Ehkä vain lopetan

Aimée soitti eilen. Se oli pessyt jonkun paitani ja Napsu oli raivosta sekaisin. Lupasin lähettää uuden hikirievun tilalle, se kuulemma käy oikein mahtavasti.

Oikeastaan olen ollut ajattelematta sitä, että ne lähti viikko sitten. Noin vain taas katosivat elämästäni, katselin 30 metrin päästä kun eno pakkasi ne autoonsa ja lähti heittämään Helsinki-Vantaalle, kerran nyt IKEAankin oli menossa (olen muuten aina inhonnut IKEAa sydämeni pohjasta, mutta vanhuuttani olen myös alkanut himoitsemaan lokerikkokirjahyllyä sieltä), poltin tupakan ja lähdin itse iltavuoroon töihin.

Samaltahan se aina tuntuu kun lapsi viedään pois, tikarilta selässä ja sydämessä, oikeastaan kidutuskuolema olisi varmaan helpompi, kun tietää että se kipu loppuu joskus.

Nyt sitä vain herää aina uudestaan ja uudestaan repimiseen ja poltteluun.

Nyt on kuitenkin vähän parempi olla kuin pitkiin aikoihin. Olkoon sitten hetken, kunhan on vain. Tämäkin viikko on kohta kärsitty, enää 5 viikkoa töitä, toisilla lomaa, minä en vielä ole saanut selvitettyä, minä päivänä ja mihin aikaan koulun pitäisi taas jatkua, vaikka tuskin ensimmäsinä päivinä sinne tietäni löydän, työsopimukseni jatkuu 14. päivään. Nyt olen jo päässyt passiiviselle tasolle koulun ajattelemisen kanssa. Ei se tunnu miltään. Paitsi siltä, että en ole aikaansaanut mitään aiheeseen liittyvää koko kesäkauden aikana.

Niin, antaa aivojen levätä nyt kun niillä on siihen mahdollisuus.

Käyn kuitenkin suht viimeisillä höyryillä nyt.

Niin kuin se yksi rouva sanoi; hänellä on ensimmäinen kesäloma vuoden 2009 jälkeen, minun viimeinen kesälomani oli rippikesä 2004, vaikka silloinkin olin poimimassa mansikoita muutaman viikon, ja osa vuoden 2005 kesästä kun muutin Englantiin.
Kyllähän nuoret jaksaa!

Oikeasti ei jaksa, nykyään ihminen kulutetaan loppuun aikaisin.
Henkisesti, ei fyysisesti.
Kun tulevaisuus näyttää niin pelottavalta, eikä silläkään, että tekee kaikkensa ole välttämättä mitään väliä sillä saatko töitä tai pääsetkö kouluun.

Muttei siinä kohtaa kun noin sanotaan hieman häkeltyneenä kärsimyksen teitä verratessa voi kuin hymähtää, huokaista ja sanoa niinpä kai, ja mielessään huutaa saatanaa.

Olen ajatellut useampaankin otteeseen, että vain lopetan tänne kirjoittamasta, se ei olisi kovinkaan suuri menetys maailmalle, palaisin takaisin omiin muumipapanmuistelmiini, paperiversioihin, kuulakärkikynän siniseksi sotkemiin käsiin ja turvonneisiin kämmeniin ja lukkoutuneisiin pikkusormiin, vesirakkuloihin ja jännetupintulehduksiin.

Se on oikeasti enemmän minua, ennen kirjoitin paljonkin. Minulla oli monta eri päiväkirjaa, niissä oli sekä tavallisia päivämerkintöjä, maailman noloimpia runoja (minä en ole koskaan tykännyt runoista mutta joskus riimittelyn tuoma sarkastinen euforia toimii mielialankohottajana), piirroksia, novelleja, koosteita, käytyjä dialogeja niin tämän maailman edustajien kanssa kuin niitä joita päässäni joskus kerrotaan. Otteita muiden teksteistä ja pelkkiä yksittäisiä sanoja tai sanapareja, jotka on sillä hetkellä naurattaneet (kuten happiviikset, se sana saa minut aina hykertelemään, tai ihan tavallinen pylly).

Jään kuitenkin miettimään asiaa, lopettamista.
Ehkä tässä kuitenkin oli enemmän järkeä silloin kun sain olla pahemmassa kunnossa, nyt tuntuu enemmän väärältä kertoa siitä kuinka paskasti menee, enkä edes kerrokaan. Se ei sovi nykystatukseeni.

Lapiollinen kirjallista sontaa.

Minusta itsestänikin se on vähän hassua, että vaikka olen ollut lukemiskyvytön kahteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, olen silti aina tehnyt tarinoita.
Ennen kuin opin aakkoset ensimmäisen luokan joulun jälkeen, tein sarjakuvaa. Piirsin rinssejä ja rinsessoja, dinosauruksia ja tikku-ukko-Anttuja hautautuneena lumeen. Töitäni ei taida olla enää säilössä, taideteokseni eivät olleet niin tärkeitä, että niitä olisi kannattanut säästää.

Sain ensimmäisen X-men-sarjakuvalehteni isoveikaltani ekaluokkalaisena, ja vaikka en englanninkieltä etenkään kirjoitettuna vielä moneen vuoteen osannut, siitä tuli lempikirjani. Luin lehden kannesta kanteen joka ilta, kunnes se oli repaleinen ja sivut irtoilivat. Harjoittelin piirtämään Wolverinen, Stormin, Jeanin, Scottin, Beastin, Angelin...

Seuraavaksi sain 1997 julkaistun Operation: Zero tolerancen, joka oli cross-over-sarjakuvakirja, jossa tutustuin herkkumutanttien lisäksi mm. Fantastic Fouriin ja Spider-Maniin, joista jälkimmäisestä tehty piirrossarja alkoikin suht samoihin aikoihin muistini mukaan pyöriä TV:ssä viikonloppuaamuisin.

Se lukeutuu sairauteeni, että on ylikiinnostunut tietyistä aiheista. Keskittyminen kohdistuu pienelle alueelle, ja siksi yleensä leimataan tyhmäksi.
Minua kiinnosti X-men ja tietenkin ajankuvaan sopien dinosaurukset. Kaikki esitelmäni koulussa kertoivat dinosauruksista ala-asteikäisenä, hyvä ettei vielä yläasteellakin, jos vain tilaisuus olisi tullut.

Ensimmäisen suljetun reissun aikana 10-11-vuotiaana lääkärini ehdotti päiväkirjan pitämistä ensimmäisen kerran. Olen aina ollut lähes kyvytön ilmaisemaan itseäni suullisesti. Sain erilaisia tehtäviä, joista minun piti kirjoittaa pieniä satuja äitin tuomaan siniseen ruutuvihkoon. Psykiatri luki ne tapaamisissa ääneen, ja sen jälkeen pohdittiin yhdessä tarinan syvintä olemusta. Sitä miksi olin kirjoittanut mitä olin kirjoittanut, ja onko tarinassa opetusta.

Osaston jälkeen sain hoitosuhteen lasten- ja nuorten psykiatriselle poliklinikalle ensimmäisen kerran, ja siellä jatkettiin hyväksi havaittua keinoa käydä asioita läpi. Ne kirjoitelmat olivat kuitenkin enemmän päiväkirjatyyppisiä, kerroin suoraan omista tuntemuksistani ja päivistäni, mutta jos jokin tuntui vaikealta, sain sepittää sadun. Kuvitin tekstejäni, jos sille päälle sattui.

Minulla on vielä kirjat noilta ajoilta tallessa. On helppo huomata milloin on alkanut mennä päin persettä, siinä 13-vuoden ikäisenä, kynä painuu syvemmälle sivuun, ja sivut ovat tuhruisia. Merkintöjä on harvemmin kuin ennen, joistakin kohdista sivuja on revitty jopa irti.

Nykyään paperipäiväkirjaa ei ole, tai on, mutta en siihen koskaan kirjoita, koska kirjoitan tänne. Tämä on minun päiväkirjani. Olen blogannut itseasiassa 14-vuotiaasta asti eri palvelimilla, mutta suurin osa niistä on jo kuollut ja tekstit kadonneet internetin mustan aukon syövereihin.

Kirjoitan muutakin. Edelleen pieniä tarinoita ja romaaninpoikasia, niitä on kasassa eri muodoissa omissa kansioissa niin koneella kuin fyysisinäkin painoksina.

Ymmärrän kyllä sen perusvitsin kirjailijoista. Kun istutaan kahviloissa omissa maailmoissa litomassa sanoja paperille. Itseni on ainakin helpompi keskittyä paikassa, jossa ei ole tuttuja, eikä häiritseviä tekijöitä kuten internettiä ja televisiota.

Tällaisina päivinä, kuten tänään, kun menen aamusta kaupunkiin hoitamaan asioitani ja sen jälkeen luppoaikaa jää muutama tunti, eikä rahaa ole hukata vaateostoksiin, hakeudun pieneen räkälään, joka avaa ovensa kymmeneltä, tilaan kupin teetä, joka maksaa euron, selaan iltalehdet lävitse, luen sarjakuvat ja horoskoopit, käyn pihalla polttamassa tupakan, ja sen jälkeen vedän laukustani muistikirjani esiin, ja alan kirjoittaa ajankulukseni.

Kunnon kirjailijoita en kadehtisi synkimmissä unissanikaan, kirjailijan ammatti on hyvin kurinalaista, jos leipänsä tahtoo tienata, ja kaikessa kurinalaisessa katoaa työnilo.

Viimeksi Roman Schatzin suusta kuulin nappiin osuvan lentävän lausahduksen: Siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta itse ainakin uskon tähän totuuteen.

"Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ei lukemalla."