Sain kehoituksen hakeutua päivystykseen ahdistukseni kanssa. Ja monta kirosanaa päälle. Ettei tarvitse muita kiusata jatkuvalla seiniintörmäilylläni.
Se olisi niin helppoa. Mennä siitä missä aita on matalin, vain heittäytyä Herran haltuun, mutta valitettavasti uskoni ei ole ikinä ollut niin vahva, että varauksettomasti osaisin luottaa kaiken menevän juuri niinkuin pitääkin täysin riippumattomana siitä ajattelenko itse vaiko en.
Soitin isälleni, sillä ei ollut tyypilliseen tapaan aikaa puida asioita kanssani.
Äiti heitti minut pihalle yrittäessäni jäädä vielä toiseksi yöksi omaan sänkyyni nukkumaan lepositeiden turvalliseen puristukseen. Käski mennä kotiini.
Leijona lupasi rakastaa kaikesta huolimatta, mutta en tahdo luottaa siihen. Työnnän sitä pois. Ei se voi antaa mitä haluan ja tarvitsen. Ei sitä nyt kohtuuttomia voi alkaa vaatimaan.
Päätäni puristaa, minua inhottaa, en osaa edes kirjoittaa.
Heräsin yöllä vessaan ja juomaan, istuin huti, vedin kaiken mukanani alas. Tärinä valutti vedet rinnukselleni, lasi kolahti etuhampaisiin. Enkä enää päässyt takaisin sänkyyn, herätys poltti ranteeseeni jäljen. Älä tyhmä lapsi koske kuumaan levyyn. Enkö voisi ikuisesti tehdä töitä, olla osa koneistoa, pelkkä kuori.
Vihaan kun tuijotetaan muka huomaamattomasti.
2 kommenttia:
Inhottaa, kun en voi tehdä mitään hyväksesi. Auttaisin jos voisin millään. Minä kuitenkin luen jokaisen postauksesi, jos se auttaa. *halauksia*
Tätiosastolta tervehdys!
Sinulla on loistava tapa kirjoittaa! Täytyy tulla ihan ajan kanssa lukemaan tekstejäsi. Jotenkin tuon angstin ja surullisten ajatusten keskeltä pilkottaa kuitenkin hieno itseironia, joka ei välttämäti ole huono asia ollenkaan.
Mummo-jutuistani huolimatta yritän olla neuvomatta sormi sojossa ja kädet puuskassa.... vaikeeta se joskus on, mutta yritän kovasti :)
Lähetä kommentti