Eilen oli hassu päivä.

Heräsin hyväntuulisena ärtyneenä vain hivenen on-going turvottelusta, kun tiesin jo valmiiksi edessä olevan raivarin lattialle vedetyn vaatekaapinsisältöni kanssa. Sain juuri ja juuri itseni ihmisennäköiseksi keskipäivän merkiksi, kun oli aika lähteä homeenkatkuiselle kirpputorille ripustelemaan esittelykelpoista rojua näytille.

On hiostavaa.
Päässä humisee.

Kotona odottaa aamulenkinraikas Leijona kädessään pakastepussillinen vihanneksia ja soppakauha, se uhoaa tekevänsä tänään ruokaa, etten varmasti saa luistettua syömisestä. Ja koska se haluaa tehdä jotakin mukavaa. Että mene vaan lekottelemaan päikkäreille.

Ajatelkaa!
Leijona tekee ruokaa!
Mies joka kysyi ensimmäisenä viikkona asuessamme yhdessä kuinka tätä uunia käytettiinkään.
Hah.

Ja on muuten hyvää, oikein hyvää. Nuudelinpätkiä ja kastanjoita ja nam kaikkea muuta wokkisöheröä.
Paitsi että.
Yksi pieni juttu. Vähän ongelma.

Ohjeessahan sanotaan kookosmaitoa.

Taon pöytää nyrkilläni ja naama kutisee enkä saa henkeä kurkun turvotessa umpeen.
Saan adrenaliinipiikin jalkaani, syke hyppää taas korvista ulos, pyörryn joksikin aikaa, pääni heiluu ilmassa, niska hankaa vasten Leijonaan kyynärtaivetta kun se kantaa minua sylissään. Se kiroilee.
Ja minulle ei ole muistettu laittaa kenkiä jalkaan.

Ei edes sukkia.
Paljasjalkainen lapsi.

Ensiavussa apulaisylilääkäri toruu erikoistuvaa poikaa, joka oli määrännyt jotakin lääkettä aikuisen annostuksen ihan vain sen perusteella että olen jo täysi-ikäinen. Eikä ottanut huomioon sitä että olen lapsenmitoissa. Luulevat etten kuule, en vain osaa avata silmiäni.
Äiti kertoo että Leijonalla on hermoromahdus, se itkee aulassa ja syyttää itseään, minuun lirutetaan ravintoa nenämahaletkun kautta, saan kanyylin takaisin kämmenselkääni, antibioottia varten, ne ei täällä tykkää punoittavasta ja haavanesteilevästä silppurikädestäni.
Saan mennä kotiin vielä yöksi, anelen sitä, huomenna olen kuitenkin taas hoitajien nenän alla. Lupaan olla kiltisti. Leijonakin lupaa, sen nenä on punainen ja sieraimet värähtelevät äkkinäisten hengenvetojen tahdissa epäsymmetrisesti.

Anteeksi. Anteeksi mä vaan satutan sua koko ajan.

Se ei usko kun sanon ettei vahingoista olla. Että ihan sama, en minä välitä. Jos se ei tarkoittanut.
Imeskellään Marianne-karkkeja ja annan muumipiparin pehmentyä kitalakeani vasten.

Väsyttää enkä haluaisi lähteä.
En haluaisi muistaa mitään.
En haluaisi että tämä on näin vaikeaa.