Olen todella kateellinen niille, jotka saavat pitää pienokaisensa kotona, opettaa heille oikeasta elämästä päivästä toiseen ja hermostua jos jokin asia ei mene perille.
Meillä viikonvaihdevanhemmilla ei ole lupaa vihastua ja menettää hermojaan.
Meillä ei ole lupa rankaista eikä tehdä virheitä, tai lapsi ei välttämättä halua enää tulla seuraavalla kerralla takaisin.
Vanhimmaiseni lähti melkein heti aamusta kotiin, spagetti ja jauhelihakastike-lounassuunnitelma jäi sille tielle ja aamuohjelmien sylikkäin katselu vaihtui happamiin mandariineihin ja Charlie Sheeniin hiljenneessä asunnossa. Päämäärättömään pohdiskeluun siitä, koska seuraavan kerran saa omansa itselleen, ja samalla siihen samaan joka kerta iskevään pelkoon menettämisestä, joka varjostaa jokaista onnentäyteistä tapaamista.
Se tuntuu samalla kuin puukko sydämessä, tukan repiminen tukoittain päästä ja siihen kun kynnen lähdettyä sormesta iskisi avoimen kudoksen suolaan. Vähitellen henkinen kidutus vaihtuu vielä pahempaan tyhjyyteen, joka täyttyy pahoilla kekseillä, muroilla ja ehkä myöhemmin sormilla kurkussa, ihan vain että saisi muuta ajateltavaa, että tuntisi taas jotakin ja saisi otteen itsestään.
Vasta muutama vuosi sitten olin itse masentunut teini-ikäinen, joka haki oman isänsä huomiota ja suri sitä, ettei saanut haluamaansa, mutta ei minun enää ole vaikea ymmärtää sitä, minkä takia se vietti suurimman osan niistä päivistä, jotka sen perheen luona vietin omissa oloissaan kokouksissa ja ylitöitä paiskien.
Juuri nyt minusta ei tunnu siltä, että minulla olisi lapsia. Miten muka voisi olla.
Ja se on hyvin vaikeaa olla isä ilman lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti