Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.

En tiedä, miten selvästi sen olen tuonut esille, mutta minulla on parisen viikkoa mennyt hyvin huonosti. Syysloma oli helvettiä. Se, kun ei päässyt kouluun, vaikka sairaslomalla muuten onkin, kyllä minä sinne itseni lähes päivittäin raahaan ja istun aamusta iltapäivään tehden rästihommia ja muita vireillä olevia projekteja, että kunhan tästä KELA:n elämää hankaloittavasta sairastamisbyrokratiasta pääsee taas sinne normaaliin KELA:n opiskelijahelvettiin, saan opintosuoritekorttiini monen monta uutta merkintää.

Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.

Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.

Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.

Enimmäkseen näen tämän sekoiluvaiheen nyt johtuvan rutiinin puutteen aiheuttamasta jännityksestä ja siitä syntyneestä unettomuudesta. Olen kuitenkin periaatteessa pysynyt kuosissa, itkeskellyt, tuntenut vihaa ja ärtymystä. Olen viillellyt jonkin verran, oksennnellut joinakin päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Mutten ole halunnut satuttaa muita, se on mielestäni positiivinen asia tässä kohtaa, se tunne nimittäin usein tulee hyvin nopeasti tällaisissa oloissa. Olen juonut paljon, ollut humalassa monta päivää putkeen, se on aina helpompaa. Mikään ei ole huvittanut ja mitään ei ole saanut tehtyä. Vaikka kai minä sitten oikeasti jotakin jopa viime viikolla tein, jos en muuta niin pesin pyykkiä ja maalasin. Tuntui vaan niin yksinäiseltä.

Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.

Nyt mun mielenterveys on aikuinen

Eilen päästiin kotiin, pitkästä aikaa. Mainosmeren ja laskupinon sekaan, tai ei siellä ollut kuin yksi lasku, pakkomielteestäni eli lehdistä, minä en edes pysy perässä miten paljon suostun tilaamaan lehtiä, mutta kun aina soittaa kivoja miehiä, kuten tänään, juteltiin sen kanssa noin kymmenen minuuttia raveista ja siitä että kuolen lehtitilauslaskujen vuoreen. Mutta minusta lehdet on kivoja. En minä tykkää vieläkään lukea kirjoja, lehdet on aina olleet mun heikkous. Alkaen sarjakuvista ja jatkuen aikakauslehtiin. Olen aikanani tilannut noin kaikkea, minkä takia myös saan lehtipojat kimppuuni kerran, pari, kolme kertaa kuussa eri lehtitaloilta ja kustantamoilta.

Vain kerran olen oikeasti kyrpiintynyt lehtimyyjään, mutta se oli joku vanha epätoivoinen akka.

Eilen käyntiin Leijonan kanssa Keskustelu. Se kysyi, minä jouduin vastaamaan ja kertomaan sille, miksi vuodan verta ja olen mahanpuruissa. Sitten se itki, vaikkei se ole sen syy eikä se voi asialle mitään. Enkä minä todellakaan halua, että kenellekään tule paha mieli siitä, että minä olen rikkinäinen. Ainakaan sille.

Se pyytää anteeksi, ettei ole kiittänyt miten minä sitä olen hoitanut, minusta se on naurettavaa, me ollaan naimisissa, niin naimisissa tehdään, pidetään toisesta huolta.

Tänään, 8 kuukauden odottelun jälkeen, oli ensimmäinen aika MTT:llä. Se ei ole yllättävää, että oloni paranee aina taianomaisesti päivän, pari ennen psykologikäyntejä, niin se on aina ollut, ihan kuin sitä ei haluaisi näyttää kuinka paskassa kunnossa ihminen voi sisäisesti olla. Her-mo-rau-ni-o.

Se on keski-ikäinen beatnik, sillä on hullunnäköiset silmät ja silmälasit ja liian pitkäksi venynyt tukka, kai se yrittää herättää luottamusta ja kertoa olevansa ihan tavallinen ihminen rispaantunein kengänpohjineen ja punaisine pillifarkkuineen. Pelkään koko ajan, etten saa sen äänestä selvää, ja ettei se saa minun, en oikein osaa sanoa mitään ja tulee niin turha olo kysyttäessä, miksi ylipäätään olen siellä, niin miksi, no siksi, minun täytyy, minä haluan, minä en pysty ilman. Minä en usko lääkkeisiin, minä uskon terapiaan.

Sen mielestä se on hyvä, suurin osa hylkää terapian tai aloittaa sellaisen, kun haluaa keinoja huonojen fiilisten vaihteluun, vaikka ne täytyy käydä läpi, totta kai jossain vaiheessa muuten lähtee Norjaan nuortenleirille ammuskelemaan.

Sain kotitehtäväksi kirjoittaa synopsis elämästäni, se on niitä, jotka ei jaksa lueskella kaikkia toisten kirjaamia tietoja läpi ja muodostaa ennakkokäsityksiä, mistä toisaalta olen aina kiitollinen, en minä tiedä, mitä minusta siellä sanotaan. Se halusi myös, että kirjoitan lukkiutumisista, niistä harhapilvistä, jotka avautuu satunnaisesti, yleensä ilta-aikaan silloin kun pitäisi käydä nukkumaan, ihan varoittamatta, eikä niiltä pysty rauhoittumaan, ennen kuin ne on keskustellut päänsä kanssa läpi. Koska ei niitä muista jälkikäteen, ja jälkikäteenhän kaikki kuulostaa naurettavan lapselliselta ja turhalta.

En tiedä tykkäänkö siitä vielä, ei sitä vielä voi eikä pidäkään tietää.
Ehkä ensiviikolla.

Minulla on ihan kamala kouristava ikävä Leijonaa, on ollut puoli yhdestä lähtien kun se vihdoin päästi lähtemään parkkipaikalta töihin, ei se ole tarpeeksi että se on soittanut kolmasti, minä haluan olla sen kanssa nyt kun sen on paha olla ja vielä minun takiani.

Kun ensimmäinen asia jonka kuulet astuessasi huoneeseen on "Adrian, tääl on niin vittumaista porukkaa tänään ettei ees kannata yrittää!", tulee sellainen olo ettei ehkä sitten kannata edes yrittää

Nykyään peruskoulukin kuulostaa kamalan kalliilta, vai onko siinä kyse siitä, että nykylapset ovat niin materia- ja merkkitietoisia että oksettaa? Voisin taas pitää näitä silloin kun minä olin nuori-paasauksia asiasta hukattu lapsuus, mutten usko, että se mitään auttaa siihen armottomaan kertakäyttökulutukseen, josta länsimainen kansamme kroonisesti kärsii.

Mutta oikeasti, silloin kun minä olin nuori eli lapsi, menin kouluun, sain kyllä joka toinen syksy uuden repun koska suunnilleen niin kauan kestää, että sen ajan (huom. 90-luvun puolivälin) halpisrepuista (markettimerkkejä) meni pohja rikki. Niin, kyllä niitä sai aika kovaa heitellä, repiä ja raahata, ennen kuin kirjat oikeasti pistivät läpi siihen ainoaan mutalammikkoon, mikä meidän pihalle sattuu kaatosateen aikaan syntymään. Nykyään pitää kuulemma joka syksy saada uusi kassi, ja todellakin kassi, reput on nynnyille, niille, jotka käyttää pyöräilykypärää vielä kolmannella luokalla eikä kiroile.

Minä lopetin repun käytön yläasteeseen, mutta huom. sen takia, että unohdin sen bussiin minkä takia 7. luokan kevään katselin tehtäviä toisten kirjoista. Meillähän ei mitään omia säilytyspaikkoja missään koulussa ole ikinä ollut, toisin kuin olen muiden yläasteiden pystynokkaisilta koululaisilta kuullut (niin, olet koululainen niin kauan, kun käyt peruskoulua, yritä nyt jo tajuta se, opiskelija on vapaaehtoista tuomiota suorittava). No mutta sen onnettoman bussitapaturman jälkeen minulle ei enää mitään reppuja alettu hankkimaan joten tein sitten omat kassiviritelmäni (muovipussikin oli aika kuul yhessä vaiheessa, samoin se, ettei kirjoja ja muita koulutavaroita kuljettanut mukana, mutta se ei oikein ollut opetushenkilökunnan mieleen). Enigeis, kyllä sitä olisi järkevä jos sitä reppua vaikka nyt alkaisi taas käyttää, ei mikään ihme että tämän maan selkävaivat on lisääntyneet ja ryhdit huonontuneet (niin, kyse ei ole pelkästään siitä että liikunnanpuute on päätähuimaava, näyttöpääte- ja toimistotyö muutenkin on se suurin työllistäjä ja vapaa-aika menee dataillessa).

No mutta siis, miten tähän valitukseen taas päädyttiinkään.

Käytiin eilen Jupun kanssa kouluostoksilla! Voitte kuvitella sen ilmeeni asteittaisen järkyttymisen hetki hetkellä enemmän ja enemmän kun lisää tavaraa piti hakea, ja no sir, se ei ole halpaa. Edes ne halvimmat ei ole halpoja enää, siis sekin on toki tiedetty aiemminkin, mutta aikaisemmin minun ei ole tarvinnut ostaa kenellekään reppua, puuvärejä, lyijykyniä, kumeja, terottimia, penaaleja (miten on mahdollista että penaalin keskihinta on 5 euroa?), viivottimia... LENKKAREITA, FARKKUJA, PAITOJA, TAKKEJA, HEIJASTIMIA. Olenko elänyt ihan täydessä sumussa luullessani, että minun pojallani on vaatteita? Ei sillä näköjään ole, koska miksi muuten koulua varten pitää ostaa uusi vaatekerta? Vastahan minä sille 2 tonnia vaatteita kiikutin omasta kaapistani.

Joo joo, mitä mie valitan, oon huono vanhempi ku kehtaan valittaa lapseni rakkauden hinnasta!

Mut 200 euroa ja rapiat, kyllä siinä vähemmästäkin housuun kusee.

En oo ikinä ostanu kaupasta noin isolla kertasummalla mitään. Ikinä. Koskaan. Milloinkaan. 150 euroa on ollut maksimi, ja se oli sohva, yleensä ostokseni ovat sitä 10-20 euron luokkaa, jos niin isoissa rahoissa nyt sattuu edes olemaan.

Onneksi nyt satuin olemaan.

En kyllä enää tämän jälkeen ole.

Mutta kun lupasin, ihan sen takia, että Jupun äiti osti poikaselle kännykän, mitä vastustan kaikilla sielunvoimillani (koska oikeesti mitä vittua) mutta nykyään kaikki koulun aloittavat saa pre-paid-liitymän 7 euron puheajalla kotiin kannettuna koulunaloituslahjana. Silloin kun minä olin nuori ei saatu mitään. Kirjastokorttihakemukset täytettiin koulussa ja vanhempainyhdistys lahjoitti puiset kukkopatsaat muistuttamaan siitä, että nyt ollaan opintopolun alkutaipaleella.

Ei tämä nykymaailman ihmettely varmaan koskaan lopu.

Tällä hetkellä minä taidan olla suht onnellinen. Onhan niitä kaikenmaailman epäkohtia ja vitutuksia, mutta niitä tulee olemaan aina. Se on vain hyväksyttävä. En minä koskaan tule olemaan täydellinen, eikä minulla tule koskaan olemaan täydellistä kotia, miestä tai naista, perhe-elämää, työtä, autoa ja Etelän matkoja, mutta toimii se elämä ilmankin.

Minulla on koulua ja työtä ja josseikaan täydellinen niin ainakin kiva mies, olkoon sitten kuinka sairas tahansa, vuokrakoti jossa vuotaa tiskialtaan putki, mutta sehän on vain itsestäni ja aikaansaamisestani kiinni, että sen saa kuntoon, tällä hetkellä ei ole rahaa mutta sitä on tulossa niin että taas pärjää, niin kuin aina, päivän kerrallaan jossei muuten.
Minulla on maailman paras ja persoonallisin kanipappa, ihanimmat lapset ikinä ja vieläpä tänään ne lopulta tulevat luokseni, kivoja kavereita ja tuttuja, ja jotenkin aina onnistun sumplimaan kaiken huomatakseni, ettei se maailmanloppu vielä tullutkaan, vaikka hermoja joutui kiristelemään ja stressaamaan rytmihäiriöille asti.

Siinä mielessä olen huomattavasti kärsivällisempi kuin pari vuotta sitten. Ettei heti olla puhkomassa ranteita tai vetämässä nappeja naamariin, vaikka kuinka olisi paha olla.

Ei ole enää teinikapinaa vanhempia vastaan, siitä sai kymmenessä vuodessa tarpeeksi ja tajusi että ei kai ne tykkää jos oot kusipää.

Sydän on totta kai edelleen riekaleina, mutta osaan jo olla sivistynyt enkä heitä happoja naamalle, saatan ehkä sylkäistä, mutta se on jo hyvin hillittyä kohdallani. Ehkä toiset 3,5 vuotta vielä niin kaikki on jo hyvin.

Nuolaista ei saisi ennen kuin tipahtaa, ja sisäinen pessimistini varoittelee, enhän minä saa olla onnellinen siitä mitä on, tai se otetaan minulta pois, niin käy aina, muttei elämästä pessimismillä selviä. Jos tuoppi on aina puolityhjä ennemminkin kuin puolitäynnä, tulee vararikko nopeammin vastaan.

Leijona on tehnyt eväsleivät, pyysin kun en itse enää jumppapallon päällä makoillessani jaksanut. Se on niin hyvä kokki että onnistuu pilaamaan tavallisen reissumiehenkin, vaikka päälle tulisi vain rasvaa ja siivu juustoa ja kurkkua, ehkä se rakkaudella tehty maistuu sitten aina rakkaudelta, mikä ei maistukkaan erityisen hyvältä.

Kaiken lisäksi pyysin että se tekee neljä. Lounastauolla avaan oranssin hologrammikantisen tupperwaren ja sisällä on vain kaksi palaa, puhelimeen se kiertelee ja kaartelee että kun sille tuli nälkä sen jälkeen kun olin nukahtanut.

Tänään onkin ihan hyvä päivä vaikka särkeekin

Ja särkee kovaa. Mahaan ja käteen ja polviiin ja pyörryttää ja oksettaa, tupakka maistuu juuri siltä kuin sen odottaakin maistuvan liian vähien unien jälkeen; pahalta, ja siltä että on polttanut jo koko yön, niin kuin melkein onkin, ja tiesihän sen jo alkuillasta ettei nyt ehditä nukkumaan, nyt syödään nimittäin sokeria, ja minä olen sokeri- ja kofeiiniyliherkkä ja käyn ylikierroksilla niin että hampaat kolisee ja kaliseee ja polvet notkahtelevat minkä kerkeää, on kuuma mutta liian kylmä, ja silti otan Stellaa vaikkei sitä näissä oloissa saisi kun ei se saa kuin entistä sekaisemmaksi, maalaan hienoa, ja se on hienoa siksi vain että se juuri siinä valossa ja märkänä kimmeltää ja akryyli tarttuu kuiviin huuliin ja mattoon ja sitä on vielä käsivarretkin täynnä seuraavana aamuna.

Silloin kun kello kilkattaa 07:00, mutta torkutan ja sitten laitan sen soimaan kahdeksalta ja näytän maailman kauheimmalta kun juon laittimehua jossa on tiivistettä vain väriksi, ja telkkarista tulee nuut nuut-Pingu ja ne rakentaa sen pikkusisaruksen kanssa telttamajaa.
Minä ja minun mahani lähdetään tunti myöhässä, puikahdetaan sisään koulurakennukseen toisen ryhmän opettajan perässä, koska ollaan hukattu avainkortti ties koska, muttei ole sitä maagista 5 euroa että saisi uudenkaan.

Tai onhan minulla rahaa, saan velkoja takaisin 2 ja sitten vielä 15, ne on kaikki ylimääräistä budjettilaskelmiini, mutta ostankin pyykinpesunestettä ja hiusväriä, kaksi murhetta vähemmän.
Ja saan minä töitäkin, pomo soittaa ruokatunnillaan ja kysyy jos tulisin maanantaisiksi ja tiistaisiksi ennen kuin aloitan täyspäiväisenä, tuntipalkkaisena kuudeksi päiväksi, minustahan tulee rikas, kunhan rahat tilitetään, voi kunpa ne laitettaisiin jo kuun lopussa, mutta epäilen kun nykyään palkkapäivä on kaikilla 16. päivä, ennen se oli sijaisilla aina viimeinen päivä, enkä tiedä ehtiikö kahden päivän tunnit joita aion tehdä yhteensä lähemmäs 20 koska siitä saan nettona yli 200 euroa vaikkei palkoillaan saisikaan kehuskella, ensimmäiseen tilitykseen vai saanko ne sitten vasta kuukauden päästä, mikä olisi perseestä, saisin maksettua vuokrat ja muut laskut ajallaan jos ne saisi käteen tämän kuun puolella.

Sitten ei tarvitsisi stressata mistään ennen Leijonan seuraavaa kunnon kontrollia, siellä kerrotaan onko se nyt parempi vai vieläkö kokeillaan pahempia myrkkyjä, mutta silloin se joutuisi olemaan koko ajan sairaalassa, ja se olisi viimeinen oljenkorsi.

Anna minulle hetki aikaa, hetki aikaa miettiä uudelleen

Onkohan nyt maanantai vai tiistai, ainakaan ei enää sunnuntai, päivien nimillä ei ole mitään väliä, niiden olemassaolo ja kulku on täysin turhaa eikä ollenkaan välttämätöntä. Ei silloin kun on yksi ja sama onko edes itse olemassa, tai ehkei sitä olekaan, ei tässä teatterissa ole esityksiä enää. On hiljaisia hetkiä ja naapurintytön kyyneleitä seinien läpi, tupakansavua ja lumisadetta vappupäivänä, muttei mitään mikä todistaisi, että tässä asunnossa olisi elämää.

Tietokone pölyttyy nurkassa, sen sisällä on sosiaalista mediaa mikä on parempi olla kielletty, ei se tänne kuulu, täällä ei eletä, täällä ei päiviä ja tunteja ole, täällä ei nousta sängystä ja ainoa mikä vaihtelee on televisiokanava, vaikka olisi yksi ja sama onko sekään päällä.

Pihalla on riiteleviä oravia ja rastaita, niitä minä katselen ikkunasta ja varistan tuhkaa tuuleen.

Miksi rahan täytyy olla niin iso ongelma.

Siltä on otettu letku pois ja tänään syödään desi puuroa.
Ne kukat mitkä sain ennen tätä päivää istuu pöydälle läikyttäneessä maljakossa, ne on kaatuneet jo kolme kertaa, aina kun olen saanut raivarin valuttavan tiskialtaan kanssa, miksei minulla ole sopivaa jakoavainta, saisin tiukattua sen itsekin, vaikka tiiviste varmaan on laho ja halki eikä siitä olisi mitään hyötyä.
Muttei tänne voi kutsua talonmiehiä.
Ei silloin kun minua hävettää. Olen kuitenkin aina liikaa olemassa, aina sotkemassa ja jättämässä jälkiä ympärilleen.

En ole käynyt niin moneen päivään ulkona, että se kuulostaa jo pelottavalta lähteä.
Vaikka kampaan tukkani ja laitan siihen vahaa ja lakkaakin, pesen naamani ja pyyhin kulmakarvoihin väriä, naama ei ole ollut näin kaunis niin moneen kuukauteen, mutta miten se voisi riittää. Kun on iso kumpu ja vatsakipuja josta vielä suurempi kumpu ja kuravellipaskaa ja veristä oksennusta, eikä se edes ole tautia vaan psykosomaattista sekoilua.

Miksei nyt ole jo äitienpäivä.

Ja miksei nyt ole jo huominen, tietäisin kuinka monta euroa jää tilille, ainakin 17, mutta kivempi olisi kaksikymmentä, sen saisi uloskin, vaikkei sillä kesäkuun 16. päivään eletäkään, vaikka kuinka olisi pakko.
Vaikka pitäisi olla onnellinen siitä, että on ihminen, jonka kodista ei ikinä lopu ruoka kokonaan, että on kasvatettu niin että makaroonia ostetaan puoleksi vuodeksi kerralla, jos vaikka sillä pelkiltään täytyy joutua elämään. Mutta onko se elämää.

Ei ne ole edes kysymyksiä, ei niitä voi ääneenkään sanoa, täällä täytyy olla myönteinen, vaikkei olisi olemassakaan. Pyyhkiä räkää toisen nenänpielestä ja piikittää, melkein sanelen haaveita, mutta sitten se yskii pahankuuloisesti ja jätänkin välistä, jos niistä ei tulekaan mitään, ei sitä kannata turhaan haaveilla, jos siitä tulee vaan paha mieli.

Sillä ei ole silmäripsiäkään enää, tai on pikkupikkuiset piikintaimet jos oikein tarkasti ja varovasti koskettaa kun se nukahtaa selälleen suu raollaan.

Minä antaisin tytön nimeksi Eerika jos vielä joskus saisin tytön.

Klarnan lasku, voi paska, en uskalla avata sitä. Ensi kuussa vastassa kuitenkin lainaton kuukausi, vuokrien ja peruslaskujen jälkeenkään käteen ei jää mitään. Nyt vielä kaikki raha on pannassa muutenkin tulevan ulkomaille sijoittuvan työssäoppimisjakson takia. Tai siis sen takia että tarvitsen passin ja passikuvat, siihen paskaan menee nykyään pyöreästi 70 euroa, vittu mitä kusetusta.

Oikeasti pitäisi uusia ajokorttikin samaan syssyyn nimen vaihtamisen takia, mutta miljonääri en ole sentään.

Tuntuupa epämiellyttävältä olla niin riippuvainen rahasta.

but that's life

Väsyttää kuolettavan paljon, mikä se aina torstaissa on, en ole ikinä torstaisin ajoissa missäkään ja käyn muutenkin ylihitaalla. Mikään ei kiinnosta ja tuntuu pakkopullalta, jopa mielenkiintoinen dokumentti sosiologian tunnilla.

Tämä viikko on mennyt kansainvälisyyskurssilla, viivytellessä terkkarille soittamista ja jäykkäkouristuspiikin uusimiseen menemistä. Tuskaillessa kaikelle muistettavalle asialle, yrittäessä olla miettimättä liikaa, ihastellessa aurinkoa joka pitkästä aikaa pilkistää esiin.

Olisipa kerran

Olisipa ihanaa juoda. Suu kaipaa viskiä, kossubatteryä, päärynälikööriä, karpalolonkero, mansikkasiideriä, tummaa olutta...

Tupla-annos Doxalia saattelee viidentoista tunnin kaivatuille unille, rakkulat sisäposkista katoavat eikä koko vartalo ole enää puuduksissa jännittämisestä. On vain kamala niskakivun aiheuttama päänsärky, joka viiltää aina vain kipeämmin sydämen epätasaisten lyöntien vavistessa korvissa asti.

Kun saa vihdoin nukuttua ja pääsee suurimmasta väsymyksestä, kaikki iskee ihan aikuistenoikeasti päähän, eikä ajatuksille enää osaa vain kohauttaa olkaa.

Se että on niin paha olla ja masennuksissa. Eikä saa siihen apua, aina sanotaan, että katsellaan ja perutaan taas vastaanottoaikoja milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Ensi keskiviikkona uusi yritys, eihän viime keskustelusta olekaan vasta siinä kohtaa kuin... viisi viikkoa. Mitä helvetin järkeä siinäkään enää on. Kuinka näyttää se kaikki mikä viidessä viikossa on pyörittänyt ajatuksia. Kai vain sillä ettei vielä ole ottanut yliannostusta, voitto kai sekin kun tuntuu siltä ettei jaksa enää.

Itkettää
K&T-lehden Mentalwearin perustajan haastattelu ja se että skitsofreenikkoja korostetaan erityisesti. Alentavaa se vain on.

Se että tilillä on 66 senttiä ja lompakossa 45, ja että kahden viikon päästä tulee vasta rahaa. 7.12. Koska se on lauantai, eikä opintotukia makseta ennen neljättä, vaikka se osuisi viikonlopulle, vaan aina jälkikäteen, ja koska maanantai on pyhä eli Itsenäisyyspäivä, vasta tiistaina.

Ettei edes enää ole tulitikkuja, mutta toisaalta väliäkö sillä, kun ei enää ole puruja kuin noin viiteen tupakkaan, kts edellinen kohta ja totea, ettei ole varaa ostaa lisää, ja käytä sitä kohtaa myös seuraavaan: tekisi mieli hedelmiä, maitoa ja ruisleipää.

Hae toimeentulotukea-käskytys. Toimeentulotuen hakeminen aiheuttaa enemmän stressiä kuin olla ilman rahaa ja ruokaa. En minä edes tiedä mikä se verotuspäätös-liitelappu on joka tulisi olla, että ylipäätään asia otettaisiiin käsittelyyn, jonka jälkeen vastaus oli luultavasti silti kielteinen, kerran tilini kautta on käyty asianomiaista hyödyttämätöntä bisnestä lokakuussa.

se että itkettää.

Kun on niin vitun jäärä eikä vaan luovuta.

kaikkialla on niin kova meteli.

Luen Charles Mansonista, Mary Ann Cottonista ja Sullasta.
Teetä menee toista litraa, koskahan on ollut näin kirkas yö, koskahan on näkynyt näin paljon tähtiä viimeksi.
Istun avoimella ikkunalaudalla fleecepeittoa repien tiukemmin ympärille, käyn välillä tarkistamassa, ettei kukaan ole herännyt ja katselen vipattavia käsiäni.
Hullu lintu hakee tupakantumppini, se lehyttelee siipiään kasvojeni edessä ja katoaa sitten räystään alle.
Aamulla ei ole aurinkoa, pilviverho on ehtinyt taivaankannen peittelemään unille,
minulla on silmäpussit ja kalpeat kasvot.

Olen jäykkä ja kivulias, en välitä siitäkään että vaatteissa näyttää läskiltä ja tulee kylmiä ja kuumia väristyksiä, joista ensinmainitut ovat välillä viedä jalat alta.

Lääkäri toteaa että olen väsyneen näköinen
no shit Sherlock
se kirjoittaa uudet reseptit ja meillä on ihan hauskaa,
saan lähetteen labraan ensiviikolle, PVK + kilpirauhasarvot, aika kummaa, ettei jälkimmäisiä minulta ole vuosiin tarkistettu, jos koskaan. Ne aina sanoo että pitäisi, muttei mitään tapahdu.

Ostan farkut ja huivin, vingutan magneettinauhoja, näppäilen tunnusluvun sormet ristissä, että kortti ei huuda dead-beatia.
Mutta minun on pakko ostaa,
ihan pakko,
vähän vain,
ei tässä mene kuin kymppi,
vaikka sillä söisi monta päivää.

Mietin ääntä, mutta olenkin vaihtanut soittoäänen
Hoipapoika soittaa minulle ?

Teen suuria suunnitelmia päässäni,
maalailen verkkokalvoilleni sisustuksen piristämistä.
Se on ristiriidassa hanakan ajattelumaailman kanssa;
olen vielä kovasti suunnittelemassa takaisin Englantiin palaamista.
Työsopimus loppuu kolmen viikon päästä,
minulla on enää kolme viikkoa töitä,
ja se on ihanaa siinä mielessä, ettei enää tarvitse viettää päiviään äitin nurkissa,
keksiä, miten ajan saa kulutetuksi työpäivän jälkeen mahdollisimman nopeasti,
että viikonloppu jo koittaisi pian.

Toki huolettaa aina se, mistä rahaa tippuu tästedes.
Ja missä kuosissa pysyn
missä ikinä sitten olenkin.

Kello on 04:41.
Jos tähän aikaan vielä on hereillä vatsa kuplien ajatuksista,
ei edes kannata yrittää unta.
Googletan jonkin BBC:n laatusarjan, jota en ole vielä nähnyt,
laitan sen lataamaan
ja lepuutan silmiäni.

Unettomuuden
ja muutenkin huonosti nukuttujen öiden takia
poskieni sisäpinnoissa kiertää kovettumamuuri,
kieleenikin on ilmestynyt puremajälkiä
ja jopa valkeita rakkuloita sivuosiin.

Tänään on minun viimeinen koulupäiväni reiluun viiteen viikkoon. Tämän "työharjoittelujakson" vietän kaikkea muuta kuin tekemässä ilmaisia töitä, se on varmaa se.


Koulu ja työt

Olen vääntänyt hiki hatussa portfoliota toisensa perään, ja vihdoin alkaa näyttää valmistuminen lupaavalta. Enää yksi, joka perjantaihin mennessä täytyy palauttaa, viimeistelyä vaille valmis, ja sen lisäksi koko kouluvuoden kattavan työ/oppimisportfolion teko, mutta onneksi sen tulee olla valmis vasta toukokuun loppupuolella, joten eiköhän tämä tästä lähde rullaamaan.

Työt sairaalalla alkavat 7.5.. Sitä ennen tulossa on kesäloma, jonka vietän ählämipitseriassa pimeänä työvoimana, että saa toukokuun laskut ja elämisen kustannettua. Tämän päälle olen extra-apuna tekemässä teatterille lavasteita, jos sinne ei tarpeeksi porukkaa ilmaannu paikalle.


Sosiaalielämä

Päiväni kuluvat lapsiperheen arkea pyörittäen. Kotona sotku on jotakin niin mittavaa, että tänään, kunhan käyn koululla viimeistelemässä hommat, tulee tarttua imuriin oikein urakalla. Täytyy keksiä pienille jotakin pientä hommaa, johon riittää mielenkiinto ja keskittymiskyky, mutta kyllä vaan, meillä ihan pikkuisesta pitäen ollaan mukana siivoamassa, ihan vaan siksi että elämä sitten isompana olisi helpompaa, eikä tarvitse olla ilmoittamassa itseään mihinkään siivoamistositeeveehen...

Hoipapoika soitti juuri äsken ja sain oikein mukavan aamuherätyksen, se ei nimittäin ole itsestään paljoja ilmoitellut viimeaikoina, eikä muutenkaan tuntenut oloaan mukavaksi jutella kanssani. Ehkä viimeviikkoinen autoonimurtautumisoperaatioyritys teki vain hyvää. Nyt se jopa ehdotti että lähdettäisiin juomaan, like old times, kunhan se tappovuoroista töistä pääsee.

Muutenkin koulukavereiden kanssa menee paremmin kuin hyvin ja jaksan ottaa taas vastaan toisten huolia, tosin sen verran olen järkiintynyt, etten niitä ala ahnehtimaan vaan otan pienissä määrin siinä missä itselleni sopii.


Päänsisäinen elämä

Viimeyönä, tai siis aamusta nyt, sain nukuttua mittavat viisi tuntia, joka on viisi tuntia enemmän kuin taas viikkoihin. Ylpeä ja onnellinen olen puolestani, sillä kylläpä taas väsyttikin. Silmäpussit on niin isot että hyvä että sitä ulos kehtaa lähteä.

Pidin tässä viikon epävirallisen Efexor-tauon ja oh mama että olen onnellinen uudesta reseptistä ja haetuista pillereistä. Vieroitusoireet tulevat aina kohdalleni vahvoina, kuten kaikki vaikutusoireetkin. Kiertohuimausta ja pyörtyilyä ja oksetusta ja sätkymistä ja maanisuutta täysstoppiin asti.
Tämä olo ei oikein rohkaissut tekemään mitään, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Paitsi näitä vinyylikulhoja sain paskarreltua:

Silloin kun asuttiin Aiméen kanssa yhdessä tein meille seinähyllyt täyteen näitä ja sinne sai laittaa piiloon uteliailta sormilta kaikkia isin ja äitin tavaroita.

Eilen tuli käytyä polilla pitkästä pitkästä aikaa, ja pitkästä pitkästä aikaa myös itkeäpillitin sinisellä mukavalla tuolilla kuin pikkutyttö konsanaan rakkauksien perään. Itsetuntoni on suoraansanottuna pohjassa näinä aikoina, ja lääketauon kohdalla sitä huomasi lipsuvansa vanhoihin tapoihinsa. Mollaamaan itseään, jännittämään julkisia paikkoja koska kaikki siellä nauravat minulle vähintäänkin selkäni takana, puristelemaan hetkessä ilmaantuneita jenkkiksiäni, puhumaan itsekseni, saamaan säpsyjä nopeista liikkeistä, jne jne jne. Kaikki oli pienessä mittakaavassa, oli kuitenkin vain viikosta kyse.

-

Nyt soi herätyskello aamutoimien aloittamisen merkiksi, joten tämä poika lähtee paskalle ja pesemään hampaansa, polttaa tupakan, lätkii peitevoidetta silmänalusiinsa ensin paineltuaan niitä kylmäpussilla, pukee päällensä ja lähtee koululle leikkaa-liimaa-operaation viimeistä osaa suorittamaan.

Ps. skippasin tänään ruokailun.