Miun Perhe

Leijona: aviopuoliso Aivovasara: kani Lapset: Jupu, Napsu, Nupsu & Romy

tiistai 17. marraskuuta 2009

En osaa nauraa.

Minua häiritsee asia, josta ajattelin ensi kerralla puhua nupolla. Se etten osaa nauraa.
Tiedän kyllä missä kohtaa nauraa kuuluu, milloin sitä odotetaan, ja naurahdankin. Niin ettei sitä huomaa kai ulospäin, mutta minuun se sattuu.
Reaktio on automaattinen, mutta silti usein jään miettimään sitä: ei minun nyt tarvitsisi nauraa, miltähän se näyttäisi ulkopuolisen silmään jos pitäisinkin naamani peruslukemilla enkä päästäisi mitään ääntä. Niin kuin oikeasti tekisin, jos en tätä puolustautumismekanismia olisi itselleni opetellut.

Lapsena nauroin kertoman mukaan paljon. Saattoi toki johtua siitä että olen aina ollut herkkä kutiamaan ja kaikki aina sisaruksista enoihin ja vaariin asti olivat kutittelemassa kainaloitani, kylkiäni ja jalkapohjiani niin että jokainen kerta päättyi jonkinasteiseen astmakohtaukseen ja äitiin huutamassa naama punaisena että lopetettaisiin nyt se möykkääminen.

Kun tapaan uusia ihmisiä, nauran seurassa paljon. Kohteliaisuuttani. Kun alan seurustelemaan uuden ihmisen kanssa, olen kuin mikäkin naantalinaurinko ja hangonkeksisuu. Minusta pidetään ja olen pirteä ja sievä ja iloinen lapsi.
Pidän toisista huolta ja piristän sympatisoimalla ja naurahtelemalla rohkaisevasti. Kuuntelen vain päässäni eteenpäin vieriviä käskyjä ja tottelen: naura, hymyile, kohauta olkaa, hymähdä, kosketa kättä...


Kulissia.

Kerroin aloittaessani Efexorit nauraneeni ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Taas on vierähtänyt aikaa ilman naurua, sitä oikeaa ja hyvältä tuntuvaa naurua. Suupielet käpristävää ja varpaissa kipristelevää kikatusta.
Olen vain naurahdellut kohteliaana. Hymähdellyt, vetänyt suupieleni ylös ja pakottanut pilkkeen silmäkulmaan.
Se on liian helppoa esittää.

Minua ei naurata sen takia että olisin liian masentunut, että en olisi tyytyväinen elämääni ja itseeni. Minua ei naurata, koska en osaa nauraa. Se kai kuuluukin sairauteni yleisiin oireisiin. Etten osaa sosiaalisia tapoja luonnostaan, vaan olen joutunut ne opettelemaan. Etten erottuisi liiaksi.
Minun ei sinällään tarvitsisi asiasta mainita ammattilaiselle, mutta haluan silti. Koska se häiritsee niin paljon, masentaa ja tunnen oloni epävarmaksi, kun en voi olla varma sekoanko käskyjen noudattamisessa ja naurankin väärässä paikassa. Sanon väärin, toimin väärin.

Se sattuu. Sattuu fyysisesti ja henkisesti.
Kotona minä en joudu naurahtelemaan enää, Leijona tietää jo kuinka vaikeaa se on minulle. Annan suun ja leukojen levätä muita asioita varten.

3 kommenttia:

Kauris kirjoitti...

Vaikeaa tajuta, miten nauru voi olla jollekkin vaikeampi juttu, vaikka varmaan kaikilla on aikoja kun ei paljoa naurata. Mielenkiintoinen blogi. Luven :)

Eräs anonyymi kirjoitti...

Mustakin tuntuu jokseenkin samalta, aina toisinaan. Että on joutunut opettelemaan sosiaaliset käytöstavat ilman, että ne tulisivat sen sijaan luonnostaan. Huomaan usein reagoivani "sosiaalisesti korrektisti" tilanteessa, jossa mieleni ei esimerkiksi tekisi hymyillä tai nauraa, mutta joudun tilanteen vuoksi toimimaan "halutulla tavalla", jotten vaan loukkaisi. Koitan sulautua. Päässä vilisee käskyjä sen mukaan, miten kuuluu missäkin kohtaa reagoida, samalla kun pelkään munaavani ja toimivani väärin.. huoh.

Anonyymi kirjoitti...

Jos sitä oikein miettii, niin en minäkään ole nauranut kolmeen vuoteen aidosti. Niin kuin joskus selitinkin, niin elämäni on pelkkää teatteria. En tiedä, osaisinko yhä nauraa tai edes hymyillä spontaanisti, ellen yrittäisi näitä kahta tietoisesti. Minä sen sijaan en naura, koska minusta missään asiassa ei ole mitään nauramista. Mainitsemasi "puolustusmekanismi" toimii aika ajoin kuitenkin myös minulla, mutta ne väkisin vängetyt hymyt, hymähdykset ja naurahdukset tulevat esiin, kun vanhempani tai joku muu aikuinen, kuten opettaja tai psykiatri kysyy vointiani. Silloin puolustus toimii ja teatteri pelaa (samoin siis silmitön valehtelu), eikä kukaan osaa tulkita oikeaa totuutta.

Koulussa esimerkiksi en jaksa edes yrittää (minuahan pidettäisiin hulluna, jos hymyilisin yksikseni) vääntää minkäännäköistä tekopyhyyttä. Se on eri asia, jos joku tulee luokseni, puhuu ja kysyy, niin tietenkin minä nyökyttelen ystävällisesti hymyillen, hymähtelen ja naurahdan, jotta sillä toisella olisi parempi olo kanssani. Joskus hymy välähtää kasvoilleni sopimattomissakin tilanteissa, koska se puolustus on jäänyt päälle.

Myönnän oman sosiaalisvammauteni, mutten osaa päästä siitä irti, kun en tiedä, miten se tapahtuu.
Olen samaa mieltä kanssasi, se sattuu.

Mutta onnea kihlauksesta - onneksi sinulla on Leijona, jolle sinun ei tarvitse olla kuin sinä itse.