En tykkää kävellä yksin sitä kilometrin matkaa, nenä on täynnä tuhkaa ja hengitys kuulostaa raskaalta ja vaivanloiselta, vastaan kävelee vain kaksi ihmistä, mutta niiden takia sydän jättää kaksi lyöntiä välistä hakatessaan muuten tuhatta ja sataa korvissa asti. Joudun pysähtelemään monta kertaa pyörittelemään nilkkojani, halpostennarit ei vaan ole mitkään kunnon kävelykengät ainakaan oman jalkani askellustyylille.
Hoipertelen enemmän kuin on tarkoitus, mutta päätä jomottaa ja silmissä on sameaa, piilarit on kuivuneet paikoilleen, ja heittelen ne pitkin vessan lattiaa, onhan ne olleet jo pari, kolme viikkoa, otetaan uudet.
Leijona ei vieläkään vastaa soittoihini, kohta kaksi vuorokautta. Olo on tarpeeton ja surkea, ja iskä metelöi imurin kanssa, valkoviini kivistelee pääkopassa, vaikkei enää edes yhtä pahasti kuin illalla, Burana on mennyt kurkusta alas, se kun ei räjäytä känniläisen maksaa, toisin kuin parasetamoli, se vain pistää mahan kouristamaan, mutta ainahan minua kouristaa nykyään, ja alan jo toivoa pikkuhiljaa että tämä syöpä on nyt todellakin Syöpä niin pääsee koko vartalosta eroon.
Haisen Offille ja koiralle, koirat vaan tykkää minusta, mutten kehtaa sanoa niille, etten minä tykkää koirista, vaikka niihin olenkin viimeisten parin vuoden aikana saanut itseni siedättymään jo lähes tunteettomalle tasolle. Kunhan pitävät turpansa kiinni.
Syön kolme jättipingviinituuttia, eikä vieläkään helpota. Haluaisin vain, että se soittaisi. Sanoisi nyt jotain. Melkein kaduttaa, etten mennyt panikoimaan paikalle, saamaan hyperventilointikohtauksia ja olemaan liian täynnä toisten Pyhää Surua. Minulle kun tulee jo yhden surevan ihmisen seurassa niin paha olla. Ei kai saisi tulla, pitäisi olla vahvempi ihminen.
Ps. Näin pahaa unta. Ja tajusin, etten todellakaan jaksaisi pelastaa ketään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti