Come to papa

On todella vaikeaa olla empatisoimatta. Olla kysymyttä ja paijaamatta, katsella vain muualle kuin toista ei olisi vitutuksessaan olemassakaan, jutella muiden kanssa ja nauraa.
Muttei sitä heti saa rynnätä tilanteeseen ja sääliä ja olla olkapäänä, muuten toinen ottaa joko itseensä tai sitten riemastuu lisää itsesäälistään ja seuraavalla kerralla on entistä dramaattisempi otteissaan.

Varmistan koko päivän, etten jää sen kanssa kahden, ennen kuin se on valmis.
Omaa suruaan täytyy ensin käsitellä.

Noin viisi ja puoli tuntia porukan keskellä oleminen on siihen riittävän pitkä aika. Silloin omassa päässään on saanut käytyä kaiken läpi, alkaen niistä syytteistä läheisimpiään kohtaan, että miksei ne kysy mikä mulla on kun oon hiljainen ja surullisen näköinen?

Because you're not there yet, sweetheart.

Otan sen huomioon muuten kuin puuttumalla sen olotiloihin. Ryhmätöissä kysyn mielipidettä kysymyksin, joihin voi joko vastata kyllä tai ei, odotan tupakkatauolla, että se saa poltettua omansa loppuun, vaikka olenkin ihan jäässä, en valita elämästä ja lähetän positiivista energiaa sen usvaan.

Viiden ja puolen tunnin murjotuskohtauksen jälkeen surunmurtama peikko kuoriutuu takaisin ihmismuotoonsa, pyytää vielä kahdenkesken ulos, ja silloin saan vihdoin suostua siihen pyyntöön.

Kun ihminen on käynyt asiansa kunnolla lävitse, siitä ei enää tarvitse puhua suoraan, jos kuuntelijalla on aavistus siitä, mistä on kyse. Silloin voidaan puhua säästä. Kuuntelija tunnustaa toisen tuskan läsnäolollaan, ei sanoilla. Sanat on tarkoitettu aseeksi, eikä niitä tarvita ystävien kesken.

Ei angstausta pilaamaan toisten päivää, ei tule sanoneeksi mitä ei tarkoita, antaa surunsa vuotaa pois ja puhdistuu oikein eikä tulehduta haavojaan tai auo riehumisellaan vahingossa toisten omia.