current playlist

Musiikki on läpi elämäni ollut tärkeä osa arkea. Olen soittanut pianoa nelivuotiaasta, kitarankaulaan tartuin ensimmäisen kerran seitsenvuotiaana. Instrumenttien maailmassa olen vähän jokapaikanhöylä ja ukkonooan onnistuu lurittamaan ilmoille aina nokkahuilusta viuluun ja saksofonista kirkon urkuihin.

However, perussairauteni vuoksi on pitkiäkin ajanjaksoja, kun musiikki on kiellettyä. Silloin kun pää on täynnä meteliä muutenkin, ei kestä minkäänlaista lisärasitusta. Vuosi sitten oli viimeksi tämmöinen pidempi periodi, kun ei voinut edes harkita radion pitämistä auki, tv-ohjelmat katsottiin hiljaisimmalla mahdollisella volyymilla ja puhelin ja tietokone pidettiin tietenkin äänettömällä.
Musiikki stressaa enemmän kuin rauhoittaa tätä päätä.

Iltaisin joudun sulkemaan soittimet hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa, eikä tule kysymykseenkään kuunnella musiikkia rentoutuakseen. Musiikki inspiroi tekemään. Pienikin luritus saa himoitsemaan siivousta keskellä yötä tai ulos pakkaseen juoksulenkille karkaamista.

En osaa keskittyä metelissä, koska olen sen verran tottunut kuulemaan omat ajatukseni. Välillä on suuri vaiva kaivaa niitä omimpia mietteitään kaiken sen mölyn keskeltä, joka korvien välistä on lähtöisin. Ajatukset harhailevat sinne sun tänne ja jos satun keskustelemaan jonkun kanssa, unohdan helposti, mikä olikaan omien puheideni pääpointti, tai mitä muut juuri ovat sanoneet.
Koulussa opin parhaiten, jos tukena on luennoimisen lisäksi visuaalista virikettä, esimerkiksi kalvosulkeiset, ja joudun kirjoittamaan omat muistiinpanoni. Tämäkään keino ei ole takuuvarma, että kaikki menee jakeluun, ja vaatii suuria ponnistuksia pitää keskittymiskykyään yllä aiheessa, sekä tupakkatauot tunnin välein.

Ehkä siksi olen mieltynyt kirjoittamiseen ja muutenkin internetissä keskusteluun, kun on mahdollista nähdä sen ajatuksen kadotessa, missä oltiinkaan. Lukihäiriö on tämänkin oppimis- ja keskittymisongelman takana.

Vihaan kerrostaloja, kun ei voi vaikuttaa toisten metelöintiin.

Huutaminen aiheuttaa posttraumaattista stressipaniikkia. Lapsuudenkodissa oli sitä paljon, ja vieläkin äänenkorottaminen kenen tahansa toimesta saa niskavillat pystyyn ja varpailleen. Enää en pillahda itkuun kuten vielä pari vuotta sitten ennen masennuslääkekokeiluja, tai siis kyllä kyyneleet nousevat silmiin jos huutaminen kohdistuu minuun, mutta nykyään kestää sen, jos vaikka naapurit riitelevät keskenään.

Tämän hetken top10:

1. Billie the Vision and the Dancers: Summercat
2. My Chemical Romance: Bulletproof Heart
3. Manic Street Preachers: Little Baby Nothing
4. Frank Turner: The Real Damage
5. Volbeat: Fallen
6. Tenaciuos D: Kickapoo
7. Thin Lizzy: Boys Are Back In Town
8. The Who: Magic Bus
9. D.A.D.: Sleeping My Day Away
10. The Buggles: Radio Killed The Star

Aah orgasmi ja Billie Joe ejakuloi naamalle

Maailman paras keikka ikinä,
nauran ja itken ja huudan äänen käheäksi,
puikkelehdin lähemmäs lavaa ja saan vesipyssystä naamalle
Sinivalkoisia konfetteja sataa päälle ja jää kiinni hikiseen tukkaan.

Minä rakastun uudelleen musiikkiin
ja halaan lähintä fanityttöä kun klassikot soivat
kirun naama punaisena kun Green Day vetää päälleen naamiaisasut
- VITTU KUKA VAAN
JOKA GREEN DAYTÄ OIKEASTI KUUNTELEE
TIETÄÄ MITÄ SIITÄ SEURAA

King For A Day.

Juon kaljaa ja hakkaan kämmenten ihon rikki,
2.5 tuntia keikkaa,
kolme encorea.
Tulkaa pojat pian takaisin! ♥
On jo nyt niin kova ikävä. Teitä pikkumiehiä.

Etsin koko keikan ajan kameraa,

vasta jälkikäteen sen löysin

ja nyt harmittaa.

Mutta odotellessa kuvia Jarnon vaimolta elämä ehkä hymyilee.

Kaikki me vanhat räkäpunkkariteinikset 2000-luvun alusta

kauniisti rivissä

kaikilla jo melkein lapsia ja töitä ja oma elämä

- ihan kuin aikuisia konsanaan.

Minun on ikävä Leijonaa, se olisi nauttinut niin paljon,

lähetän sille viestin

ja menen yöksi.

Konserttiseurueeni puhuu parisuhteessa lyömisestä

kuinka se on niin tuomittavaa,

ja minäkin tuomitsen

mutta silti aina jäin.

Vanhalle nuortenpolilleni, onpa hassua palata niiden sairaiden seinien sisälle, siellä minä en tuntenut olevani turvassa, siellä kaikki oli perseestä ja kukaan ei ottanut minua vakavasti syömisongelmieni kanssa. Minä halusin parantua heti kun aloitin sen oksentamisen, mutta kaikki vain viittasivat kintaalla ja ohittivat aiheen, peruivat käyntejäni ja sitten minä lopetin käymästä, tapasin vain psykiatria joka teki testejä ja hämmästeli kuinka älykkyysosamääräni voi muka olla yli 140, minähän olen tyhmä ihminen.

Täti on myöhässä, odotan puoli tuntia, sitten lähden kiertelemään, se soittaa hetken päästä perään ja käskee palaamaan, sen kalenterissa lukee kello 12, ei yksitoista, mutta en minä omasta mielestäni voi olla väärässä kun se itse ne ajat on sanellut tarkasti päivyriini kirjattaviksi. Ajan ja paikan.
Se itkettää minua ja pyörittelee päätään vakavana, ota sairaslomaa, ota sairaslomaa,
minä en ole sairas, en minä halua mitään vitun sairaslomaa, minun pitää ansaita rahaa ja olla kunnollinen ihminen. Tiedän että taistelen, voin olla 9 viikkoa töissä, tämän kesän, työsopimuksen loppuun, olin jo viimevuonna niin paljon sairaalassa että ihme että tänä vuonna ylipäätään ottivat töihin. Jos vielä mokaan, ei voi enää luottaa siihen.

Vaikka sitten pilaisinkin talveni tällä itsepäisyydellä, horjutan hetki hetkeltä enemmän tasapainoani, johon pääsemiseen taistelin hampain kynsin.

Minun pitää olla kunnollinen ihminen ja isä. Ei me muuten pärjätä.

Epilepsy of the soul

Se kysyy lapsuudestani.

Mitä haluan olla isona.

Iso vain.

Aikuinen.

Minä en osaa enää voimistella, mutta ainakin vien sen pahanolon pois kuiskailemalla tekstiviesteillä.

Vain minä jään tuijottamaan kattoa, ja miettimään elämää, kuuntelemaan musiikkia ja olen jo valmiiksi pettynyt itseeni, siihen että aamulla on taas vaikea nousta ylös.

Ei siltä kannata mitään kysyä, joojoo,

äiti tuumaa kun iskä jää paloasemalle

minun suuni roikkuu ja silmät ei seuraa sinne minne haluan,

vedän vain isoa collegetakkia tiukemmalle ja haluan itkeä vauvanitkua.

Eilen tuli vauvoja telkkarista, se vitosdokumentti jonka olen nähnyt jo kai 15-vuotiaana aikaisemmin,

silloin kun se tuli 4D:ssä, nyt se oli 5D.

Kun äiti jättää minut sairaalalle, poltan tupakan.

Soitan sille hetkeä myöhemmin ja kysyn mitä se sanoi ennen kuin jäin pois kyydistä.

Ja sitten mitä iskä oli sanonut.

En miä tajuu.

En herää silloin kun pitäisi, ja hoipun eteenpäin silmät ristissä.

Tänään konserttimatka, minua ei jännitä hyvällä tapaa,

harmittaa koska olen turpea ja itken taas mahaani yötä vasten.

Ei näin nopeasti ihmisen kuulu turvota, ei tämä ole edes terveellistä.

Minulla ei ole mitään kuntoa itsessäni jäljellä enää.

En jaksa edes nostaa kättäni ylös.

Ikkuna on auki ja tuntuu kuin kävisi Siperiassa paskalla.

Se tuntuu niin hyvältä, asfaltti vasten tennarin kulunutta pohjaa.

Kävelen tähtisumun lävitse, ne valkeat leijailevat siemenet leijuvat samalla tavoin kuin se Windowsin vanha, vanha näytönsäästäjä, joka kaikilla oli 90-luvun loppupuolella niillä hitaasti raksuttavilla koneilla, joilla kavereiden luona käytiin harjoittelemassa Paintilla piirtämistä koulun jälkeen. Kavereille mentiin suoraan koulusta ilmoittamatta kotiin, eikä kukaan ihmetellyt, kunhan tuli kotiin ruuaksi neljän, viiden kieppeillä.

Hyllyn hyllyn hyllyn

Pakarat poukkoilevat ja veri alkaa kiertää istumalihaksissa pitkän työpäivän päätteeksi.

Karviaisboysenmarjakeitto on mennyt pari viikkoa sitten vanhaksi.

Minä taidan mennä kymmeneltä nukkumaan.

Suomi on niin kaunis maa.

Minä menen suihkuun ilman vastalauseita, ilman miettimistä, menen vain, ja rasvaan sen jälkeen, ja puen päälle, ja etsin loppuviikoksi vaatteet valmiiksi.

EDIT://

Se vähän mielipiteitä jakanut uusi Muse-single.... josta olen alkanut tämän päivän aikana tykkäämään hitusen enemmänkin, mahtava autobiisi muuten, sellainen "kohta ajetaan muuten puuta päin". Tähän tykästymiseen on auttanut nyt se että sitä alkaa löytää niitä piilomerkityksiä sanoitusten takaa (tämähän on Matthew'n kirjoittama erobiisi), ja se että olen nyt opetellut korvakuulolta soittamaan tätä pianolla ja hakannut sitä varmaan vähän liiankin kovakouraisesti.

Rock on, morons.
Truly yours,