Mie en tykkää edelleenkään suihkussa käymisestä. Mieluummin pursotan liikaa shamppoota kämmenelleni, kastelen tukan vessan käsisuihkulla lavuaarin yläpuolella, hieron shamppoon siihen ja huuhtelen. Eihän se suihkua korvaa, mutta lykkää kunnon peseytymistä parilla päivällä.
Ja enää en sentään änge päähäni käsisaippuaa vaan jaksan hakea sen tukanpesuaineen viereisestä saunasta.

Minulla ei oo tupakkaa. Tai on ehkä kaksi murusta topan pohjalla, mutta niistä ei edes riitä haisteltavaksi. Toisaalta ei haittaa, mutta sitten taas sitä varten että käy Ärrällä pesin tukankin. Koska en eilen jaksanut lähtä hakemaan, kerran oli niin väsy, vaikka loppujenlopuksi väänsinkin kaiken valmiiksi ennen kuin sammahdin sohvasängylle Leijonan kainaloon. Kaiken päälle ehdittiin vielä katsoa se Pieniä Punaisia Kukkiakin (Kan Shang Qu Hen Mei), ja minusta se oli ihana, vaikken sitä oikein tajunnutkaan, mutta nyt oli kuitenkin vasta toinen kerta kun sen näin, enkä minä niin nopeasti ymmärrä elokuvien tarkoitusta, minun on niin hankala istua paikallani (tai siis maata paikallani), ja kaiken päälle yrittää keskittyä.
Jos se kolmas kerta toden sanoo.

Meillä on ollut aika vaikeaa.
Kun minulla on ollut paha olo ja olen oksennellut ympäriinsä, päätä on särkenyt ja on kiukuttanut ja mahaakin pistää ja olen päättänyt että nyt tulee paniikkikohtaus jos täytyy ihmisiä nähdä.
Ja sillä on sytostaateista paha olo eikä se voi syödä ja sekin sitä harmittaa ja sitten väsyttää ja kiukuttaa.
Eikä sillä, ei meillä ole ollut keskinäistä aikaakaan, nyt viikko äitillä pyörimässä kun en ole pystynyt olemaan kotona, ja sitä ennen ne siskot kylässä, mutta ehkä ne on vaan tekosyitä. Eihän me olla juteltu sitten tammikuun, jos aikuisten oikeasti puhutaan. Enkä minä tiedä oikeasti miksi se on taas minun kanssani ja miksi minä olen sen kanssa, niin vain nyt on, eikä sitä itse ehkä edes kyseenalaistaisi, jos ulkopuolelta ei tulisi sitä painostusta.
Että miksi jos siitä ei ole kummallekaan kuin harmia.

Mutta onko se muka parempi olla ilman jos sen ajatteleminenkin viiltää rintaa ja käy itkettämään.

Eilisilta oli onneksi hyvä ja oli halailua ja pussailua ja panemista ja sylikkäin makaamista.

Leijonasisko

Omasta mielestäni en ole tätä tarinaa kertonut teille, mutta en voi mennä vannomaankaan. Se on kuitenkin sen verran henkilökohtainen, ei niinkään minulle, mutta Leijonalle, että vaatii aika oikean hetken. Kuitenkin mietin tätä asiaa suhteellisen usein, sitä kuinka se heijastuu Leijonan käytökseen ja arvoihin, mielipiteisiin, ja siihen miten se käsittelee minua ja ongelmiani.
Olen sanonut, että Leijona on todella kesy ja kiltti, mikä pätee suurinpaan osaan ajasta. Suuttuessaan, jota siis tapahtuu harvemmin, se käy päälle, mikä ehkä osaltaan selittyy sillä että se on mies, ja sillä, että se hautaa useita ärtymyksentuntemuksia sisälleen, koska aina on kivempi olla positiivinen ja kiltti toisille.
Se on kasvatettu suhteellisen vapaasti, mutta silti kristillisen moraalin painostamana. Se tekee kaikkensa miellyttääkseen vanhempiaan ja ympärillä olevia, mutta silti salaperäisesti osaa etsiä omaa etuaan kaikesta.

Olen miettinyt tätä tarinaa Leijonasiskosta, jonka kohta kerron, taas enemmin viimepäivinä Leijonan identiteettikriin takia. Se ei tunnu osaavan päättää mitä haluaa rakkauselämässä, missä haluaisi asua ja mitä tehdä.

Niiden vanhempien takanreunuksella, kirjahyllyssä ja pienellä korokkeella eteisessä on valokuva leveästi hymyilevästä yläasteikäisestä tytöstä, jolla on piikkisuorat oranssipunaiset olkapituiset hiukset, vihreät kirkkaat silmät ja punainen läpikuultava puuvillaliivi. Sen poskissa on pienet hymykuopat ja nenänvarrelle on puhjennut pisamalauma. Se ei ole mitenkään pieni, muttei suurikaan tyttö, terve ja rehti, vaikkei se oikeasti terve olekaan.
Sillä tuli vauvana aivovaurio, ja se jäi kehitykseltään ikätasostaan jälkeen.

5 vuotta nuorempi pikkuveli vietti paljon aikaansa siskon kanssa, autteli sitä läksyissä ja saattoi kouluun, puolusti ilkkujilta kärkevällä kielellään ja terävällä päällään, minkä takia usein ajautuikin hankaluuksiin ja kahakoihin.
Yhtenä päivänä alkuvuodesta vuonna 1982 se jäi ihmettelemään kun sisko ei tullutkaan suoraan koulusta kotiin, kuten tavallisesti, vaikkei niiden vanhemmat heti huolestuneetkaan, olihan se jo 17-vuotias fyysisesti, vaikka henkisesti menikin alle kymmenkesäisestä.
Paria tuntia myöhemminkään siskoa ei kuulunut, ja pikkuveli päätti lähteä etsimään sitä kyliltä, siihen aikaan kun kännykät arkikäytössä kaikilla oli vasta kaukainen ajatus tietotekniikkaan perehtyneiden insinöörien pääkopassa.

Vielä nytkin Leijona käy siskonsa kuolinpäivänä sen haudalla, vie sille kynttilän ja on masentunut muutaman päivän sekä ennen että jälkeen.
En ole koskaan itse menettänyt yhtäkään sisarusta, ainoastaan velipuolen vuosi sitten itsemurhalle, mutta sen ei voida laskea tulevan lähellekään, sillä itse en siitä pitänyt alkuunkaan, joten en osaa oikein suhtautua sen tuntemuksiin ja mielenliikkeisiin tässä sisko-asiassa, jonka se ottaa näin melkein 30 vuoden jälkeenkin varsin raskaasti.

Leijonasisko menehtyi siihen, että putosi kiviportaat alas päälleen ja vuosi tyhjäksi rappukäytävään sitä hetkellä naljalleiden ja tönivien poikien jäädessä jähmettyneinä tuijottamaan perään.
Kyllähän sitä miettii, ajattelevatko nämä pojat vielä tekemisiään, kohta viisikymppisinä, vai ovatko he vain sulkeneet sen pois mielestään ja kohauttavat vain olkiaan todeten oma vika.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä".

I like what's gonna be tomorrow (Latvia)

Vastikään ilmestyi suomalainen elokuva vammaisten nuorten aikuisten elämästä Vähän kunnioitusta, telkkarista on saanut seurata kehitysvammaisten arjesta kertovaa dokumenttisarjaa, eikä vammaiselokuvadokumenttifestivaalikaan ole mikään uusi juttu enää tällä uudella vuosikymmenellä.
Siitä, miksi Hollywood ei sen tarkemmin ole aiheeseen tarttunut, ei ole mitään ihmetystä; se on vaikea käsitellä. Kuinka sitä pitäisi kohdella toisten joukossa kulkevia "hieman erilaisia" ihmisiä, joiden henkinen vamma ei välttämättä näy ulospäin. Onko ne ällömöllöjä vai osaako sitä ymmärtää tämän uniikin piirteen heidän sisällään ja kunnioittaa sitä kuitenkaan paapomatta liiaksi.

Kuten tavallista, vammaisasiat ovat itselleni henkilökohtaisesti varsin vaikeita oman vammaisuuteni takia, joka mielisairausoireilun lisäksi näkyy niinäkin hetkinä, kun menee paremmin aloitekyvyttömyytenä ja kankeutena ajatusten kanssa. Oikeastaan olen huomattavasti fiksumpi tautini reaktiivivaiheessa, kuin sen ollessa remissiossa, älykkyysosamäärätestien mukaisesti jopa 20 pisteen verran, mikä on hyvin paljon.
On kuitenkin hyvin vaikeaa myöntää olevansa jotenkin "poikkeava/erilainen" suurimmasta osasta väestöä, suoranaisesti kiellän sen, mutta ehkä nykyään ennemminkin sen takia, että minua hävettää se, etten ikinä voisi suhtautua niin positiivisesti elämään kuin ne, joiden vammaa on kodeltu vammana pienestä asti.