Minua aina välillä pelottaa. Joka päivä jonkin verran, eilen enemmän, tänään on koko aamun pelottanut. Ihan vaan olemassaolo, tai ennemminkin se, onko sitä edes olemassa. Olen taas ajatellut sitä, että mitä jos tätä mitään ei tapahdu, ja makaankin jossain pakkopaidassa täysin liikkumattomana, silmät levällään, eikä ketään ole oikeasti olemassa, vaan tämä on muka-elämää.
Nappi Stellaa tuntuu yllättävän nopeasti, ja pitkästä aikaa, jossakin. Se on hassu olo, olo muuttuu sisältä karheaksi. Se ei turruta, vaan saa kaiken tuntumaan joltakin. Jos syö, kurkku rapisee. Jos juo, neste liikkuu hitaasti alas kurkusta vatsalaukkuun. Askeleet ovat huteria, mutta pistelevät. Joku osa kehosta nukahtaa, suurin osa aivoista, mutta silti sitä on hereillä, ennen kuin sammuu.

Näen unta, että kerron äitille, tai yritän kertoa, että olen raskaana.
Herään kylmästä hiestä märkänä viideltä, kelaan nopeasti unen uudestaan läpi, ja sammun taas odottamaan kellonsoittoa kymmentä vaille kuusi.
Kolme torkutusta.
Yleensä stellaunien jälkeen ei muista edes nähneensä unia.

En syökään muroja aamupalaksi, eilen oksensin colalightinruskeaa kökköoksennusta käsilleni, kun tyhmänä mätin vain ruokaa sisuksiini, vaikkei kasaanpainunut vatsalaukku vedä sellaisia määriä, söin kolme leipäviipaletta päällikkeineen, ja mukillinen appelsiinimehua, kuinka terveellisenkuuloinen aamupala, mutta rutiinista poikkeaminen tuo aina huonon olon.
Olen vielä unessa ja päässäni ja ajatuksissani, neljättä päivää, autolla ajaminen pelottaa toista päivää, puristan rattia valkenevin rystysin ja hyperventiloin, kun on niin paljon liikennettä. Toiset autot ajavat liian lähellä ja niiden valokeilat ovat vihaisia, jään tuijottamaan kädessäni palavaa tupakkaa, järjenjuoksu ei ole järin nopeaa, mietin puolet työmatkasta mikä sen pojan selässä kimmelsi, pääni mökeltää sammaltaen, että sen paidan printtiin osui aurinko.

Mietin, uskallanko koskaan kertoa kontaktilleni nuorisopolilla, että minua surettaa, kuinka en halua rasittaa sitä kaikella, sillä näen kuinka täynnä se on jo. Se on katkera, sillä on elämänkokemusta, se ymmärtää kyllä, ja on viisas, mutta se ei ole onnellinen. Niitä onnenhetkiä tulee aina välillä ulos sen suusta, kun se hieman kainosti kertoo itsestään aina välillä, saavutuksistaan, ja näinä hetkinä se tuntuu tekevän meistä yhdenvertaisen. Mutta se joutuu kohtaamaan työssään niin paljon kaikkea turhaa surua: ihmisiä, nuoria, teinejä ja heidän vanhempiaan, jotka eivät suostu uskomaan asioita, vaan ottavat syytökset itseensä; väittävät, että ovat aina se, joka kuuntelee toisia, ja eivät usko, että elämä paranee itsestään ajan kuluessa; tai itse asiassa elämä ei parane, mutta aivot kasvavat ja sydän kypsyy, jos sen antaa vain, 12-, 13-, 15-, 17- ja 21-vuotiaana on täysin eri ihminen sisältä.
Kunhan vain uskaltaa katsomaan peiliin.
Ihminen on onnellisimmillaan viisissäkymmenissä, kun huoli omista lapsista alkaa helpottaa ja saa nähdä lapsenlapsia, nauttia omasta elämästään ja vapaudesta, siinä iässä sitä osaa arvostaa, toisin kuin 35 vuotta aikaisemmin, kun viimeksi oli samalla tavalla vapaa.

Minua välillä harmittaa, etten elä keski-ikääni 50-vuotiaana, lääkärit ovat luvanneet ihmisestä ja erikoistumisalasta riippuen 30–50 vuoden eliniänodotuksen.

En tiedä kestänkö edes tätä kesää, tätä töissä olemista paahteessa, heti aamusta sisällä 29.3°C ennen kuin edes koneet saa päälle tai aurinko alkaa porottaa tälle puolen taloa.
Mutten minä voi vaan lähteä, koska minä olen hyvä työssäni.
Tai ei, koska minä tiedän olevan niin hyvä työssäni, etten voi luovuttaa.

Mietin, uskallanko kertoa sille saamatta sitä huokaamaan raskaasti, että haluaisin ajaa kolarin. Iskeä puukon rintaani. Työntää käteni sirkkeliin. Että tapahtumien ajattelukin saa hyvänolon kuplimaan sisälläni. Haluaisin vain tietää miltä se tuntuu, nyt elän valveunessa, eikä mikään tunnu miltään, paitsi hullusti itseään raapimaan saavat kutiseva paarmanpuremat ympäriinsä.

Mietin, uskallanko kertoa kenellekään koskaan, miltä minusta tuntuu ilman, että olisin psykoosissa. Tuskin, en ole niin ilkeä muita kohtaan.

Luin eilen Torey Haydenin Toisten Lapset, tai en lukenut, siinä on vielä viimeinen luku jäljellä, halusin vain säästää jotakin tälle päivälle, ei sitä kuulu näin tyhmän lukea kokonaista kirjaa yhdessä illassa.

Catch me if you can

Liukastelen pitkin kallioita ja pudottaudun lampeen, se on niin syvä, ettei edes pisimpien jalat yllä pohjaan. Räpiköin ympäriinsä ja kelluskelen omineni, muut nuorempani riehuvat ympäriinsä pärskien vettä välillä silmiini ja sieraimiini, pidän suuni kiinni ja rapsutan paarmansyömää isovarvastani, niitä on niin kamalasti, läiskin illan aikana kahdeksan kuoliaaksi, harmi vain että ne kaikki ehtivät upottaa hampaansa lihaani, eivät ne toisten ympärillä niin ahnaasti pyöri.

Poltan tupakkaa pyyhkeen päällä kuivatellen, vesi saa ihon kiristämään, se eroaa niin paljon merivedestä, etten uskokaan, en ole uinut puhtaassa pikkuvesistössä moniin, moniin, moniin vuosiin, enhän minä edes tykkää uimisesta.

Hymyilyttää niiden lasten leikki, vai eivätkö ne ole muka lapsia, 18-vuotiaat vielä, vaikken minä niitä olekaan olevinaan kuin 3 vuotta vanhempi, mutta se on yllättävän paljon tässä iässä, jos ei ole kokenut liikaa.

Melkein paleltaa kaiken sen hikoilun jälkeen.

Se pitkä poika meidän koulusta on vähän kuin minä, mutta niin paljon pidempi, linnunluinen, ja kuunnellaan melkein kaikkea samaa musiikkia, mutta se on niin kovin naiivi, ja ujo, se on ujostellut minua aina Viattomanliekin ja Hoipatytön hypätessä kaulaani huutamaan ja pomppimaan, kai se on jotenkin mustasukkainen, mutta ei vain minulle vaan myös Hoipapojalle, sille se ei edes moikkaa ja irvistää salaa kun kuulee sen nimen, ehkä ymmärrän miksi, mutta kyllä se siitä oikeasti tykkäisi.
Se uskaltaa pikkuhiljaa katsoa suuntaani enemmän ja enemmän, kun se juttelee muille se myös juttelee minulle eikä enää varo ettei vahingossakaan ottaisi mukaan keskusteluun, onnistun näyttämään, etten ole mikään uhka, se puhaltaa savut naamalleni kun tallataan pois rannalta tomuavaa polkua pitkin, ja jalat on ihan ruskeat, eikä mustat kengätkään ole enää mustaa nähneetkään.

Minuun tekee vaikutuksen, kun se jää kyydistä pois matkanvarrella, eikä pyydä että se pitäisi viedä kotiin asti, koska minun on kiire viimeiselle junalle, juoksen tunnelia pitkin viimeiselle laiturille ja sujahdan sisään ovien sulkeutuessa takanani.

Minun paita on märkä ja jätän junan penkkiin märän sydänläntin, kuuntelen Ultra Brata ja äiti kysyy olinko uimassa, minulla on kivan väsynyt ja rauhallinen olo päivän tukahduttavaan rytmihäiriöoloon verrattuna, saan jo ajateltuakin, enkä haluakaan mennä sairaalaan, vaikka vielä eilen harkitsin syvästi sitä, mutta tappelen vielä hetken vastaan.
Kenen kanssa?
Luetellessani sille tyttöjen nimien perään saman nimen kuin Leijonalla, se kysyy että senkö kanssa, pudistan päätäni, pikkusen.
Onkse käyny? se kysyy vähän ajan päästä, vaikkei ole ennen puuttunut asiaan, nyt sen on pakko, koska sen veljet on myös sen kimpussa ollessaan minun kimpussani.

Onhan se käynyt, se tuli lauantaiyönä kolmelta, lähetti viestin ja soitti sitten, kun ei saanut unta. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, ensin se rapsutteli Aivista joka tykkää siitä niin paljon, Leijona on ainoa, jonka se antaa minun lisäkseni koskea itseensä, ja lasteni, sitten naitiin ja jälkeenpäin maattiin sylikkäin avoimen ikkunan alla, se silitteli sormiani ja kertoi asiansa.

Sillä tavalla, että minä ne ymmärrän.

Että se on vain niin raukkamaisen helppoa, se paine, olla se vaimo ja rivari ja volvo, ja minä tiedän, koska itsekin haluaisin samaa, susta ois kyllä tullu hyvä vaimo ja nauran pimeään.

Se kertoo paljon, harkitsee sanojaan ensin tarkkaan, mutta sitten antaa niiden vain vuotaa läpi rehellisesti. Että se ei tiedä. Koska rakastaa niin paljon, mutta sen naisen kanssa on eri tavalla hyvä olla, tai ei se sitäkään tiedä onko,

saanko viedä sut ulos?

Hmm?

Syömään. Niin kuin ekalla kerralla. Minä en ole ollut elämäni aikana treffeillä kenenkään muun kuin Leijonan kanssa, ei kai minun tarvitsekaan olla ollut, olen siihen asiaan kuitenkin nuori, vaikka joidenkin asioiden suhteen olisinkin vanha.

Mietin mitä osaisin vastata, ei se näinkään saisi mennä, käännän pääni sen puoleen, ei se näin voi mennä. Ei se oo reilua jos sinä saat pelata varmanpäälle ja katsoa miten tää menee ja silti olla jonkun muun kanssa.

Se pudistaakin päätään ja nyökkää sen jälkeen, painaa leukansa otsaani vasten ja sanoo että ei se niin saa tosiaankaan mennä, mä en vaan halua loukata ketään enää.

Ja senhän on vaikea jättää ketään olematta loukkaamatta toista, jos se jättää minut, minut hylätään jo toisen kerran sen naisen vuoksi, jos se jättää sen naisen voidakseen kokeilla siipiään kanssani tai edes että se saisi selvitettyä suostunko sen kanssa enää olemaan mitenkään päin, se loukkaa sitä naista, joka ei edes tiedä sen poikarakkaudesta.

Mä oon aina tykänny susta. Sillonkin kun olit pieni. Siks tää onkin niin vaikeaa, kun toiset näkee sen niin. Että oot vielä pieni ja se hölmö vaippa-aatu. Mut kun et sä oo... se kertoo suljetuille silmilleni, kuuntelen sitä ja sanojen väliin jäävää nieleskelyä hiljaisuudessa.

Siks tää on vieläkin vaikeampaa...

Muistatko kun olit, en tiiä, nelivuotias ja teillä oli jotkut grillijuhlat pihalla ja laitoit mun kenkään hiekkaa.

Lyön sitä, enkä laittanu!

Laitoit laitoit

Hykerrellään, minä punastun ja nostan kädet naamalleni, voi vittu.

Onhan se ulkopuolisen vaikea ymmärtää, ja helppo se on nähdä sairaana.

Sovitaan, ettet sie saa soittaa mulle ennen kun jos tai kun sen jätät. Pyydä sen jälkeen uuestaan ja katotaan mitä vastaan. Ja se myöntyy, onhan se reilu sopimus, odotat sie vähän aikaa?
Vähän aikaa, mutta en ikusesti.

Se lähtee aamupäivällä - minä olen herännyt jo seitsemältä kiimaisten varisten kirkunaan - juotuaan itse keittämänsä kahvin, eikä sano sanaakaan, koska tietää, etten pidä juttelusta, jos en ole noussut sängystä vielä ja hoitanut aamurutiinejani rauhassa.
Minä nousen vasta puoli seitsemältä kunnolla ylös.

Maailman tylsin päivä

Tänään aika ei kulu. 

Kidun kuumassa, 

kastelen tunnin välein t-paitani, 

se parantaa oloa puoli astetta. 

Luen vähän aikaa, mutta se tylsistyttää vaikka kirja onkin jännittävä, 

poljen tunnin kuntopyörällä 

ja ajelen ympäriinsä vailla päänmäärää. 

En vain halua mennä kotiin, tai siis äitille, 

en jaksa katsoa telkkaria ja vaan olla.

Haluan kauppaan viilenemään, mutta en voi mennä turvottelevine vatsoineni, 

nyt olen saanut itseni tyhjäksi, ja suoli täyttyy kaasuista ja saa mahan eri tavalla kipeäksi.

En jaksa seikkailla internetissä 

tai polttaa tupakkaa, 

en jaksaisi edes pysyä hereillä, 

muttei näillä ilmoilla saa nukuttuakaan. 

Ja samaa lupaa vielä pitkälle ensiviikkoon.

Miksei kesä voi jo olla ohitse?

Teen äitin työkaverille pari mainosta 

ja odotan saunaa, tai oikeammin sen jälkeistä suihkua 

ja jalka- ja käsikarvojen pätkimistä.

Leikkasin pikkuveljen hiukset, 

ja sain nyppiä sen kulmakarvoja, se minun tyttöpäivästäni.

Te kaikki, jotka kesästä pidätte,

millaisia masokisteja oikein olette?!

Kyllähän minä seuraa olisin varmasti saanut,

jos olisin vain pyytänyt,

mutten jaksa

tai halua näyttää itseäni kenellekään.

Makaan ilman paitaa omenapuiden katveessa aidan takana

poissa katseilta

rauhallisella omakotialueella

Jos näkisitte meidän pihan kasviloiston, kuolisitte kateellisina.

Liian kuuma

Eilinen täynnä odottamatonta. Minä luen kirjaa, Tess Gerritsenin Voitonmerkkiä, haen sen siskon kaapista ja käyn pitkälleni aurinkoon nurmikolle, minähän en koskaan lue mitään, minä en ole ikinä lukenut yhtäkään kokonaista kirjaa, koska en ole pystynyt, se on henkinen dilemma; saan astmakohtauksen puolivälissä ja itkuparku vie kaiken ilon kokemuksesta.
Mutta nyt minulla on sellainen olo, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, tai ehkä ikinä jopa, että haluan itse lukea, ei minulla ole nyt ketään joka jaksaisi suodattaa tekstiä korviini, olenhan minä blogejakin jaksanut ja pystynyt lukemaan, miksen sitten kirjaa? Siinä on lyhyet luvut, ja pääsen ensimmäisellä istumalla yli sadannelle sivulle, enkä edes haluaisi lopettaa, mutta täytyy mennä syömään vesimelonia, kun päässä poksahtelee.

Väsymistä ja lähes rattiinnukahtelua, kolme melkein-kolaria, eno soittaa yhdeksältä kun olen odottamassa unta valoisassa huoneessa, toisinko niille korin kaljaa, niillä on poikien kanssa saunailta, voi vittu, haen autotallista 24 pulloa ja pakkaan painavan sinisen korin auton takapenkille, tämäkin vielä.

Eno on vitun kännissä kun se avaa alasti niiden rivarin oven, se hyökkää kaulaan lallattaen ja nappaa kaljapullon korista, työntää sisälle, joku ottaa kantamukseni ja minä saan jääkylmän tölkin käteeni, tuu Adrian saunaan!!
No emmie, mun pitää mennä huomenna töihin.
Nooh nooh, se nauraa, poliisisetä mitään tajua mistään, seuraava seurue huudetaan lauteille, en edes kissaa ehdi ajatella kun minut nostetaan olkapäälle ja riisutaan pukuhuoneessa, panikoituttaa enkä saisi edes olla kuumassa pyörtyilyn takia, ulko- ja sisäilmassakin oleminen on tuskaa, eno heittää minut Leijonan kylkeen kiinni ja kaljaa läikkyy kaikkien päälle. Se tönii minkä kerkeää ja nostaa Leijonan käden tukalleni, ravistan sen pois ja haluan kirkua.
Leijona käskee sitä lopettamaan, rauhoitu nyt jo, Antun on paha olla.

Juon muutaman oluen, istutaan sisäpihan kiikussa Leijonan kanssa, poltan ketjussa tupakkaa, eikä jutella. Se saa grillimakkaraa ja pihviä käteen ja minulle tuodaan talon ainoa vihannes, joka sekin on tomaatti, jotka oikeasti ovat hedelmiä.

Jätän Leijonan nukkumaan yksin sohvalle aamu viideltä ja lähden töihin, vaikka olenkin vähän vielä päissäni, ja meillä on nollatoleranssi, eikä autollakaan saisi ajaa.

Lot to learn

Herätyskello ei muista herättää.
Liitoa, kiitoa, yöllisten suunnitelmien muuttamista, nukuin kolme tuntia, sitten heräsin toviksi jos toiseksikin ottamaan lisää lääkkeitä, ja nukuin taas pari tuntia lisää.
Vauvani on poissa, puristan Aivista sylissä kun äiti vie ne mukanaan, tekisi mieli itkeä, on oksettanut ja särkenyt päätä eilisestä. Ja polviakin särkee, kasvukipuja tai vain niveloireet on vaihtaneet paikkaa sormista sinne, reumaa tai borrelioosia, mitä lieneekään.

Iltavuorossa ulos tuijottamista,
juon nutrin, teetä vähän, vettä ja vettä.
Ei nälätä, vaikken edellisenäkään päivänä saanut syötyä kuin muutaman jäätelön.
Ei näin kuumalla. Ja vielä kuumempaa on edessä.

Farkkushortsit ja musta paita, punainen tukka ja vitosen ruututennarit. JHL:n punainen kassi täynnä laskuja ja pilleripurkkeja ja –liuskoja, en tykkää tästä yhtään.

En jaksa puhelinta, soitan silti eksälle, sillä on ollut vauhdikas Juhannus, en voi kuin vastailla juuta ja jaata, sovitaan että nähdään ehkä huomenna, jos se jaksaa junailla tännepäin alennusmyynteihin.

Lähetän Leijonalle viestin jossa lukee että vituttaa kun nyt ne meni jo.
Se vastaa höh ja asia jää siihen.

Sitten se kysyy mitä teen.
Ja minä että olen töissä kahdeksaan.
Saanko tulla käymään?
Et saa, ei kerkeä.

Tupakkaa.

Entäs sitten kun pääset?
Sit tulee se ohjelma mitä katottiin viimeviikolla, sit haluisin kai kattomaan.
Jos tuun kans?

Teetä.

Ok.
Soitan ku oon siinä joskus niin haen vaik auton avaimet jos sit tuuletan sen.
Ok.

Ok, ei mitään, en minä tiedä mistä tässä on kyse, miksi se minun seurassani nyt taas viihtyy, mitä sen nykyisessä parisuhteessa on taas olevinaan vialla ja miten se edes kehtaa, kun ei silloin meidän aikana kehdannut mitään olla kertomatta, vai kehtasiko sittenkin ja enkö minä tunnekaan sitä alkuunkaan?

Mitä helvettiä, mitä me kirran polilla jo ollaan?! Adrian älä tee niin paljon töitä!!
Noku vituttaa...
Työkaveri vain nauraa.

Kesä ja sen ihanuus

Silmät vuotaa ja nenä vuotaa ja perse on punaisenkirjava jättimäisistä hyttysenpuremista. On niin kuuma ettei pysty syömään eikä juominenkaan paranna oloa, suihkun jälkeen on ensin kylmä ja sitten kuuma ja siitä hetken päästä kylmänhikinen ja ällö. Päänsärkyä ja paisuvia suonia käsivarsissa. On niin fyysisesti huono olo.

Henkisesti päinvastainen,
kiehnätään lasten kanssa sängyssä ja pelataan Kimbleä, tai minä ja Napsu pelataan, Nupsu hakkaa noppakupolia ja Romy kieriskelee lattialla piereskelemässä kuin mikäkin rikkinäinen perämoottori.
Pepsi Max on pieninä suullisina hyvää,
tukkani on valkaistu, mustasta värinpoisto, toiset kitisevät ettei siitä tule kuin ruskeaa tai oranssia tai muuta paskaa yhden käsittelyn jälkeen, mutta minun tukkani on erikoistapaus. Haluan siitä ehkä punaisen.
Mutta sitäkään ei ole vielä päätetty.

Ihana olla vielä tähän aikaan sunnuntaina kotona, huomenna on vasta iltavuoro.
Huomenna on paskaa se että täytyy hyvästellä.
Tietämättä koska seuraavan kerran nähdään.

Mun pitäisi kysyä Leijonalta mikä tää juttu on, mutta en kuitenkaan uskalla.

Takaisin sinne jonnekin

Sille on tehty manikyyri pitkien sormien kynsiin ja kuivat latvat on katkaistu vaalennetusta tukasta, joka kutittelee nenääni painaessani pääni sen niskakuoppaan.
Telkkarissa joukko lyhyitä miehiä sanoo että elämä on heille hankalampaa aikuisten maailmassa kuin pitkille. Ja niin se vain on totta, ei sitä pätkäläisiä oteta tosissaan, ei naisten eikä työnantajien silmissä. Eikä se miehiseltä tunnu olla suhteessa itseään päätä pidemmän kanssa.
Vaihdan kanavaa kun tulee Muodin huipulle, Ekatarina räjähtää nauramaan. Ihan ku siä.
Haista paska. enoo.

Kiedotaan naruja sen ranteisiin ja pujotellaan helmiä korviin. Suukottelen niskakarvoja lisää ja juon lasini vedestä tyhjäksi. Jääpalat on sulaneet jo aikoja sitten nesteeksi.

Se on jännittynyt kun se kuiskuttaa yöhön että tuntuu niin oudolta, jos mä oon raskaana. Mitä mä sitten teen…
Tuhahdan nukkumatille, että sitä nyt ehtii ajatella myöhemminkin, nyt pitää ajatella unia tai niitä ei ehdi näkemään. Lupaan tuoda sille pissatikun kun pääsen taiteenvaihtoreissultani töiden jälkeen. Se pörröttää tukkaani jättäessäni sen ensiapuun ottamaan potilaita vastaan jatkaessani itse matkaani omaan työpisteeseeni.

Housut puristavat niin maanperkeleesti, pakotan korkeavyötäröiset farkkukaprit kiinni ja puren hampaat yhteen kallistuessani etukumaraan. Vatsa palautuu sijoilleen pakosta, ehkä alaselkä lakkaa vihdoin juilimasta. Minä en käytä kipulääkkeitä enää, kieltäydyn siitä kunniasta ylpeyttäni, minä en käytä nukahtamislääkkeitä, minä käytän vain Efexoria ja luontaistuotteita vaikka se saakin suunnittelemaan juoksulenkkejä ja nutrausta, käsitaipeessa on jättimäinen mustelma perjantain verikokeesta vieläkin, ja varpaissa on vesirakkuloita.

Poltan tupakkaa ja juon mate-teeni, kaupasta pitää muistaa hakea omenaviinietikkaa ja nesteenpoistolääkettä, kesä ei ole minun aikani.