaa kirjoittaminen hetkeksi, en saa mitään ulos, missään ei ole mitään järkeä.
En muista mitään enkä kuule enkä tajua keskusteluiden punaista lankaa. Tämä on tuttua menoa.

Menen viikonlopuksi osastolle nukkumaan, kaksi viikkoa ilman unta ja pari tuntia nuokkumista.

Minun paskat fiilikset jatkuu. Yksi kermainen oravanpyörä josta ei pääse yli eikä ympäri eikä sen puoleen uloskaan.

Leijona kävi eilen palauttamassa avaimet. Panemiseksihan sekin meni, suuria yllätyksiä ei siinä. Nopea suihku ja ulos pikimmiten uuden kullan kainaloon. Itselle jäi mukava paskanmaku suuhun, joka piti huuhtoa alas kaljalla ja marjaviinillä, joka unettoman yön jälkeen johdatteli tähän päivään.

Eilen oli jumalaton sappikohtaus, tänään meinasin oksentaa ruoat suoraan lautaselle takaisin keskellä ruokalaa, mutta sentään sitä ehti käymälän puolelle asti, vaikka tähtäys vituiksi menikin.
Yskin räkäverta eikä alkoholikaan maistu.
Eikä tupakka.
Eikä ruoka. Ruoka ei täytä. Ruoasta tulee huono olo.

Itken sisäisesti ja käperryn nurkkaan, tytöillä on niin hauskaa ja ne nauravat ja juovat ja minä en pääse sinne fiiliksiin. Ahdistaa ja paniikkikohtauskupla on kurkussa. Vilkuilen jatkuvasti kelloa ja karkaan viimeiseen bussiin, vaikka juttu ex-tyttöystävän kanssa Hoipapojasta jää kesken. Minä en halua ajatella sitä. Ei enää miehiä, miehet on paskoja putkiaivoja joiden maailma pyörii oman navan ympärillä.
Mutta vittu ne on ihania ja saatana sitä euforiaa maata hyväntuoksuisessa sylissä.
Vittu.

Seison vartin junanradalla, mutta se juna on niin myöhässä että paljaita varpaita alkaa paleltaa ja tahdon kotiin peiton alle ja ottaa pupun kainaloon. Ei jaksaisi eikä huvittaisi.

Yksi pisara

Tänään kaikki on mennyt päin persettä. Olen oksentanut kolme kertaa, vatsakin on mennyt sekaisin stressistä ja sairastelusta. On kuumetta, on flunssaa, on angiinaa, on yskää ja nenäverenvuotoa mikä lienee aivoverenvuotoa enteilevää, kuten tapana on ollut. Bonvoyage, ei tarvitse huolia enää mistään jos tähän kuolen.

Ja jos en kuole niin plan B on aika selvillä, kerkesin jo ripustaa vyön koukkuun ja kaivamaan muovipussin päähän, mutta ennen kun sitä ehti hypätä Hoipapoika soitti ja kysyi pitääkö vielä tulla kantamaan tavaraa tänään. Ei pidä, vietiin iskän kanssa pari laatikkoa, sitten soitti sossuntäti kaiken kesken ja tokaisi että tsori, ei myö sulle varmaan tätä makseta ku oot ollu niin tyhmä että oot vuokrasopimuksen jo tehny. Niin, sepä se.
Näin tyhmät ei tajua lukea näkymättömiä elämän sääntöjä siitä ettei vähävarainen ihminen vaan saa muuttaa halvempaan kämppään sillon kun sellainen tulee vastaan. Ihan turha katella mitään asuntoja ja olla nopea huutamaan haluavansa tämän kämpän kerran ei ole jaksanut odottaa sossulta mitään vastausta ongelmiinsa.

Se kysyi mihin olen käyttänyt tammikuussa saamani opintotuen: no, noin puolet annan lapsille ja muu menee elämiseen. Senkin virheen tein että kameran herranjumala ostin. Ja oikeaa ruokaa; oikein tofua, ja vieläpä kolme kertaa. Maitoa ja kananmunia, muroja, margariinia, lääkkeitä, jopa pari paitaa. Kävin kerran elokuvissa. Kävin muutamalla oluella. Ostin muutaman alennuksessa olleen elokuvan. Maksoin koulun materiaalimaksut. Sähkö- ja nettilaskun. Matkustin muutamaan otteeseen bussilla ja junalla.

Että ei ois kannattanu. Saa ostaa opiskelija vaan puurohiutaleita hiluillaan.

Olen niin vihainen. Vihainen, vihainen, vihainen. Miksi rahalla täytyy olla niin suuri vaikutus kaikkeen? Miksei vaan voitaisi olla. Miksen minä kun kaikki muutkin...?

Anteeksi iskä etten jaksanu kantaa laatikoita.
Anteeksi äiti että oon huono lapsi enkä pärjää omillani.
Anteeksi sosiaalitoimiston täti että olen tyhmä.
Anteeksi kaikki etten minä jaksa.

-

[K-18] Arvet

Odotan kevättä tai alkukesää siinä mielessä että saisi ainakin vasemman käden arpia hieman peitettyä. Niitä ei ole mukava katsella tai näytellä, vaikka ei kovasti hävettäisikään muuten kuin lasten puolesta. Toisesta kädestä (joka paloi syksyllä) voi huolehtia myöhemminkin.
Viime kesän psykoosijakso oli tuhoisa tupakalla polttamisineen ja juustohöylineen. Arpikudos on kämmenestä lähes kainaloon.

Olen viiltänyt ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, Fiskarssin oranssikahvaisilla saksilla, jotka sitemmiten jäivät luuhun kiinni ja se on sen tarinan onnellinen loppu. Osaston jälkeen oli reilu vuoden tauko, ehdin täyttää jo melkein kolmetoista ennen kuin suonien puhkomisesta tuli kunnon ahdistuksen helpottamiskeino. Yleensä hakkasin rannetta puukolla tai terällä, hakkasin vain kunnes aggressiot tuli puretuksi.
Kasilla enemmän meni ihan varsinaisen viiltämisen puolelle, yhdeksännellä luokalla vaihdoin kanylointiin parsinneulalla ja sukkapuikoilla sen jälkeen kun jäi tarkemman tarkkailun alaiseksi sijaisperheeseen muuttaessa.

Peruskoulun jälkeen jokapäiväisestä harrastuksesta päästiin ensin kerta viikkoon, sitten kerta kuukauteen ja vihdoin pitkänlainen tauko koitti. Isä piilotti kaiken terävän, enkä edes omenaa saanut kuoria jos joku ei ollut hengittämässä niskaan.
Silloin tällöin hakkasin reisiäni puikoilla ja viilsin nilkkoja paremman tekemisen puutteessa, silloin kun mikään muu keino ei enää tuntunut auttavan. Kun kaikki oli perseellään, ranteisiin ilmestyi uusia uria, ensin hennompia ja sitten syvempiä. Vaikka kuinka ranteet ja käsivarret muutenkin on niin "naurettavia" viiltelypaikkoja, ei varmaan käy kenenkään kieltäminen että parhaalta se tuntuu sieltä höylätä palasia irti kerran itse näkee tekemisen parhaiten. Viiltämistä poikittain ja pitkittäin, pitkittäin on jännempää kun vuotaa enemmän ja aina on se toivonkipinä että olisi onnistunut niin hyvin puhkaisemaan että vuotaisi kuiviin.


Viime viikkoina olen taas kanyloinut. Ettei tulisi uusia merkkejä.

Yy kaa koo nee viis kuus, kalja. Seittemän kaheksa yheksä kymmene, viinipullo. Ykstoist kakstoist kolmetoist neltoist viisteist, mehua. Kuustoist seittemäntoist kaheksantoist yheksäntoist ja sitte vielä kakskyt ja kaksyks, kakskaks, kakskol, kaksnel, ei vieläkään unta. Huorittelua ja huutamista neljältä aamulla, paljain jaloin juoksemista lumihangessa ja lisää huutoa ja sitte haen kengät ja takin ja rahapussin ja nyt tää on joku kahvila juottola. Jos sitä kohta vaipuisi vaan pois narkkilamppujen alle vessaan.

Helvetisti itään.

Ahdistusiltaa. Vatsani on kipeä, silmät turvoksissa itkemisestä ja kurkku karheana ärtymyksensä ulosannosta. Nenä vuotaa kuin Niagaran putous, joko allergiakausi jatkuu ja pahenee hetki hetkeltä tai sitten olen flunssassa, ota noistakin selvää.
Iskä tulee poraamaan hyllyjä seinään, mutta ei uppoa kiviporallakaan tarpeeksi syvään, ei siihen kohtaan mihin ne haluan, tulva pärähtää käyntiin.

En minä oo tämmöstä käyttäny!!
JOOJOO
Ei tää nyt mun vikani ole!!
EI OLEKAAN, emmä sitä, anna olla, ei laiteta.
Eihän tää nyt mun vikani ole...
Ei ole... ei se haittaa, ei ole. Mee vaan...

Se on mun vikani, mitäs oon tämmönen läski. Ei läskeille mikään onnistu ikinä. Kaikki menee aina päin persettä. Nysäpallerosormet ei mahdu mihinkään ja lonkka ottaa kiinni kun yrittää pujahtaa ovenrakosesta sisään niin että kukkalaatikko mäjähtää lattiaan, minun vaavat.

Turvonnut Michelin-vatsamakkara ilkkuu seinäpeilistä, miten minä erehdyin luulemaan että voin syödä sen puolikkaan Ben&Jerry's-jäätelön oksentamatta, vaikka mietinkin, kuka tällaista ravintoa edes sisäänsä mättää miettimättä oksentamista?
Söin äitin pöydässä riisiä ja perunamuusia, juustoa ja raejuustoa, sämpylää ja rasvaa, maitoa ja kastiketta ja tofua, enkä tyhjentänyt itseäni. Vasta banaanin, lisemmän juuston ja sämpylän jälkeen, miksi en aikaisemmin vaikka aivan täysin hyvin olisin sen voinut tehdä ja välttyä tältä ikävältä pullataikinalta?

Oma kaaos hermoromahduksen arvoinen. Vihani asuntoa kohtaan kasvaa kasvamistaan, pyörittelen kahden vajavaisen Opamox-purkin sisältöä kämmenelläni, koskettelen kielenkärjelläni niiden valkeaa pintaa ja yritän laskea, riittäisivätkö ne. Eivät, on vastaus. Ei varmasti, ja minun tuurillani varmanpäälle ei lähdetä pelaamaan, minähän en osastolle mene takaisin.
Miten voin nauttia kotiin tulemista, jos en edes mahdu ovesta sisään?
Ainakaan tällä vatsalla ei mahdu mihinkään.
Minä kieltämättä haluan raukkamaisesti paeta tätä tilannetta kuolemalla pois. Ei tarvitsisi kestää laatikoita, ikkunan alla pauhaavaa liikennettä, ikävää, mitään. Muttei se olisi reilua.

Kello on 22 perjantai-iltana soitan Leijonalle, se sanoo ettei nyt juuri kerkeä jutella, saan luurin korvaan. Minua ahdistaa jo valmiiksi niin vietävästi, että pääni on haljeta omaan painoonsa.
Viillän, viillän, viillän. Pois minusta, mene pois ahdistus, mene helvettiin siitä, katoa, anna jo olla. Ehkä viisi Opamoxia, alkoholia.

Kello 10 lauantaiaamuna Leijona tulee oven taakse, enkä minä halua enää nähdä sitä. Vaikkei se ole sen vika, se on minun vikani, minun ahdistukseni, eihän se toisille kuulu. Hoitaisin omineni niin kuin kaikki muutkin.
Laitan turvaketjun paikalleen ja annan sen katsoa, että olen elossa, tässä näin. Mene jo pois. Avaan silti oven ja itken itkupankkini tyhjäksi sillä erää sen sylissä, eteisen lattialla, minua hävettää etten ole saanut siivottua, ja se tulee sisään vaikka vannotin, ettei se tulisi ennen kuin on valmista. Muttei täällä tule koskaan olemaan valmista.

Minä pääsen kotiin. Bussikuski ottaa minulta vain lastenlipun hinnan, olenhan iskän kanssa liikenteessä, Leijona irvistää ja maksaa meidät molemmat, minä nojaan vasten ikkunaa niin että siihen jää rasvainen läntti, minä oikein tihun rasvaa.
Makaillaan olohuoneessa koko päivä, katsellaan VHS-nauhoitteitani, rapsuttelen kania korvan takaa ja olen hetken tyytyväinen.
Greippimehu kaatuu puhelimen päälle ja se sekoaa.
Siideri kumoutuu lattialle, minä en saa otetta mistään.

Hieman parempi olo kaikkoaa kotiovella, en minä täällä halua asua.

Minä en kai sitten pärjääkään.

Väsyttää ja vituttaa, olen sormeillut pilleripurkkia useampaan otteeseen, laskeskellut hyvällä matikkapäälläni olisiko siinä tarpeeksi, ehkä, ehkä ei. Se onkin se huonoin vaihtoehto: kun ei voi olla varma, ei minusta ole enää takaisin osastolle nyt kun olen maistanut hyvää oloa, vaikka se olikin vain väliaikaista. Minä muistan taas liian hyvin miltä tuntuu tuntea.
Huomenna on polikontrolli, osaankohan mennä sinne vielä?
Ajattelin että voisin paastota huomisen, en tunne nälkää, se on peittynyt muiden tunteiden alle. Maanantaina en syönyt, poltin 52 tupakkaa. Tiistaina söin puolikkaan omenan sairaalassa, poltin 23 tupakkaa. Keskiviikkona söin viisi Leijona-pastillia, poltin kolme tupakkaa, torstaina kuusi Leijona-pastillia ja yhden Pandan lakupalan, poltin viisi tupakkaa. Tänään söin askin pohjalle jääneen viimeisen tervanmakuisen pastillin, join viskin ja olen polttanut tähän mennessä seitsemän tupakkaa, taidan polttaa kahdeksannen ja lopettaa siihen.

Onko nälkä? Oletko syönyt?
Ei, olen, kiitos.

Kuin apteekinhyllyltä.

Alakerran juoppopariskunta on taas vauhdissa riitojensa kanssa, ehkä eksyn taas niiden oven taakse vasaran kanssa, tai sitten paukutan vain pattereita ja lattiaa, ymmärtäisivät jo millaisessa rakennuksessa asuvat.