Taivaanranta on ruosteenpunainen ja joki esittelee syksyn kylmiä öitä. Maatuva maa tuoksuttaa paskanhajua sieraimiin ja varpaat sinertävät nostaessani ne pauhaavasta koskesta.
Aamu tekee tuloaan ja minä ristin käteni, rukoilen miltä ikinä tahansa, että joku jaksaisi vielä nostaa minut kerran pystyyn. Pelastaisi ja veisi kotiin ja valehtelisi että kaikki tulee vielä menemään hyvin. Ettei ole mitään syytä itkeä yötä läpeensä tai menettää toivoaan sen tähden ettei ikinä osaa olla tarpeeksi hyvä. Ettei kelpaa. Ystäväksi tai kantavaksi valoksi. Kelpaa kunnon työntekijäksi tai vanhemmaksi. Vaikka kuinka lupaisi ja yrittäisi muuttua joksikin muuksi.
Leikin pienenä yksinäni piiloleikkiä. Istuin vaatekomerossa kädet silmilläni, siedätin itseäni öitä varten. Käytän vieläkin siellä hokemaani mantraa ahdistuessani, piiloudun käsieni alle ja hoen come and find me, come and find me. Epätoivoisena. En minä, enkä usko että kukaan muukaan kadoksissa ollut, halua olla hukassa.
Mitä jos olisin syntynyt -90-luvulla niin kuin tarkoitus oli, olisinko minä silloin onnellisempi? Olisinko minä yhtä pitkä kuin veljeni, pystyisinkö pitämään rennommin kiinni ihmissuhteistani, saisinko otteen koulunkäynnistä ja voisinko tehdä mitä haluan; pystyisinkö edes unelmoimaan ilman että joku tulee puhkaisemaan ajatuskuplani ja teilaisi kaikki suunnitelmani sanomalla että nyt ei vaan käy.
Koulussa on koko ajan painetta, kun pitäisi tietää mitä elämällään haluaa tehdä. Jos ei muuta niin hakea kolmea mietintävuotta lukiolla. Muttei minusta ole sellaiseen, en minä sitä halua.
Synnytys käynnistyy etuaikaan, tai toisin sanottuna sikiö abortoituu, kun lapsessa on joku asia vialla. Kun lapsi ei kelpaa elämään.
2 kommenttia:
Tässä minä jo toiseen kertaan.. Olen samanlainen, että kuuntelen toisten huolia ja unohdan itseni. Otan toisen huolet omiksi huolikseni, autan sitä toista, kuuntelen ja kerron neuvoja, sanon vain jotain, koska sitä se toinen odottaa. Itken, raivoan, vaikenen, sulkeudun huoneeseeni yksikseni ja puran sen toisen murheita rikkinäisessä päässäni. Kun olen lohduttanut häntä pari päivää, hänellä alkaa taas sujua hyvin. Ei kiitä. Ei enää muista. Olen kävelevä häpeäpaalu, jonka luokse voi tulla paskomaan, mutta sitten taas unohtaa, kun aurinko alkaa paistaa.
Syrjäydyn maailmalta, sulkeudun itseeni, en puhu, en kerro mitään. Utopistiset unelmani ovat kadonneet, vain realistiset ajatukseni ovat jäljellä.
Se on niin helppoa miettiä jos-lauseita. Jos olisin tehnyt toisin, olisiko elämänikin toisenlaista? Jos olisin syntynyt myöhemmin tai toiseen perheeseen, olisinko silloin parempi? Tulevaisuus ei näytä miltään, se pelottaa. Nykyisyys on mustaa ja se ahdistaa. Menneisyys on helvettiä ja kutsuu minua takaisin.
Minulla oli pienenä tapa katsoa itseäni peilistä, kun itkin. Ja itkin usein. Ahtauduin huoneeni nurkkaan lattialle, sängyn taakse, ja itkin ja katsoin peilistä kasvojani. Mitä se viestii? En tiedä. Nyt näen yhä sen pienen tytön peilistä ja haluaisin kuiskata hänelle lohdutuksen sanat, kun kukaan muu niitä ei koskaan sanonut. Kirjoitan usein kirjeitä pienelle itselleni ja lohdutan, kuinka kaikki alkaa taas pian sujua hyvin. Suljen kirjeet kuoriin, laitan nimeni ja ikäni päälle ja suljen ne laatikkoon. Ajattelen, kuinka ne häviävät sieltä ja palautuvat menneisyyteen, kuinka herään aamulla toisenlaisena ihmisenä, kun olen saanut menneisyyteni muutetuksi. Jos olisin tiennyt silloin… Mutta en tiennyt.
Sinä olet paljon enemmän, mitä uskotkaan olevasi. Vaikka olet pieni ja mielestäsi heikko, sinussa on silti sitä jotain, mikä saa ihmiset kääntymään puoleesi, kun tarvitsevat henkistä apua. Se on rikkautta, sitä ei moni osaa. Sinulla on menneisyytesi, nykyisyytesi ja ainoastaan tulevaa pystyt muuttamaan. Päivä kerrallaan, tunti jokaisena päivänä. Kerro ainakin itselleni iltaisin jokaisesta päivästä ainakin yksi mukava tai lähes kiva asia. Niitä on aina, kun miettii. Jos ei muuten löydy, niin ajattele, että on mukavaa, kun tämä päivä on ohi.
Ja pyydän anteeksi ”kommenttini” pituutta. En osaa kirjoittaa asioita lyhyesti.
Eihän se mitään, minullakin on paha tapa vuodattaa romaaneja toisten kommenttilaatikkoihin vain toivoen että joku siitä jotakin tajuaisi, itse kun on menettänyt kommenttinsa punaisen langan jo aikoja sitten.
Toivottavasti pienellä sinulla menee hyvin.
Lähetä kommentti