Mitä sanoa anorektikolle joka ei tiedä sairastavansa?

Ei mitään. Valitettavasti.

Minulla on dilemma. Luokkakaverini tavoittelee jotakin 50-kilon, tai siis ensin se oli 53 kiloa, mutta nyt se taitaa olla taas vähemmän, painoa. Nyt se on ruvennut uudelle dieetille, näitä hyökkäys, laihtuminen, vakauttaminen ja "risteily", jolla viitataan loppuelämään kun dieetistä on tullut osa arkipäivää-hömpötyksiä, jotka on kylläkin tarkoitettu ihmisille, joilla oikeasti on varaa pudottaa, ei niille, joilla nyt omasta mielestään on vähän liian paksut reidet. En sano sen dieetin nimeä tässä, jos mielesi on oikeasti niin sairas, mene ja etsi se itse.

Anoreksiaa sairastavat ihmiset ovat itsekkäitä. Bulimikot on sentään kivempia, koska ei kuuluta ympäri kyliä oksenteluistaan ja ruokaorgioistaan niin että toisille tulee paha mieli. Tai siis eiväthän ne jotka tietävät sairastavansa anoreksiaa ole niin tyhmiä että sillä toisille pahan mielen tekevät, mutta nuo jotka eivät vielä tajua kylläkin.

Jos ihmisestä tulee pahantuulinen ja luontaantyötävä "dieetin" eli ruokavalion muuttamisen seurauksena, hän on väärillä vesillä.

Jos ihminen joka on 173 senttiä pitkä ja lähestyy viidenkymmenen kilon painoa, ja silti näkee että pitää laihduttaa, hän on idiootti.

Ja jos tällaiselle ihmiselle ei voi sanoa asiasta mitään koska hän on niin in denial, hän voisi puolestani ampua aivonsa pihalle, koska kukaan sellaista jaksa katsella, ainakaan ne, jotka ovat syömishäiriötä omana aikanaan pahemmin sairastaneet. Jos näin tiukoilla aikoo koko loppuelämänsä vetää, mihin helvetin väliin se hauskanpito oikein mahtuu? Ensiviikonloppuna pitäisi olla pre-koulunpäättäjäispippalot parin luokkiksen kesken, jotka, kuten en minäkään, 1. kesäkuuta pysty millään olemaan maisemissa kun Suvivirsi lähtee soimaan, mutta eiköhän tämä tyttö tule kieltäytymään koska on nyt dieetillä eikä saa syödä kuin proteiinia, ja siiderissä on niin paljon hiilihydraattia, että kaikki menee pilalle, ja paikallehan ei voi ilman juomista tulla, koska siellä on kuitenkin syömistä, mikä ei sovi hänen ruokavalioonsa, eikä niitä sipsejä ja muuta mukavaa voi olla mässyttämättä.

Tiedättehän mikä olo minulla on nyt?

Olen 154 senttiä pitkä ja painan jotakin 47 kilon kumminkin puolin, varmaan nyt kun en ole käynyt vaa'alla pariin kuukauteen kun se meni rikki jopa viisikymmentä kiloa, eli minä olen läski. Minä olen inhottava ällöttävä normaalipainoinen ihrapallero jolla ei ole minkäänlaista elämänarvoa. Jos minua kaksikymmentä senttiä pidemmät ihmiset jotka ovat lähes saman painoisia päättävät olevansa liian painavia, niin minähän olen yksi elefantti.

Minulla on oikeasti ihan saatanan paha olla ja tekee mieli mennä oksentamaan koululounas pois vaikken syönytkään kuin hyvää salaattia, pari kasvispullaa ja sämpylän, mutta niistä tulee varmaan maidon ja rasvan ja currykastiketilkan kanssa melkein 500 kaloria, joten olen syönyt tänään jo 500 kilokaloria vaikka kello ei ole edes puoltapäivää, eikä niissä ole lähes yhtään proteiinia; vitamiineja ja hiilareita ja rasvaa vain. Mutta se on jo liian myöhäistä, siitä on jo tunti, minä olen jo auttamattomasti läski. Ainut mitä voin tehdä pelastaakseni tilanteen on olla syömättä koko loppupäivä, pantava 123 prosenttia liikuntasuorituksiin ja tehdä vielä ylimääräistä päälle.

Olen nyt itkenyt tätä pahaa oloa tunnin Leijonan kanssa kiikussa istuen, mutta siitä että se sanoo että olen kaunis ja ihana ja niin täydellinen juuri nyt tulee vain paha mieli, koska se huijaa, enhän minä voi olla jos ei liian laihat tytötkään ole.

En voi olla koulussa kun on niin paha olla vääristyneiden ihmisten keskellä, enkä voi olla olemassakaan, koska olen itsekin niin vääristynyt. Voi miksi en enää kykene 200 kalorin ruokavalioihin ja kolmen tunnin jumppiin, joihin päälle kävely- ja juoksulenkit? Onnellinenhan minun pitäisi olla siitä että en ole enää niin sairas, mutta jos on edes vähän sairas, ei voi olla tyytyväinen.