Emokid had a party and nobody came

Riehun ympäriinsä. Kuten nuorelta odotetaankin.
Paiskon avaimiani kovaäänisesti pöytään ja pidän jalkojani pöydällä - ottamatta kenkiä pois jalasta ensin.
Vittuilen kaikille, minun työaikani ei ole vielä alkanut. Hoidetaan työasiat työaikani sisäpuolella.
Pomo kutsuu juttelemaan ongelmasta, itken häpeilemättä.
Kuljen ympäriinsä t-paidassa häpeilemättä.
Rupisine käsivarsineni. Ei tässä natsikurissa muu auta kuin tarttua niihin pieniin vapauksiin, joita vielä hetken on jäljellä.
Ketä se riehuminen hyödyttää? psykologini ihmettelee moneen otteeseen.
Toistan jälleen kerran ärtyneenä MINUA! Eikö se ollutkin tarkoitus, että minun on opeteltava näyttämään tunteitani eikä sulkemaan niitä sisälleni? Ja nyt se ei sitten sovi?

Eikö se ymmärrä. Kuinka vaikeaa tämä on. Kuinka voimakkaasti raivo puskee lävitseni, viha, kuume nousee, käteni tärisevät niin etten saa otetta mistään, hampaani narskuvat suussa, kynnenjäljet ovat porautuneet kämmeniini. Minä tahdon vain huutaa ja paiskoa ja purkaa kaiken pois. En istua selkä muihin päin kasvot ruudulle luotuna, paukuttaa töitä ja vuodattaa toista päivää putkeen ärtymyksen kyyneliä.
Mutta ketä se hyödyttää?
En myöskään ole ainoa, jota työpolitiikan muutos koskettaa, siitä se jaksaa muistuttaa. Kyllähän minä sen tiedän, en minä niin itsekeskeinen ole, mutta minä tässä vihainen olen, minä tässä tuolilla istun minä minä minä, miksen saa kerrankin puhua itsestäni, tunteistani, kerrankin kun niitä ymmärrän? Tähän minua on viimeinen ikuisuus painostettu, mutta nyt kun olisin valmis, se ei enää käykään päinsä. Minä olen liian lapsellinen kun en ajattele toisia, kun otan työasiat henkilökohtaisesti, kun kaipaan kasvoja joita syyttää.
Se jauhaa myös kerta toisensa perään siitä, että perheterapiasta olisi varmasti apua. Eikä jankkaaminen lopu, vaikka kuinka toitotan, ettei se sovi. Etten halua olla vanhemmilleni tämän enempää vaivoiksi, että minä tässä olen viallinen, ei minun lapsuudelleni enää voi mitään tehdä, minä tässä apua kaipaan. En minä halua istuttaa sukulaisiani ja "ystäviäni" penkkiin ja antaa ammattilaisen tentata niiltä, minkä takia minut on niin helppo ohittaa. Miksei minulle soiteta ja pyydetä mukaan rientoihin. Miksi minä olen aina se, joka soittaa. Se vikahan on minussa, joten eikö nyt olisi oleellista keskittyä sen paikantamiseen ja korjaamiseen?

Kotona asiat ei ole yhtään sen paremmin. Sanon, että minua vituttaa, Leijona ärähtää no mikä nyt taas!
Ei kai mikään sitten...
Riitely jatkuu pitkin iltaa, se on ensimmäinen kerta kun Leijona lähtee sanaharkkaan mukaan, se kuittailee ilkeästi tekemisistäni ja siitä kuinka hui kamala on niin vaikeaa. Tietenkin loukkaannun. Ja sanon ilkeitä asioita. Samalla mitalla takaisin. Se painelee vittuun.
Vittuun nimenomaan, sen se paljastaa myöhemmin palatessaan vaimonsa kainalosta. Sano nyt jotaan...
Noh..... oliko hyvä survasu?
Tungen kuulokkeet korviin ja nukahdan sängyn kauimmaiseen reunaan sen nurkasta. Minuun et koske. Minä en suostu tällaiseen kohteluun. Vaikken itsekään ole ollut sieltä uskollisimmasta päästä.
Vatsaa ja kurkkua polttelee kaapista tyhjennetyt nuudelipakkaukset.
Aamupuuro. Senkin oksennan julkeasti pois, jätän ovenkin auki, mitä väliä sillä nyt on. Minun kotini, minun ruumiini, minun paha oloni, ei uskottoman Leijonan, se voi lähteä sinne minne vain tahtoo.

Kysyn äitiltä saanko minäkin sitten juhlat kun valmistun koulusta, kymppiluokalta. Se tiuskaisee että en tietenkään saa, ei siinä ole mitään juhlimisen arvoista.
Iskä nauraa päälle, että lupaa nyt vaan, ei sitä kuitenkaan tule tapahtumaan, sitä valmistumista.
En ehkä saisi loukkaantua yhtä paljon kuin loukkaannun.
Enkä kai siitäkään, kun sanon muuttavani veljen ylioppilasjuhlien jälkeen takaisin kotiin ja äiti tuhahtaa älä unta nää.