Miun Perhe

Leijona: aviopuoliso Aivovasara: kani Lapset: Jupu, Napsu, Nupsu & Romy

maanantai 15. kesäkuuta 2009

"Oletko koskaan toivonut olevasi nainen?"

Hoitaja pommitti kysymyksellä aamupäivästä, enkä tiennyt mitä vastata. Siksi vastasin "kyllä kai". Joinakin heikkoina hetkinä. Kun tunnen emaskuliinisuuteni ryöppyävän ylitse ja hukuttavan kaikki ympärilläni.
Silloin tunnen olevani estrogeenikupla kun viilaan ja lakkaan röpelöisiä pojankynsiäni. Kun värjään ja leikkaan hiukseni kylpyhuoneen peilin edessä. Kun tuijotan kasvojani samaisesta peilistä, tutkiskelen, puristelen, levitän rasvaa ettei iho tippuisi päältäni. Kun saan raivokohtauksen leukaan ilmestyneelle stressipaiseelle ja kaivan sen tyhjäksi, painelen jääpakkauksella, että turvotus, punotus ja verenvuoto lakkaisi, peitän sitten pakkelilla ja sipaisen summamutikassa ruskeaa väriä kulmakarvoihini sen jälkeen kun olen nyppinyt ja harjannut ne muotoonsa.
Kun valitsen vaatteita tunnista toiseen, eikä mikään sovi päälle. Kun ahdistun siitä, että sukkani eivät sovi asukokonaisuuteen. Kun kopsuttelen katuja pitkin korollisissa kengissä saadakseni hieman ylväyttä, ryhtiä ja pituutta hiirenharmaaseen varteeni.
Kun olen kiinnostunut maskeerauksesta ja voin keskustella tuntikausia naisten kanssa eri huulipuna- ja meikkivoidemerkeistä, vartaloemulsioiden tuoksuista ja parhaista hiustenhoitotuotteista, joihin kenelläkään ei ole varaa.
Kun en voi syödä puuroa kuin aamuisin, etten assosioisi sitä oksentamiseen ja pilaisi päivän ainoaa ateriaa, josta nautin, itseltäni. Kun ostan kaapit täyteen Nutrilettiä ja haaveilen "että sitten joku päivä pidän kunnon paastopäivän". Kun syön suklaata suruuni ja ilooni ja kaikkiin mielentiloihini ja poden siitä huonoa omatuntoa. Kun en uskalla ostaa kaupasta sipsiä ja karkkia tai juustoa ja leipää, etten vain söisi niitä yksikseni.
Kun puristelen ja itken läskejäni enkä käy suihkussa ennen kuin on pakko, ettei tarvitse kohdata todellisuutta. Kun sairastan naisten dominoivaa syömishäiriötä.
Kun en yletä ylähyllylle ja joudun pyytämään seitsemän vuotta nuorempaa pikkuveljeäni laittamaan muropaketin paikalleen puolestani. Kun en jaksa nostaa kirjapinoa lattialta kerrallaan, vaan joudun kiikuttamaan pari kappaletta kerrallaan paikalleen.
Kun suuttuessani tai loukkaantuessani alan mököttää ja oikutella, kun muistan vihani liian kauan, enkä anna anteeksi, ennen kuin saan vastineeksi ruusupuskan tai timanttikaulakorun. Kun tunnen missä vain ihmissuhteessa itseni kaltoinkohdelluksi joka toinen sekunti ihan vain siksi, että parin vuoden takaista loukkausta ei ole vieläkään tajuttu pyytää anteeksi.
Kun muistan kaikkien merkkipäivät.
Kun kuuntelen muiden huolia, neuvon, rohkaisen ja selitän, miksi kukakin käyttäytyy kuten käyttäytyy, analysoin ja saan toiset vakuuttuneeksi siitä, että näin juuri on toimittava.
Kun katselen miehiä ja annan niiden tarjota paukkuja ja viedä minut kotiin, vaikken ole edes ikinä nauttinut miessuhteistani, kun teen sitä vain, että joku pitäisi minua sylissään ja silittelisi niskavillojani, vaikka saankin siitä kylmiäväreitä. Enkä tuntisi itseäni ihan niin huonoksi miessukupuolen edustajaksi, kun tuntisin, jos pyytäisin naista kietomaan kätensä ympärilleni ja suojelemaan kaikelta.
Kun en nolostu kuukautiskertomuksista, vaan samaistun tilaan ja syön äitini kanssa juustokakkua ja katson Hugh Grant -elokuvia käpertyneenä sohvannurkkaan. Kun on lupa syödä kerran sattuukin niin kovasti.
Kun poden kroonista vauvakuumetta joka hetki elämässäni. Kun olen niin sekaisin, että kuvittelen vasemman käteni olevan lapseni, joka tarvitsee rakkautta ja huolenpitoa, vähän maitoa ja paljon halauksia.
Kun en edes tule ajatelleeksi hyvännäköistä naista hyvännäköisenä, eikä ajatus runkkaamisesta pälkähdä päähäni kirveelläkään.

Sitä voisin jatkaa loputtomiin. Ajatuskehää. Kun en tunne itseäni mieheksi ollenkaan. Kun olen maailman paskin isähahmo lapsilleni, jotka kaikki ovat ihmeitä. Kun metri 53 senttinen - olen mennyt kasaan sentin, mikä ei ole todellakaan suotavaa - ruhoni on pelkkää luuta ja nahkaa, eikä lihaksista ole tietoakaan. Kun katselen kivannäköisiä naisia, joille en varmasti kelpaisi - ei kukaan nainen halua itseään pienempää ja ongelmaisempaa ja heikompaa miestä rinnalleen, ei semmoista neitiä. Ehkä vähäksi aikaa, ihan vaan kun äidinvaistot huutaa jättämästä raukkaparkaa ojaan nyhjöttämään. Johan se on tullut todistetuksi.
Senkin itsesäälintäyteinen paska.

Olin tänään keittiöllä, en uskaltanut käteni takia tiskata, tein salaattia, mikä ei ollut maailman helpointa hommaa niskaan hengittävän vartijani takia, ei sitä hullulle veistä jätetä käteen katsomatta perään silmä kovana.
Kävin lasketuttamassa arpeni ja ottamassa pika-CRP:n, vieläkin se on runsain mitoin koholla, ties vaikka käsivarsi joutuu kuolioon ja tipahtaa pois, pääsisi siitäkin ja sen tulehtuneisuudesta.
Minua hävettää, koska olen ajatuksissani kysynyt vanhemmiltani liian monta kertaa, onko Leijona tulossa katsomaan minua. En minä halua nähdä sitä enää koskaan. Enhän?
Se olisi liian helppoa. Antaa vain anteeksi ja palata huolettomaan arkeen. Ei joutuisi ahdistumaan siitä, että jos täältä joskus uskallan lähteä, joudun aloittamaan kaiken alusta yksin, enkä todennäköisesti tule enää koskaan tuntemaan oloani turvalliseksi kenenkään kanssa.
Ihan kuin se edes ottaisi minut takaisin.
En halua pallotella tällä ajatuksella, miksi se edes putkahtaa liian tasaisin väliajoin päähäni... Eikö vain voisi eliminoida tunteensa ja pahanolonsa, enkö vain voisi saada kaiken turruttavaa lääkettä hieman suurempaa annosta vielä.

En minä ole toivonut olevani nainen, minä olen toivonut olevani mies.

Ps. Haluan vain sen sanoa usein esiin putkahtaneeseen "en halua myöntää olevani vammainen"-angstiin: minä en halua olla jotenkin erilainen kuin muut ihan vain siksi että pääni käyttäytyy kuten käyttäytyy. Koska "hei minulla on traumoja!". En halua turvautua liian helppoihin tekosyihin olla tekemättä mitään. En tuntisi oloani mukavaksi asuessani valtion kustantamassa asunnossa, en syödessäni valtion kustantamia ruokia, en käydessä kunnan takaamassa turvatyöpaikassa 20 tuntia viikossa, ihan vain että olisi jotain tekemistä ja että saisin pari penninhyrrylää taskunpohjalleni. Minä haluan ansaita samalla tavalla kuin muut, olla yhdenvertainen ja ihan tavallinen poika, OIKEA POIKA, ihan niin kuin Pinocciokin.
Siitä vielä Without linelle, se on minulle paljon hyväksyttävämpää että saa ruoka-allergian takia tukea, onhan erikoisruuat paljon kalliimpia ja joka paikkaan täytyy varautua omin eväin ja vaikka koulussakin olla tarkkana siitä mitä suuhunsa pistää. Se poikkeaa normista, mutta kukaan ei ajattele, että olisit jotenkin erilainen vain koska et pullamössöpatonkia naamaasi voikaan vetää. Kun sitten taas jos nauha menee poikki kesken lauseen ja huomaat repiväsi kanssakeskustelijasi tukkaa raivoissasi asiasta, jota et edes muista... sellaisen sairauden valitettavasti huomaavat muutkin muustakin asiasta kuin siitä että ramppaisi paskalla viiden minuutin välein.
En oikein pääse tästä eteenpäin tai edes uskalla tarkentaa.

3 kommenttia:

ebba kirjoitti...

Oho, kun kirjoitat hienosti. Tuli kylmät väreet. Palaan varmasti tänne uudemman kerran.

girlygirl kirjoitti...

Sun blogiasi lukiessa herää vaan ajatus, että kyllä oot saanu kokea niin paljon sun elämässä kurjia juttuja. Mutta varmasti myös iloja, omat lapset ja rakkaus. Ja oot selvinnyt niin paljosta. Ihan ihmeellistä. Mahtavaa, miten osaat kirjoittaa tuntojasi auki.

Voisitko kuvitella, että yrittäisit antaa anteeksi Leijonalle, ei hänen vaan itsesi takia? Sen teko oli tietenkin hirveän väärin, eikä sitä saa pois. Anteeksi antaminen ei oo sama asia kuin unohtaminen. Saat silti olla loukkaantunut. Mutta oot niin hirveän monesta jutusta selvinnyt, että voisiko tästäkin selvitä, yhdessä? Ja olisiko ehkä helpompaa päästä jaloilleen jonkun sellaisen kanssa, johon voi tukeutua?

Ja vammaistuki, asumis-, työ- ym. tuki ylipäänsä jne...eikö nää jutut vois auttaa sua aluksi jaloilleen, jotta sitten myöhemmin voisit taas jaksaa enemmän? Sulla voi olla vielä koko elämä edessä.

Voimia hirveesti!

nccy kirjoitti...

Joo, tajuan. Täysin eri asia.
Tajuan että se on selkeesti enemmästä, kuin "vammaistuki" nimikkeestä kiinni. Ja ei ollut tarkoitus verrata. (toivon etten loukannut)

Tosta leijona jutusta, vaikka anteeksi et ikinä milloinkaan voisi antaa, saattas kunnon juttutuokio tehdä hyvää?