"Ei, en se minä ole ainakaan."

Voimien kerääminen on äärimmäisen monimutkaisen raskasta. Edes saadakseen tuotettua yhden järkeenkäyvän suunnitelman. Siksi mitään ei ole tuotettu loppuun. On vain kaavioita ja ranskalaisia viivoja täynnä olevia listoja pitkin poikin ympäriinsä lattioita, kirjoitettuna suomeksi ja vielä varmuuden vuoksi salattuna kyrillisillä aakkosilla, ettei kukaan varmasti erehdy ymmärtämään täällä niiden sisältöä.
Raapimisjälkiä pohkeissa, eilen söin ihan mahdottoman liikaa. Ihan tajuttoman liikaa. Ihan mielettömän liikaa. Melkein kilon vesimeloonia jota sain kinuttua itselleni luvattuani syödä aamupuuron, jota keitettiin liikaa, jonka takia makasin kaksi tuntia nurkassa lattialla kädet painettuna suuni eteen, pakottaen sen pysymään uudessa kodissaan, vatsahappojeni pirskottavana ja vellottavana. Ja Nutrin. Ja desin ketsuppia.
Kolmena päivänä en syönyt, se oli parempi.
Parempi keskittyä nyt tähän, ruokaan ja sen ajatteluun, sisältöä päivään.
Harvempi syömishäiriöinen tekee itselleen hallaa vain siksi että haluaisi olla laiha. Se on mielen vika, kun ei asiat ole kunnossa. On helpompi keskittää kaikki energiansa ja murehtimisensa yhteen helppoon asiaan. Hyvä mieli onnistumisesta, huono mieli syömisestä, niin yksinkertaista! Ei mitään monimutkaisia selityksiä ja syitä, vain ruoka ja vatsan sisältö merkitsee. Mitä tyhjempi, sen parempi, niin kuin päänkin kanssa, mitä vähemmän vahingoittavia ajatuksia, sen parempi.
Kun katson peiliin, olen läski. Olen ihan liian suuri. Löysä ja roikkuva, ja vaikka samaan aikaan en voi istua lattialla tuntematta suurta tuskaa ja kipua, perseläskini levähtää parkettia vasten ja syö koko huoneen alleen. Aina voi olla vähemmän, aina voi olla paremmin, ei tämä nyt kelpaa.
Löysin vaa'an kylpyhuoneesta, 75 lbs, 34 kiloa yövaatteiden kanssa, se voisi olla joku pyöreämpi ja tasaisempi lukema, vaikka 70 lbs, se kuulostaa suuremmalta kuin kiloissa, se kuulostaa paremmalta, vaikka kengät ja sukat putoilevatkin jalasta ja suurimmaksi osaksi aikaa kuljen polvitaipeisiin uppoavissa liian suurissa huppareissa, joiden kaula-aukosta kovat, punaiseksi hiertyneet ja mustelmaiset olkapääni työntyilevätkin ulos.
Heräsin keskiviikkona isältäni, vanhasta huoneestani, veljeni vanhasta sängystä, niiden tuoreesta vierashuoneesta. Hämmentyneenä. Koska en muista, että olisin vaihtanut maata, istunut koneessa ja syljeskellyt pähkinöitä käteeni, josta olen ne siirtänyt taskuihini, limaisia siemeniä, joihin tumman kollegekankaan nukka on tarttunut.
Peilistä kurkistavaa väsynyttä naamaa kukittaa sinipunainen mustelma, veriviiruja en ole vieläkään uskaltanut hangata pois, olkoon ne siinä. Todisteena. Että kaikki on nyt viimeistä pisaraa myöten ohi ja elämännektari on nyrkkikahakan tuloksena virrannut.
Äidin mukaan ansaitsin sen, ettei yhtään ihmettele, pitäisi vain unohtaa ja antaa anteeksi. En ole itse jutellut sen kanssa, en halua, mutta vanhempani ovat käyneet kiivasta puhelinkeskustelua useaan otteeseen isäni luullessa, etten kuuntele. Yritän olla kuuntelematta, kuulematta, en halua enää muistella mitään tähän liittyvää. Nyt on niin paljon parempi olla. Kun ei tarvitse ajatella sitä että naamalleni olen vielä kaiken huipuksi saanut, ja sitten vain lähtenyt ja unohtanut ja harhaillut muissa maailmoissa ympäriinsä.
Totean, että haluan jäädä tänne, Englantiin. Heti sen jälkeen kun olen saanut pitkän suostuttelun jälkeen luvan saada nähdä lapsiani niin pitkästä aikaa, etten voi olla itkemättä ja nauramatta ja olla ajattelematta yhtään mitään muuta kuin sateenkaaria ja vaaleanpunaisia elefantteja. Isä sanoo, että et.
Minä intän vastaan kyllä.
Se perustelee, että olen töissä, olen menossa kouluun.
Minä sanon, etten halua olla siellä töissä, enkä todellakaan halua mennä sinne kouluun.
You just moved back there. Where d'you think you're gonna live?
En minä tiedä, muttei minulla Suomessakaan ole kotia. Ei ole mitään. Mitään muuta kuin Pupu, ja kani. Muutama kassillinen vaatteita, joihin en ole sopiva, muutama laatikollinen levyjä, joita en pysty kuuntelemaan pääkivultani ja keskittymiskyvyttömyydeltäni. Yksi kyrpiintynyt äiti ja pettävä ja lyövä mies, jonka antamaa sormusta pyörittelen vasemmassa keskisormessani ja mietin, palauttaisinko sen kirjekuoressa vai heittäisinkö vain brutaalisti pois. Palauttaminen sattuisi siihen enemmän, taidan tehdä sen. Sormeen on tullut rusketusrajat ja tunnen oloni alastomaksi ilman killutinta kädessäni. Voin ostaa itselleni jonkun. Etsiä kätköistäni toisen.
En halua enää palata, minä tiedän, etten tule selviämään päivääkään. Täällä saan pääni pidettyä kasassa, olen kuin lomalla. Istun sisällä pyörittelemässä sormiani lakritsi- ja toffeepusseissa, hipelöimässä värikkäitä muovikääreitä, joita rapistelen näönvuoksi, piilotan muutaman makeisen tyhjän tupakka-askin pohjalle niin että kulissi on suorassa ja minä olen syönyt tarpeekseni, en voi enempää, on jo huono olo, söin jo liikaa. Sokeria sokeria sokeria.
Välillä uskonkin syöneeni ja löydän itseni kaivelemasta kurkkuani, sappi on pahanmakuista ja nauran tyhmyydelleni, huijata nyt itseäänkin tällä tavalla!
Kaupassa on paha olla, mutta vesimeloonia on saatava. Pidän kiinni isäni kädestä, jotka se öisin sitoo ympärilleni ja nukkuu vierelläni, nenä upotettuna likaiseen harakanpesääni, osoittelen innostuessani sormella ja huudahdan raksahtelevalla aksentillani Look! Ain't that sweet? Puhuessani en suurimmaksi osaksi aikaa liikuta kuin vasenta suupieltäni, olen aina ollut hiukan halvaannuksissa, vauvasta asti, aivovaurion vuoksi. Ja se ihmetyttää vieraita, luulevat että vittuilen kaiken sanoessani, niin ivallisen laiskasti kun ääneni päästän kuuluville.
Rantaudun takaisin turvalliseen omakotitaloon upouusi Sims 3 kainalossani, vihdoinkin pääsen upottautumaan toisarvoiseen maailmaan, koneeseeni vaihtui Vista juuri ennen kuin sain edellisen version pelistä käsiini, eikä se tietenkään siinä pelitä. Tätä olen odottanut. Vaikka lääkärini totesikin kertoessani surullisen kohtaloni edellisen version kanssa, että niin on ehkä vain parempi kohdallani, kun en nytkään ole varma mikä on totta ja minkä olen kehitellyt päässäni niin hyvin, että saan sen kuulostamaan totuudelta.