Muistin vihdoin soittaa klinikalle. Ensin nainen toisessa päässä oli nyrpeä ja sanoi, ettei ne ota ilman lähetettä ketään, on niin kiirettä. Kun olin kertonut sille syksyisestä bulimia-diagnoosistani ja hoitojaksostani syömishäiriökodissa Englannin puolella sekä aiemmasta syömishäiriönhoitamishistoriastani, ääni muuttui kellossa. Jokseenkin yllättäen täydeltä ja kiireiseltä listalta löytyi aika ensiviikon maanantaille, silloin käyn punnituksessa ja vien ruokapäiväkirjani raville, lääkäri kertoo jo tietämääni schaissea ja kehottaa lopettaa oksentamisen ja alkaa syömään normaalisti.
Juu, varmasti… Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt täysin horroriksi, hampaita särkee ja silti ei vaan voi katkaista kierrettä: vapaapäivinä syöminen alkaa heräämisen jälkeen, ensin viattomalla jukurtilla, sitten on niitä perkeleen muroja ja leipää ja riisifruttia ja ohos, joko tuli se päivällisaika, kai se on Leijonalle jotain ruokaa tehtävä, vaikka tuota pastaa tuosta ja mitäs muuta tästä vielä söisi… Oks-oks ja sitten onkin vähän aikaa ihan tyytyväinen olo, ei tee mieli syödä, ennen kuin alkaa makeahammasta kolottaa, uudestaan ja uudestaan, kunnes vihdoin on aika mennä nukkumaan. Työpäivinä päätös paremmasta huomisesta, aamulla jopa ehtii keittämään puuroa nyt kun on kirkkaampaa, sitten jukurtti ja banaani, ettei tule töissä ihan heti nälkä, kahvitunnilla puolikas omena ja teetä, ruokatunnilla maitorahkaa, toinen omenanpuoli jää hetkeen ennen kotiinlähtöä. Kotona ensin ruokaa, sitten jälkiruokaa (riisifruttia), jos jää kotiin niin syöminen vaan jatkuu, vaikka missään vaiheessa päivää ei ole ollutkaan nälkä. Omn omn omn. Oks-oks, päivällistä Leijonalle, iltapalaksi vähän ruisleipää ettei ne taas homehdu pussiin. Ja suupielet on rikki ja paikat niin kipeinä ettei sitä pidempään jaksa valvoa kuin kahdeksaan, yhdeksään hyvänä päivänä.
Nyt nukkuminenkin on mennyt persettä päin, no, sentään nukahdan (toisin kuin ennen kun oli pelkkää maniaa koko elämä), mutta heräänkin jo 3-4 aikaan, sitten vaan pyörin ja kärsin vatsakivuista, kuudelta kellon soidessa väsyttää niin jumalattomasti, ettei sitä edes ymmärrä tässä nyt istuessaan kovalla penkillä työmaalla, että miten sitä tähän nyt on edes päästy?
Neuroleptien vähentämisen ja rauhoittavien lisäämisen jälkeen pakkoliikunta on jäänyt kokonaan. En vaan jaksa, en viitsi, tekosyitä, on kylmä, ei tarvitse, en tahdo, teen jotain muuta, en muka syö vaikken menisikään vähäksi aikaa ulos (ei tod. totta). Miten tässä taas näin päin kävi…
Painoin kesällä parhaimmillani 29 kiloa, alkoi jo vähän nolottaa kun ei vaatetta tarennut vähentää sitten alkuunkaan, kaikki asiat oli niin perseestä, luutkaan ei pysyneet ehjinä. Päätin että ei helvetti tästä tule mitään, jos en nyt vähän petraa, pakkohoitojaksolla peloteltiin joka käänteessä. Lihoin, laihduin, lihoin, lihoin, lihoin, olin aika tyytyväinen, sitten meni taas elämät pohjamutiin kiitos loppukesän Ranskan yllätyksen; viikko syömättä, välillä muisti keittää teetä yksinäisyydessään, mitään ei saanut aikaan kun ei halunnut mennä tuntemattomassa paikassa ulos, eikä niitä lääkkeitäkään voinut ottaa, kerta ei syönyt.
Diung, paino oli 35 kiloa noin kun kirjoittauduin sisään syömishäiriöklinikan osastolle. Olin jo päättänyt etukäteen tekeväni kaikkeni päästäkseni äkkiä sieltä helvettiin, paitsi että sen saakelin ravintoliuoksen kyllä tällä kertaa jättäisin välistä (ekan kerran kun olin samaisen asian takia osastolla 11-vuotiaana suunnilleen, en mitään suostunut syömään ja sitä tuli tungettua väkisin, yöh). Olin mennyt sisään diagnoosilla Anorexia nervosa cum schizophrenia jne, mutta koska suostuin niin hyvin yhteistyöhön ja söin kaiken mukisematta, (no, lihan kanssa oli tahtojen taisto, jouduin kirjoittamaan esseen siitä, että mielestäni on eettisesti väärin syödä eläimiä eikä asia koske mitenkään sairauttani, että sain sen jättää pois) fiksut korkea-arvoiset päättivät, että olenkin bulimikko. Olen aina ollut sitä tyyppiä joka pyrkii elämään toisten odotusten mukaan: mukaudun tilanteisiin, koska en halua aiheuttaa enempää hämminkiä kuin jo nyt kaikkine ongelmineni. Minusta ei tarvitse puhua. Ja koska olinkin yhtäkkiä muuttunut bulimikoksi, olihan se alettava elää sen mukaan.
Aiemmin olen kärsinyt psykosomaattisista vatsakrampeista ja verioksentelusta, mutta koskaan ennen en ollut tunkenut mitään kurkkuuni tyhjentääkseni vatsani omasta halustani. Semmoinenhan on haaskausta. Koska jouduin syömään valvonnassa aivan mielettömiä määriä ruokaa ja sen lisäksi vielä söin ruokahalua lisäävää lääkettä (omasta halustani, alkoi kyrsiä alkujumitus kun paino ei liikkunut suuntaan eikä toiseen), purjoamisesta tuli varsin käytetty tapa. Olin hyvällä yhteistyöllä ansainnut vessavuorot ilman valvontaa, suihkussakin sain käydä ovi kiinni. Mikäs sen parempaa.
Nyt vähän ahdistaa tämä päivä: eväät mukana töissä.
Töissä, joissa olin viimekesänä, enkä syönyt mitään ja sain selkäänpuukotuksia joka ikinen päivä muiden työntekijöiden (kaikki naisia) toimesta. ”Kun ei toi syö supisupisupi *köh* ihan ku äitisä, tollanen toi on toi ryssätyömoraali supisupi”.
Jossa en alkuviikosta syönyt kuin sen omenan ja maitorahkan.
Ja nyt on salaattia ja sienivalkosipulipalkokasvimunakasta.
Vatsaa on vääntänyt koko aamun, vielä kolmisen tuntia ennen ruoka-aikaa. Osaankohan ottaa haarukan kauniiseen käteen ruokapöydässä, jossa en ikinä ole suonut kenellekään katsekontaktia, jossa olen vaihtanut vain muutaman sanan, jossa en ole koskaan syönyt kuin korkeintaan kerralla 150 kaloria.
Jännitän vähän liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti