Itkufiilarit

Minua itkettää, on itkettänyt koko päivän. On niin kurja olo jostakin tuntemattomasta syystä.
Ja väsyttää.
Eikä tee mieli polttaa.
Eikä tee mieli ruokaa.
Saisi vain käpertyä maahan keinuttamaan itseään.
Vaikka sen tänään koulussa teinkin, maalausluokan lattialla.
Mutta itkua ei tule, se on Efexor.

Toisena hetkenä rakastan maailmaa ja toisena haluan vain kuolla pois. Epävakaa masennus, jota harvoin diagnosoidaan, monet siitä kärsivät kuumeisesti epäilevät maanisdepressiivisyyttä, joka kuitenkin on suhteellisen harvinainen tauti. Epävakaa masennus on niin lähellä sitä, oirehdinta on vain paljon äkkipikaisempaa ja mieli pomppii äärilaidasta toiseen monta kertaa päivässä.
Mutta eihän se mitään masennusta ole cool sairastaa... Vittu mitään ole ihana sairastaa.

Kaipaan vieläkin halausta, tänään sain pääntaputuksen.

Kaikki menee päin helvettiä, en minä enää jaksa hymyillä ja piristää, tuijotan pitkät päällä ja saan siitä huomautuksia. Haluan äidin syliin parkumaan. Haluan vaan pois, pois ja pois. Pois täältä. Muualle. Pois näistä kuvioista ja pois näiden ihmisten keskeltä, vaikka kaikkia rakastankin palavasti.
Haluan huutaa ruokalan keskellä voisko joku vittu halata mua. Mutta enhän minä...

Kaiken pitää olla hyvin. Mutta ei olekaan. Ei tänään. Ei eilen. Ei maanantaina, ei sunnuntaina, ei lauantaina, ei viime perjantaina tai koko viikkona. Tai sitäkään ennen pitkiin pitkiin aikoihin. Kunhan vain olen väittänyt kovaa vastaan ja kieltänyt asian.

Vaikka oikeasti on niin paha olla. Kaikilla on paha olla, imen toisten pahan olon ja koetan taistella niitä vastaan, piristää, ja sitten olen illalla rättipoikkiväsynyt.