[K-18] Arvet

Odotan kevättä tai alkukesää siinä mielessä että saisi ainakin vasemman käden arpia hieman peitettyä. Niitä ei ole mukava katsella tai näytellä, vaikka ei kovasti hävettäisikään muuten kuin lasten puolesta. Toisesta kädestä (joka paloi syksyllä) voi huolehtia myöhemminkin.
Viime kesän psykoosijakso oli tuhoisa tupakalla polttamisineen ja juustohöylineen. Arpikudos on kämmenestä lähes kainaloon.

Olen viiltänyt ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, Fiskarssin oranssikahvaisilla saksilla, jotka sitemmiten jäivät luuhun kiinni ja se on sen tarinan onnellinen loppu. Osaston jälkeen oli reilu vuoden tauko, ehdin täyttää jo melkein kolmetoista ennen kuin suonien puhkomisesta tuli kunnon ahdistuksen helpottamiskeino. Yleensä hakkasin rannetta puukolla tai terällä, hakkasin vain kunnes aggressiot tuli puretuksi.
Kasilla enemmän meni ihan varsinaisen viiltämisen puolelle, yhdeksännellä luokalla vaihdoin kanylointiin parsinneulalla ja sukkapuikoilla sen jälkeen kun jäi tarkemman tarkkailun alaiseksi sijaisperheeseen muuttaessa.

Peruskoulun jälkeen jokapäiväisestä harrastuksesta päästiin ensin kerta viikkoon, sitten kerta kuukauteen ja vihdoin pitkänlainen tauko koitti. Isä piilotti kaiken terävän, enkä edes omenaa saanut kuoria jos joku ei ollut hengittämässä niskaan.
Silloin tällöin hakkasin reisiäni puikoilla ja viilsin nilkkoja paremman tekemisen puutteessa, silloin kun mikään muu keino ei enää tuntunut auttavan. Kun kaikki oli perseellään, ranteisiin ilmestyi uusia uria, ensin hennompia ja sitten syvempiä. Vaikka kuinka ranteet ja käsivarret muutenkin on niin "naurettavia" viiltelypaikkoja, ei varmaan käy kenenkään kieltäminen että parhaalta se tuntuu sieltä höylätä palasia irti kerran itse näkee tekemisen parhaiten. Viiltämistä poikittain ja pitkittäin, pitkittäin on jännempää kun vuotaa enemmän ja aina on se toivonkipinä että olisi onnistunut niin hyvin puhkaisemaan että vuotaisi kuiviin.


Viime viikkoina olen taas kanyloinut. Ettei tulisi uusia merkkejä.