Ihan paras päivä!

Tätä on ootettu! Siis kuin kuuta laskevaa konsanaan. Kivaa päivää. Päivää kun tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä! Päivää kun ei masenna tai ei käy ylikierroksilla, tuntuu pystyvänsä vaikka ja mihin, eikä ole maailman paskin ihminen vaikka päättäkin vain löhötä ja herkutella sohvalla kultsimultsinsa sylissä, pelata feisbuukipelejä kultsimultsinsa feisbuukitilillä ja tuijotella telkkaa kultsimultsinsa kanssa! Päivää kun oikeasti kiinnostaa elämä ja tuntuu siltä että tässähän saattaa olla jopa jotain järkeä. Päivää kun jaksaa nähdä kokonaiskuvan eikä aina vain pieniä murusia sieltä ja täältä ja tuolta osaamatta rakentaa niistä oikeannäköistä palapeliä. Päivä kun maha on pömppö ja turvoksissa mutta vittujakaan ei voisi kiinnostaa kun aurinko paistaa ja hymyilyttää niin että peräsuolikin suipistelee ylöspäin!

Tänäinen poliaika siirrettiin eilen puoli yhdestä kymmeneen. Ensin en ollut alkuunkaan mielissäni, mutta sittenpä alkoi tuntua siltä, ettei sillä nyt sen suurempaa väliä ole. Kouluun hakemaan tehtävämonisteita, bussilla miekkarille, siellä vuorovaikutuksentäyteistä keskustelua, Sinooperi, apteekki, ruokakauppa ja takaisin kouluun tekemään tiistaitehtävät valmiiksi. Kotiin halailemaan ja tavarataloon pyörähtämään hanipupsipuppelin kanssa. Ruokaa, karkkia ja hyvää ohjelmaa. Laatuaikaa ja yhdessäoloa ihan älyttömän pitkästä aikaa, tuntuu ainakin että kunnon yhdessäolokerrasta olisi taas vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun en ole osannut olla läsnä.

Psykosetä hieroo ohimoitaan ja huokaisee helpottuneen hämmentyneenä. Parina viime kertana olen ehdottanut osastoa ja tasaavan lääkityksen kokeilua... nyt ei edes tahtoisi muistaa miksi, koska sinä olet taas ihan eri ihminen. Nyt olet siinä, silloin et ole tainnut oikein olla.

Niin minä olen aina väittänytkin; että ei minun oloja ymmärtääkseni riitä se, että kerran kuussa käyn avautumassa, niin on varmasti monella muullakin, ja kokonaiskuva jää täysin muodostumatta, ja itselle ne pahat olot patoutuu sisään ja niihin reagoi turhan voimakkaasti. Tulee halu satuttaa itseään (ja usein sitä halua toteutetaan), tahtoo pois, tahtoo kuolla, mikään ei vain tunnu kivalta ja pelottaa - mutta... se ei ole koskaan jatkuvaa, kunhan oppii keinonsa aukaista ne lukot (joiden aukominen ilman apukeinoja on lähes mahdotonta). Minä olen ihan onnellinen loppupeleissä, jos selviän viikon tappomasennuksella ja viikon manialla kerran muutamassa kuukaudessa tai jopa puolessa vuodessa. Kumpikin vuorotteleva olo on kamalaa, ei ole ikinä hyvä olla, mutta nyt niistä ollaan selvitty edes joksikin aikaa. Ainakin tuntuu siltä. Tänään on tuntunut hyvinkin vahvalta ihmiseltä. Sellaiselta jolla on oikeus olla juuri semmoinen kun on!

Ja minähän olen, ainakin tämän päivän ajan: vähän turvoksissa oleva pömppömahainen kaljuuntunut liian lyhyt ukko, jolla on sysimustat silmänaluset, punaisia ihottumaläiskiä naamassa; joka voi aina välillä niin pahoin sytostaateistaan että oksentelee jaloilleen; jonka mielestä persimonit maistuvat makeutusaineelta ja ovat karmeinta shittiä mitä maa päällään kantaa, mutta silti taitaa ostaa niitä vielä uudelleen jonakin päivänä; joka on tyhmä ja vähän vajaa ukkeli, joka kulkee ympäriinsä aviomiehensä pieruverkkareissa, kun ei jaksa kaivaa omiaan kaapista.

Eilinen sytostaatti oli puolivälikäynti, puolet siis enää jäljellä, ja joulukuun lopussa päästään ylä- ja alapäätähystyksiin (toivottavasti ei samaa letkua käyttäen, etenkään, jos järjestys on ala- ja sitten vasta yläpää) tarkistelemaan, voiko suolet jo saada rakennettua takaisin yhteen eli saanko paskaputkeni vihdoin ja viimein ja kaikkien itkujen jälkeen takaisin! Tuntuu taas, että tässäkin sairastamisessa on jotain ideaa, kun saa itsekin tietää, mitä tapahtuu, ja että tulevat tapahtumat ovat näilllä näkymin oikein mieluisia. Kyllä on edelleenkin ihan kamala ikävä paskantamista nimittäin.