Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.

Minä puhun ja puhun ja alkaa hävettää se kuinka suu vaahdossa syljen pinaattilettuja vähän vieraamman luokkalaisen kasvoille, se ei kehtaa pyyhkiä sylkeäni naamaltaan tai käskeä tukkimaan turpani. En pysy perässä tai muista mistä oli tarkoitus jutella, vai oliko sittenkään, tänään hiljaisuus ei ole ystäväni.

Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.

Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.

Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.

Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.

Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.

Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.

No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.

Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.

No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.

1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.

Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.

1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.

1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.

53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.

Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.

Soitin kun tuli heti aamusta ikävä
sanottiin että soita ensiviikon perjantaina
kun on se soittotunti taas
ja sitten sain luurin korvaan.

Kaksi palaa 200 gramman suklaalevystä enää käsissä
syön ne, poltan tupakan ja tungen sormet kurkkuun
ja sitten menen takaisin nukkumaan
kerran oli taas näin turha päivä olla olemassa.

Dear Adrian,

it's not your fault, always remember that. It's no one's fault and that's why it must feel so frustrating not having anyone to blame. For me and especially for you.

I love you but it's not up to me look after you. I already have three to do that for so it's too much having one more. I'm scared for you, I'm scared cus I can't be there for you all the time. I know you'd never harm a living soul but these days it's not you I'm seeing. It's very frightening cus I don't recognise the person behind your eyes. You look the same but you talk, walk and behave like someone else.

I'm scared you might actually hurt me.
And even more frightened you might involuntarely hurt someone else. Someone who doesn't understand it's not really you there who does these things, say these bad things and is so mean, untrustworthy and violent.

----

I know it hurts but you'll understand this is the right solution. You don't get it now but you will eventually. After you get better.

I really can't say how sorry I am about all this, all you have to go through. But you know, I need to move on, I'm not happy like this no matter how much I love you. I really wanted this to work out but it wont. Maybe we are meant to be but not now. I need to be on my own and so do you. I told you this in November but you refused to listen, it's very daunting when you just forget the facts and even I start to doubt my sanity, like did I really tell you this or not. But I know I did, many times.

We had our great moments, we had lot to give, but it's now all taken from us because of this illness of yours. I don't blame you, I hope you get that, how could I cus it's not your fault.

----

Just remember that it's not that I had stopped loving you, I never will, I really adore the real you but now you're not yourself - and I don't like the person behind your eyes. I hope someone could find a way to end all your suffering and let you live without this fear of losing yourself inside of your own mind. So that you could be free and love again. Love the rain against the window, get exited when it shines, get depressed when I feel bad and do your everything trying to make me feel better about myself.

You really made me feel like a princess, and saved me, and I am always thankful.

I hope everything gets better,
I'll always love you,
and I hate this had to go like this - me having to move on without you, and you just getting worse and worse.

Yours,
Aimèe

Puolitoista liuskaa stellaa,

purkillinen pieniä opamoxeja vain,

minä kovasti haluan vain nukkua huomisen pois.

Heti kun se kaikki katoaa

Minä en halua kertoa eilisestä, lauantaista, viikonlopusta, menisi vain pois päästä. Vaikka oli minulla hauskaakin.
Seksiä ja kakkua, mitä sitä muuta pitäisi osata kaivatakaan.

Minä vihaan toisten parisuhteita.
Tai kai en,
kai sitä vain on katkera.

Mutta sen sijaan kerron jostakin muusta. Vaikkapa avaimistani. Niitä minulla on monta, eikä nippu mahdu ihan hevillä kireään taskuun.

• Kaksi kotiavainta - koska ei ole ketään kenelle se toinen antaa.
• Koulun kaapin avain - koska en sitä koskaan palauttanut.
• Työavaimet - niitäkin kaksi kappaletta, toinen ulko-oveen ja toinen huoneen oveen, niitä en ole näiden kolmen vuoden aikana kertaakaan palauttanut.
• Flexim - sillä leimataan itsensä töihin.
• Äitin avain.
• Pyöränavain.
• Kellarin riippulukon avain.
• Isän avain.
• Aiméen kämpän avain.
• Leijonan autonavain.
• Ja sen huoneiston avain, mutta ei enää rappukäytävän ja pyörävaraston avainta.
• Salin kaapin riippulukon avain.
• Juliuksen kotiavain.
• Mummin avain.
• Tapsun avain.

...
..
.
15 avainta, pääsen omineni 15 eri paikkaan, jos vain haluan.
Mutta kellariin en ainakaan uskalla mennä yksin.

No pot of gold at the end of this rainbow

Sen hääpuku on valkoinen ja halterneck-mallinen, siinä on tylliruusuja helmassa ja selässä on nyöritys valkealla nauhalla, vyötäröllä on korostuslaskokset, juuri sellainen, kuin olen sille aina kuvitellut päälle, sellainen jonka olisin sille itsekin tehnyt.
Are you alright?
Just need a moment.
Se jättää minut yksin makuuhuoneeseen ja lähtee jatkamaan lasten pukemista. Otan pillereitä taskusta, isän rauhoittavia, minun kaikki lääkkeeni jäivät kotiin äkkilähdön takia, tärisen Efexor-krapulaa. Huikka vihreästä juomapullosta, siinä on viskiä.
Valumattomat pettymyksen kyyneleet imeytyvät takaisin silmiin ja pala vajoaa kurkusta alas, otan Nathanielin syliin ja tanssitan sitä ulkokengät jalassa pitkin kokolattiamattoa.

Kaksoskärryjen pyörät ratisevat pitkin soratietä, Aimée lykkii vaunuja eteenpäin, minä juon vähän lisää ja hiekkalaatikon hiekka tuntuu kylmänkostealta käsissä. Ilta-aurinko häikäisee, se on Leijonakuningas-aurinko.
Se ottaa pullon kädestäni ja haistaa ja tiuskahtaa, silmissä tuntuu haritusta. And this is wise because?
Idain’t.
Seriously, in front of them? se vetää vähän kauemmas, paidanhihaan tulee kurttua.
It just ain’t fair.
Innit yeah?
Yeah.

Thought you’d little more brain in you.
O’really, since when? huokailen dramaattisesti, sitten käy taas itkettämään, koska en ole ikinä tarpeeksi hyvä. Aina ihan paska jätkä. I think I did pretty well, actually. You know. I could’ve torn the dress… doused it in gasoline… set it on fire… then thrown it out of the window… like I felt like doin.
Se mulkoilee pahasti ja vilkaisee pienien puuhia laatikolla, meille on luvassa kakkuorgiat, Nuha koristelee omiaan ruohotupsuilla.
Can’t you just be happy for me? se kuiskaa niin hiljaa, että täytyy pinnistellä kuullakseen.

No. Cause I wanted you to be happy with me…

Keikun rajalla, ollako vai eikö olla aikuinen asiassa,

but I want you to be happy.

Olen niin peloissani siitä, että Aimée menee naimisiin, ja että se muuttaa sen tulevan aviomiehen kanssa omakotitaloon, missä on varmasti nurmikkotakapiha ja lapsille keinut ja kavereita naapurissa, ja ne kaikki tulevat olemaan niin onnellisia. But there’s no room left for me. It saddens me, cause they’re going to forget about me.
That’ll never happen! se yrittää lohduttaa, mutta se on sama kuin kuuroille korville puhuisi, niillä ei edes ole enää yhtään ainoata kuvaa minusta niiden kotona, edes lastenhuoneessa, ne on kaikki vaihdettu uusiin, was that on purpose?
Se tuijottaa hämmentyneenä suu auki, ilmeisesti ei se ollut edes huomannut, niinpä niin, niin helppo minut on unohtaa ja heivata ulos elämästä, ihan huomaamattaan. Siitä minä tiedän, ettei mikään tule enää koskaan olemaan hyvin, ei sitä voi olla vanhempi ilman omia lapsia.

It doesn’t matter, you’re their father.
Yeah? I’ve met the neurologist like hundred times before yet he had to ask who the fuck I am. And you could tell from the look that he thought… the other one was the dad. So they’ll forget too. When you’ll move in together, get married and have ...his babies.

Am sorry bout the waterworks though, en ole nukkunut perjantaiyön jälkeen, ja vielä vierotusoireet, jetlag, stressi ja huoli Romystä, olen henkisesti ja fyysisesti lopussa, kynttilä on palanut molemmista päistä, mutta en enää jaksa välittää.
Kerron lisää peloistani, siitä kuinka olin vahvasti ajatellut muuttavani takaisin niiden lähelle, ja siitä, että nyt se ei tuntunut enää hyvältä päätökseltä, en minä pystyisi katselemaan niiden onnea.

I just feel a bit lonely.

Minä kerään puhtaita sukkia lattialta ja heittelen niitä punaiseen pyykkikoriin jaksamatta parittaa niitä. Ei yksinäiset ihmiset jaksa mitään toisten parittelua katsoa, olkoon kaikki muukin täten yksin.
Tiskikasa on ihan mieletön, tuoreet sämpylät katoilevat pelliltä yksi toisensa perään, ja teepussipaketti hupenee silmissä.
Enkä edes ole vielä hampaita saanut harjattua.

Voihan vapaapäivä!

Minä en ole jaksanut ajatella. Minä en ole halunnut ajatella. Mitään, ketään.

Eilen juoksin kapungilla, kävin KELAssa viemässä vuokrasopimuksen ja työhaastattelussa Ärrällä. Pullonpalautuksesta tuli 10 euroa, jolla tarjosin kahvit lomalle lähteville kavereille ja ostin itselleni kirpputorilta paidan ja koulutyttöhameen. Sormet syyhyten odotan maanantaita, kun opintolaina kolahtaa tilille. Voi rakas raha, tuo minulle hyvä mieli. Mennään Ekatariinan kanssa kirppiskierrokselle, minä tarvitsen uudet talven kestävät kengät, nykyisistä lähti pohja irti.

Ja uuden takin, olen niin hurahtanut karvahuppuihin että sattuu.

Ja laukun, senkin haluan löytää.

Eilen sitä totta kai löysi vaikka mitä, mutta niinhän siinä aina käy kun rahaa ei ole, ja ikinä ei mitään löydä kun jotain lähtee etsimään.

Sain vietyä vanhan kämpän avaimet, bonvoyage, enää ei tarvitse ikinä palata siihen paskaloukkoon, niihin muistoihin ja niihin tuntemuksiin. Minä en koskaan pitänyt siitä kodista. Tai en koskaan pitänyt sitä kotina.

Keskiviikkona on vauvojeni 3-vuotissyntymäpäivät, edessä on Englannin reissu.

Olen niinkin epätoivoisia ajatellut, kuin muuttamista takaisin Englantiin kesällä. Eihän minulla enää täällä ole mitään, silloin näkisin enemmän lapsiani, ja, totta kai, olisin lähempänä hiillostamassa Nymfoa.

En taas tiedä mitä haluan elämältäni. Yhteishaku täytyy pian suorittaa, mutta siinä vaan tulee vietyä paikka joltain, jolla mahdollisesti on suunnitelmat tulevaisuutta varten valmiina.

Pelottaa tuleva loma, pelottaa tuleva täysikuu, pelottaa tulevaisuus ja saamattomuus.

Nii et pitihä se taas arvata

Ei parane exiin sekaantua, sekaantumista siitä vaan tulee entistä enemmän pääkoppaan. Vietin maailman ihanimman illan kullan kainalossa, kolme pientä lammastamme nukkuivat autuaan tietämättöminä omassa lastenhuoneessaan kun äiti ja iskä vähän teki tuhmuuksiaan keskellä omia uusia parisuhteitaan, niin kun vaihteeksi.
Hiki haisi, viina maistui ja euforinen olo jäi.
Sitten lähdin toisen tieltä isälle takaisin yksin pyörittelemään peukaloitani.
Tässähän tämä ilta taas menee, yö ja kaikki, miettiessä omaa elämäänsä, kelaten kaikkea mitä ennenmuinoin olisi voinut tehdä toisin, olla menemättä sekaisin ja pilaamatta täydellistä perhettään.
Vittu kun pitää olla sairas.
Oli kihlattu ja lapset ja yhteinen koti ja astiasto, auto toisella puoliskolla ja vaikka niska limassa teki töitä yötä päivää oli niin vaan kiitollinen siitä että jes, vihdoin, tätä mä oon aina halunnu, yhteistä arkea ja eloa, sama vaikkei itsellä olisi mitään elämää, elän toisten puolesta.
Ja tässä sitä ollaan.
Kun ei ole mitään. Mitään syytä elääkään.
Yksi kämäinen eritteiden vaihto.
Ja aurevoir, jutellaan taas parin kuukauden päästä kun kehdataan.

Kiitti vittu moi voi ihminen olla heikko paska. Minulla mitään naruja ole käsissä, odotan vaan kieli pitkällä koska seuraava mukava sana lipsahtaa ulos toisen suusta.
Niin sitä isona poikana kuvitteli että on edes vähän päässyt yli.
Muttei se niin käy, ei koskaan, se kalvaa läpi elämän.

Tyhmä lapsi osa 3987, 1. otto

Vittu lopeta. ÄLÄ. LOPETA !

Paskanko väliä mitä sanoo. Mitä huutaa ja kiljuu, onko vitun kiva raiskata toisia? Tyhmää tuhahtelua ja mahaläskin kourimista, sitä makaa vain paikallaan ja pitää saatanan kyyneleet sisällään. En alennu, en vittu alennu. En minä voi edes uhata poliisilla,

Iltasanomat otsikoi: Ylikonstaapeli pakotti pojan yhdyntään

Nauraisivat päin naamaa, hullulle lapselle, joka on päästään sekaisin, eikä ymmärrä parastaan.

Kun oot valmis painut helvettiin.

Joo varmasti, se nauraa, minä vain odotan, minua odotetaan, keskusteluikkuna on tasapainoisen oranssi, se on tänään koneella, se juttelee minun kanssani, sen takia minä peruin iltasuunnitelmat Leijonan kanssa. Olen mieluummin sen kanssa.

Leijonalle ei käy, se tulee omilla avaimilla sisään, minä en ole niitä vielä saanut takaisin, nyt minä ne otan kun se nukkuu, ei sen tarvitse tunkea nostalgiamajaani kesken kaiken. Minun on niin hyvä olla Nymfon kanssa, vuodattaa itseäni bittiavaruuteen, saada sen päässä ikkuna vilkkumaan oranssinaan.

Tajua että sä sitä saa takasin vaikka kuinka yrittäsit.

Entä sitten. ENTÄ SITTEN! Kai sitä saa edes yrittää ottaa takaisin omansa, roikkua ja roikkua ja udella ja hiillostaa, ei sitä ikinä voi tietää mitä puusta tipahtaa syliin, jos ei edes yritä. Leijonalla ei ole mitään asiaa olla tuohtunut ja vihainen ja suutuksissa, se tiesi hyvin mihin leikkiin ryhtyi, minä olen sanonut sen alunalkaen suoraan, että minä yritän ja yritän, kävi miten kävi.

Saat ite kärsiä tyhmyytes.

Aivan sama, saan minä olla tyhmä jos niin itse haluan. Saan minä haluta ja yrittää, olla tyhmä ja rakastunut. En minä sille mitään voi. Että rakastan sitä enemmän kuin Leijonaa, en minä sitä tähän leikkiin pakottanut mukaan.

Ei tämä ole reilua ketään kohtaan, mutta minkä minä sille voin. Minä haluan.

Aimée says:

Gottago, tired, call u on Friday :)

Minä myöhästyin taas. Liikaa jäi sanomatta, liian vähän aikaa, vittu.

Aika mukava olo sinänsä. Herätä hyvinnukkuneena, ilman lääkepöhnää, pää seksistä utuisena, toisen pää painuneena vasten olkaa, paksu pitkä tummanruskea ja kiharainen tukka avautuneena nutturaltaan ja levittyneenä pitkin lakanoita ja molempien kasvoja. Talon heräileviin ääniin, roska-auton piipitykseen, siivoojan häärintään rappukäytävässä, häkkisängyssään istuvan pojan touhottamiseen.
Siellä se jöpöttää, minun kuulovammainen kuopukseni tumma tukka sekaisin, vetää tuttiaan edes takaisin kaltereita vasten, tärinä mahtaa tuntua kivalta käsissä. Se on aina ollut niin huono nukkumaan.
Vaihdetaan läpimärkä vaippa kuivaan, ehkä se vielä oppii käymään potalla, niin kuin kaksoissisko, ehkä ei, eihän se haittaa jos ei opi, ei sekään haittaa jos ei se opi puhumaan. Tai pujottamaan neurologilla kuun, neliön ja ympyrän muotoisia paloja muotolaatikkoon. Juoksemaan. Ei se haittaa.
Katsellaan MTV:tä ilman ääntä, ei ääniä kukaan tarvitse, nyt hetkeksi kun ne on vaimenneet kokonaan. Vaikka pitäisikin koputtaa puuta.
Odotetaan oikeaa aamua ja kaurapuuron keittämistä, nolostuneita katseita ja torjumista, anteeksipyyntöjä, selityksiä selityksiä selityksiä.

Ihan niin kuin ennenvanhaan.

Diagnoosina seinähullu

Yritän vielä vähän sulatella tätä asiaa, sen verran iso möntti on jämähtänyt kurkkuun, enkä ole matelijannotkea ja saa sitä valahtamaan ihan hetkessä alaspäin, tai edes pienenemään vapauttamalla happohyökkäyksen jo suutasolla sen kimppuun.
Viikonloppu kotona, minä asennoituneena jo valmiiksi pessimistisenä mitä sekin hyödyttää kun kuitenkin tekee mieli hypätä parvekkeelta alas (mikä ei meidän parvekkeelta olisi se fiksuin veto, kerran toisesta kerroksesta on kyse, eikä alapuolella edes siinnä asfalttimatto vaan pelkkää hiekkaa).
Kuitenkin lauantaina, ennen kuin edes ehdin herätä taas yhteen saatanan turhauttavaan ja kuumaan päivään, kelkka notkahti ympäri ja huomasin leukani viistävän pitkin sammalpeitteistä rinnettä. Joku tökkii silmiäni ja toinen pieni käsipari kopeloi persettäni peiton alla, wtf, menninkäisten hyökkäys?? oli luonnollisesti ensimmäinen ajatukseni koko - onneksi - sateen paiskomana aamuna. MINUN PIENET KAALIMAANKAKARAT! Koko sänky täynnä päriseviä ja piereskeleviä vauvannulikoita, vanhimmalla tippa linssissä ja kädet tärisevässä halaustarjonnassa, aina estoton tyttäreni etenee jo pyjamahousujeni sisäpuolelle kätöstensä kanssa kutikutikutikuti sen suusta pääsee ja huudahdan pienenlaisesta kivusta kun se päättääkin hypähtää sukukalleuksieni päälle sillä samalla innolla ja tarmolla, joka ei edes saunassa piiskaudu ulos siitä.
Romy kierii naamani ylitse ja näyttelee kansainvälisiä käsimerkkejä, korjaan sen sormien asennon sitä sen toivottavasti tarkoittamaan sanaan ja johan se inahtaa ärtymyksestä, eiks toi vai usko että osaan ihan itse, siinä ollaan, miä ite-iässä.
Että kyllä sitä tulee itkettyä, heti aamusta, hyvä etten hukuta merelläni sylissä meuhkaavaa brady bunchia. En uskalla avata silmiäni, koska pelkään että kaikki on vaan pääni kieroa vittuilua, ja että herään hetken päästä johonkin kolaukseen yksin omaan hikeeni ja tukahdutettuun huutoon hukkuneena. Mieluummin jään tänne, tähän paikkaan, elän tätä hetkeä uudelleen ja uudelleen kyllästymättä.
Vasta silloin kun Nymfon perse painautuu vierelleni ja kippaan selälleni lyöden pääni kiviseinään, uskallaudun raottamaan verhoa nykypäivään, siinä se irvistää pahoittelevasti, purskahdetaan hysteeriseen hekotukseen ja puren kieleeni. Kieräytän hikisen pääkoppani sen syliin hoivattavaksi, senkin tyhmä sen neandertalilainen suomi sorahtaa, se onkin lähes ainoa sen osaama lausahdus, sitä olen viljellyt huomaamattani suhteemme alusta alkaen senkin tyhmä, wha'd you d'that for?
Syödään pakastimesta jäätelöt pois, Leijona ehdottaa vievänsä meidät äitille, että päästään peuhaamaan uloskin, sateesta huolimatta, onhan ne vitun kumit keksitty kuten minulla on tapana asiasta ärähtää, muuten niitä sitten harvemmin oivallan käyttääkään.
Ehdin jo ajatella illan hämärtyessä, että ehkä tämä tästä, katsellaan koneen ruudulla tanssivaa elokuvaa Nymfon kanssa, poski poskessa, painan nenäni sen olkakuoppaan ja saan sen huulilta suudelman juurikasvuisen tukkani sekaan, miksi niiden täytyy jo huomenna lähteä, miksi minun täytyy jo huomenna palata osastolle neljän seinän sisään sekoittelemaan teelusikkaa hajamielisenä vellikipossani, puoli desiä kaurahiutaleita, puoli lusikallista margariinia.
Se levähtää silmilleni, mitä se nyt helvetti tekee, tunnustelee luitani kollegekankaan lävitse! Kavahdan kauemmas ja mökötän seinälle, älä mene ja pilaa koko iltaa. Koko päivää. Koko hyvää ja turvallista oloa.
Se käskee painostavasti riisumaan turvapeitteen yltäni, helvetti kuuma kesä meneillään ja yksi muhii hupparin sisällä yöt päivät, nukkuessa ja valveilla ollessa. Enkä halua, en en en, älä viitsi pilata tätä, kiltti let me be
mutta se sihisee etten edes tajua kuinka sairas olen, sen takia törmäilen sokeana seiniin, kun en uskalla katsoa, senkin tyhmä ja se repii peittoni päältäni ja minä vedän käsivarteni suojakseni, peitän kasvoni, en halua että se yhdistää ne edessään möllöttävään läskireitiseen möllykkään jonka ihon läpi kuultaa puhkovanterävät luupiikit, paljas ja ruma ja väärästä paikkaa kasaanpainunut.
Sitä itkettää kun se kysyy miksimiksimiksi, why'r'you such a fool? eikä se ymmärrä kun äänentaajuuteni rikkoo valonnopeuden ja vikisee ettei tee sitä tahallaan, että sinun vikasihan tämä on, miksi sinä menit tekemään vääryyttä! Sillä aikaa kun olin vuosi sitten keväällä lepositeissä sairaalassa sinä menit ja petit etkä edes suoraan jättänyt kun pystyin jo prosessoimaan tosiasioita, kunhan vaan jatkoit salamyhkäisenä välttelyä ja annoit epätietoisuuden velloa ajatukseni ihan pirtelöksi.

Miksi te aina teette näin minulle?

Miksei kukaan voi olla kanssani,
miksi en kelpaa
miksi en kelpaa saatana kenellekään kun vaan pelkäksi hetkeniloksi
ja sitten voikin vaihtaa parempaan kun kohdalle sattuu

Enkä halua uskoa sen vastausta, minähän lopetin koko jutun jo ennen koko selkkausta, sanoin että nyt alkaa jo riittää tämä, en minä jaksa katsella kuinka kituutat ja unohdat ja teet mitä ei pitäisi tehdä vain koska kaikki ei enää ole kotona. Että siitä vasta riemu repesi kun sanoin että nyt lähdet menemään, parempi kaikille että lopetetaan tämä tähän, et kyllä upota minua ja tätä perhettä mukanasi.
Pikajuna rullaa ylitseni ja paiskoo lukittuja portteja auki päästäni ja joudun kelaamaan puolitoista vuotta vanhoja tapahtumia päässäni lävitse, syy sille miksi viimeisen viikkoni ennen osastoa vietin isäni yläkerrassa lukittautuneena vanhaan makuuhuoneeseeni elämässä muka-elämää,
se vie pois aukottomasta tarinastani bad guy-statuksen päältään, ja minä olen umpihullupsykoottinen idiootti joka ei erota todellisuutta epätodesta ja omista päänsä kuiskauksista, itsesuojeluvaistomuuri pirstoutuu palasiksi
ja aamu on ankean kuuma ja makaan sykkyrässä peiton alla yhä hytkyen inhosta raivosta itkusta.
En halua keittiöön aamupalaa mutustavien rakkaitteni pariin, itken kuin pikkukakara inhoani pitkin lattioita, enhaluaenhaluaenhalua että ne näkee kuinka ruma ja sekaisin olen ollut jo niin kauan, mutta Nymfolle ei kelpaa ei, se on rauhallinen ja vannoo, että on parempi näyttää omat heikkoutensa, ei lapsillekaan tarvitse kaunistella turhaan kuvaa, kunhan nyt tulet etkä laita sitä inhottavaa pitkähihaista takaisin päällesi. Se käskee juomaan appelsiinimehun lasista, vaikka en minä mehua halua juoda, turhia kaloreita, turhan paljon sokeria, vaikka pelkän hedelmän sokeriketjut liemessä painavatkin. Pistän lusikallisen puuroa suuhuni enkä irrota katsettani sylistäni, vaikka Nathaniel tuijottaakin tuskaisesti suuntaani pöydän toiselta puolelta ja yrittää saada katsekontaktiin kanssaan, isi mikä on hätä?
Ei ole mikään mumisen kun en halua että se kasvaa liian nopeasti aikuiseksi, juuri kun se oli alkanut taantua takaisin omanikäisekseen päästessään hetkeksi huolipyörityksestä irti, minä olen sen pilannut, ei kolmevuotiaan pidä huolehtia vanhempiensa pipeistä.
Leijona huutaa idiootiksi ja repii alas kaiteelta, tupakka putoaa alas maahan ja rojahdan kasaan, olisin mennyt perässä, yritinkö mennä, mun pitää mennä jo takaisin osastolle munpitäämennä äkkiä nyt! huudan enkä hetkeen ymmärrä miksi, olin jo hyppäämässä pois ollessani muissa maailmoissa, en ymmärrä mitä pääni tuottaa ja millä se myrkyttää todellisuudentajuni.


Osaston oven paukahtaessa kiinni huojennus kuohahtaa lävitseni ja olen kotona. Seinähullujen lepopaikassa, hengittämässä rätisevän ilmastoinnin paakkuunnuttamaa ilmaa ahtaisiin ja viallisiin keuhkoihini. Totuttelemassa ajatukseen, että tämä on kaikki ihan aiheellista, etten olekaan niin kunnossa ja selväpäinen kuin olen aina kaikesta sairaalassa ramppaamisesta huolimatta ajatellut.
Että vain minä voin selvittää miksi niin aina käy
miksi jään kaikkien poisviskaamaksi, vai jäänkö oikeasti sittenkään.

[K-18 goren takia]

Paskajuttuja


Hiki vaan virtaa ja tahrii päänahanhajuisen tyynyliinan, oksettaa ja tekee mieli huutaa, mutta ei jaksa päästää äännähdystäkään, uupuneisuus heittelee tikareitaan selkään. En ole vieläkään saanut nukuttua.
Kerran viikossa vedän kurkustani alas annostelijaan lirautetun tilkan ulostuslääkettä, nyt on jo luovutettu täälläkin. Että en minä muuten tyhjene mihinkään, en ole koskaan ollut tässä maailman luonnollisimmassa asiassa hyvä.
Makaan selälläni enkä uskalla vaihtaa asentoa, vaikka kuinka kouristaisi.
Hoipertelen pitkin seiniä vessakopperoon tyhjenemään, välillä pitää nousta ylös että uusi lasti ehtii laskeutua, suolistoparka on ihan hädissään, ja joutuu luopumaan viikon säilömästään aarteesta.
Oksennan sappea reisilleni, hoitaja käy välillä epämielissään kysymässä olenko jo valmiina, voidaanko jo mennä punnitukseen ja sytyttää tulitikku että vuotanut metaani katoaa helvetinliekkeihin.
Puolentoistatunnin kidutuksen jälkeen ole suhteellisen valmis. Ainakin sen verran että voin olla varma pystyväni tunnistamaan kaikenlaiset hädät toisistaan ilman sen suurempia onnettomuuksia.
Paino näyttää lähemmäs kolme kiloa vähemmän kuin edellisenä aamuna. Inhottaa miten paljon kuonaa sitä sisällään pystyykään kantamaan. Yuk yuk yuk.
Yritän syödä, mutta inhottaa se, miltä tunnun. Hyytelöltä. Kasvonpiirteeni valuvat naamalta kaulalle, hiusraja seuraa perästä. Kastan lusikkaa velliin ja nuoleskelen, upotan voisilmän sen höyryävään keskustaan ja käännän kultameren ympäri.
Masentaa ihan saatanasti enkä saa oloa purkautumaan mitenkään, en vaikka kuinka yritän.
Soitan Nymfolle kun se on jo oikein jättänyt vihaisen viestin vilkkumaan messenger-ikkunaan. Se huokaa raskaasti kun kerron olinpaikastani, siitä, että täällä saattaa mennä kauan. Ettei nyt oikein toimi, etten nyt oikein osaa kuvitella osaavani elää muiden keskellä, ilman tukevia ja turvaisia seiniä ympärilläni. Se purskahtaa holtittomaan itkuun kun käsken sitä vakuuttamaan lapsilleni, että ne on parasta mitä on ikinä tapahtunut, mutta aina ei iskätkään jaksa oman päänsä kanssa. Tiedän, etten haluaisi itkettää, mutta olen vain niin helpottunut, että joku vihdoin oikeasti kuuntelee eikä keskeytä ja vaihda puheenaihetta. Vaikka en haluaisikaan enää rasittaa Nymfoa, ei se ole sen asia miten kuuppani voi. Varsinkaan kun se vain kärttöi rahaa, joita ei tavalliseen tapaan ollutkaan ilmestynyt sen tilille. Ei minulla nyt ole varaa tai muitakaan maallisia resursseja edes tukea oman jälkikasvuni ruokataloutta.
Hyi huono ihminen.