ihan puhkipahki ja paahtoleipä minilättalla on nam!

Mie tykkään mun alakropasta. Pohkeet on mun pohkeet ja vaikka polvet on aina paskana ja sijoiltaan ei niissä mitään vikaa ole ulkoisesti. Kotiin kävellessä tokaisin avokillekin että mulla on aika kivat reidet. Iteasiassa. Ei mun perseessäkään sinällään oo vikaa, vaikka siinä onkin sellumöhköä, en niistä välitä. Siinähän on, se kuuluu elämään, mitäs olen eläny liian vähällä rasvalla ja muulla ravinnolla sekä liikunnalla että on nestettä päässy keräytymään ja aiheuttamaan appelsiiniefektin.

Se mistä en niinkään tykkää taas on jenkkakahvat ja vyötärö-rintakehäalue joka nyt on vaan tyhmä. Kädet on sinällään ihan kivat kunhan saa lihasta. Nilkkojani ja ranteitani en vaihtais vaikkei ne mitkään maailmankauneimmat olekaan, mutta hei ne on mun ranteet ja nilkat.

Naama tarvii jumppaa, se on jäänyt tosi vähälle ja sen huomaa kun tässä parin vuoden aikana on otsa valahtanut ja silmät aika usein turvoksissa, elämäntavoillahan siihen parhaiten saa muutosta aikaan.

Nyt kaksi iltaa pihalla häppeningeissä viettäneenä sitä voi vaan sanoa että kyllä se ulkoilma on kivaa ja kaunistaa ja tulee hyvä mieli ja nyt on suuri haaste saada itsensä viikonloppunakin pihalle muussa kuin juomamielessä (vaikken hei ookaan tässä keväästä alkaen liiemmin juopotellutkaan mikä on aika suuri saavutus!)...

Nyt täytyy mennä lohduttamaan Leijonaa joka mustasukkailee. Oltiin häppeningin jälkeisellä kaljalla/syömässä ja siellä oli sen mielestä ihan liian ystävällisiä ihmisiä. Toisaalta aika kivaakin kun ei se pitkäänaikaan ole ollut niin omistushaluinen.

Kun minä haluan kasvaa isoksi, minusta tulee mormooni

Hyvä Joulupukki!

Minä kirjoitan tänä vuonna hyvin aikaisin, koska pelkään, että muuten en muista, ja ehtiihän tässä nyt toivelistaansa vielä päivittää, jos jokin tulee tarpeettomaksi/ehtii jo ilmiintyä elämääni/haluan jotakin muuta vielä!

No, ensinnäkin, että päästään näistä turhista niin maailmanrauhaa ja bla bla sitä kaikkea mitä on pakko toivoa että vaikuttaa oikein kiltiltä pojalta, mitä minä kyllä olenkin tänä vuonna tähän mennessä ainakin ollut. Tai ainakin kovasti yrittänyt olla.

Koska olen hyvin lyhyt ja sen takia koen suuriakin masennuspuuskia lähes viikottain, toivoisin hieman lisäpituutta, 10-20 senttiäkin sopii vallanmainiosti.

Sen lisäki kivaa olisi saada uusi talvitakki, sellainen missä on karvareunushuppu.
Myös tykkäisin, jos saisin enemmän aikaa lasteni kanssa,
ehjän pään,
uuden sydämen vanhan reistailevan tilalle
sekä...
no, joulusuklaata tietenkin!

Haluaisin että toisit Leijonalle vähän naisenlogiikkaa ajatteluun, tai jos ei sitä ole varastossa, niin ainakin Anttu-logiikkaa.
Ja se kaipaisi myös uusia pitkiäkalsareita, ne vanhat on aika rikkinäisiä jo, sekä hyvinkäytettyjä.

Hmm, mutta tarvittaisiinko me muuta?
Vauva olisi ihan kiva, jos järjestyisi mitenkään... nykyisillä rakennusaineilla ei saa kuin sotkuisia lakanoita aikaiseksi ja alkaa jo vähän surettaa, ettei tästä tule mitään kaikesta haluamisesta huolimatta.

Mutta siinä kaikki, mihin tarvetta olisi, tällä kertaa, muistaisithan myös Aivovasaraa ja kaikkia läheisiäni jollakin mukavalla, toivottavasti sinulle kuuluu hyvää ja jaksat vielä lukea näitä kirjeitä joita tulee ympäri maailmaa!

Anteeksi, etten ole kirjoittanut niin moneen vuoteen...

Toivoo Anttu 20 vuotta, Suomi

Blow me away

10 vuotta (2000) sitten minä...
1. yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran
2. olin ensimmäisen kerran suljetulla
3. lopetin yrittämästä koulussa.

5 vuotta (2005) sitten minä...
1. muutin Englantiin
2. rakastuin Aiméeseen
3. sain tietää että meille syntyy Nathaniel.

2 vuotta (2008) sitten minä...
1. sairastuin bulimiaan
2. muutin takaisin Suomeen
3. muutin Leijonalle.

1 vuosi (2009) sitten minä...
1. olin kihloissa.
2. aloitin kymppiluokan
3. muutin pois Leijonan luota.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. olen tehnyt töitä yli voimavarojeni
2. en ole joutunut vielä suljetulle
3. olen lukenut kokonaisia kirjoja ensimmäisen kerran i k i n ä.

Eilen minä...
1. itkin pitkästä aikaa
2. söin tortillasipsejä ja salsaa
3. kastuin läpimäräksi
Tänään minä...
1. heräsin puoli neljältä
2. keitin Leijonalle makaroonia
3. sain miun kultakanin kotiin hoidosta!

Huomenna...
1. toivottavasti jaksan siivota
2. pesen koneellisen pyykkiä
3. käyn kaupassa ostamassa karkkia.

From bad to okay

Siitä tietää että lääkitys pelaa jotenkin kun kiukkukohtaus menee ohitse sinä aikana kun kapuaa portaat ylös omaan kolmanteen kerrokseen, tai siinä kohtaa ei enää tee mieli tuhota kaikkea, tai tekee, muttei enää jaksa, itkee puoli tuntia silmänsä turvoksiin ja sen jälkeen vain... on. Mikään ei tunnu miltään. Välillä tulee vitutusaaltoja, mutta... muuten ei mitään. Pientä surua, iloa, mutta sitten taas tyhjää.
Efexor on aloitettu minulla tasaamaan juuri tunteidenvaihtelua.
Mutta valitettavasti se, kuten kaikki muutkin masennuslääkkeisiin luetut lääkkeet tappavat myös suurimmanosan positiivisista tunteista. Plus miinus nolla. Ainakin itsetuhoisuus kestää vain veitselle raahautumiseen asti ja sitten ei enää sekään huvita.

Leijonalla murtui ulna, eli onkohan se sitten kyynärluu tai jokin suomeksi, minulle tutummat on latinankieliset nimitykset työhistorian takia. Sillä on kuusi viikkoa sairaslomaa, kun Tapsu sen raahasi puoli seitsemän maissa ensiavusta se kipulääkepöhnäisenä oli kiimainen kuin kilipukki mutta sammui sitten ei mitenkään yllättäen kahdessa minuutissa niskaani, ja kulutinkin suurimman osan illastani sen 90-kiloisen ruhon alla maatessa ja miettiessä, tai ei, en miettiessä, en minä edes muista mitä olen ajatellut, koneillut vain ja tilannut sähköpostiviestin mukaan kirjoja Bookplussalta.
Sekä juonut kaljaa.

Olen todella vihainen kuitenkin vieläkin siitä, etten päässyt viettämään viikonloppuani suunnittelemallani tavalla, se olisi ollut juuri sitä mitä olen kaivannut; hieman poikkeusta rutiiniin mutta rauhalliseen tapaan hyvässä seurassa, saunoessa ja energiaa ulkohommiin purkaessa. Sen sijaan että istun kotona ryyppäämässä yksin tai sitten baarissa ryyppäämässä toivoen voivani olla kotona yksin.
Harmittaa ettei ole ketään ketä syyttää.
Ja hävettää se että tavallaan tuntuu kamalan lapselliselta etten edes äitillä lähtenyt käymään vaikka siihen suuntaan olin menossa. Mutta sitten taas olen loukkaantunut sille vääryydelle, ettei ne voineet aiemmin ilmoittaa vaan pistivät kiirehtimään ja sen jälkeen istumaan asemalla tylsistymiseen ja suuttumukseen asti.

Huomenna on kuitenkin uusi päivä, ja yritän käydä edes ostamassa maitoa, vaikka tekisi mieli jopa lähteä kaupoille pettymystä purkamaan materiaan...

Mykkäkoulu ohitse onnistuneesti

Taideterapiaa! Minulle annetaan pastelliliituja, öljypastelleja, hiiliputki, puuvärit ja vahakynät eteen, aiheena on labyrintti, meitä naurattaa tädin kanssa kun saan puhallettua väripölyn paperilta ja päästään tutkimaan tuotoksiani. Vielä yksi kerta tätä menettelytapaa ainakin jäljellä, minä tykkään siitä; piirtämisestä ja luovuuden rikkomisesta, vartissa ei tarvitse saada aikaan mestariteoksia vaan löytää itsestään uusia puolia.
Vaikka tasapainoksi haluaisi myös puhua asioista.

Ostan ensin yhdet saapikkaat, sitten toiset... ja katselen kolmansia, mutta on jo pakko kieltää herra kenkäperverssiä olemaan koskematta enää yhtiinkään italialaisiin herkkupopoihin ja siirryn Instrumentariumiin varaamaan ajan näöntarkastukseen; haaveena uudet kehykset jopa. Jos sitä jopa laseja tulisi käytettyä eikä aina vain siristeltyä takapulpetin näkövammaisena.

Kiivasta viestittelyä Leijonan kanssa, se haluaa nakkikastiketta ruuaksi, minä taas haluan mennä käymään äitillä. Kassini on hävittänyt opiskelijakorttihakemuslipun, kassatäti kysyy etteikö tosiaan ole alennuksia.

Leijona on ihan punainen ja hikinen ja läähättävä kun se nappaa kiinni hihastani laiturilla ja sanoo heipat ja antaa suukon ja halin ja eskimopusun. Vilkutan sille ikkunasta ja kuuntelen Musea (jota ei tämän kuun alussa ollutkaan varaa lähteä katsomaan Manchesteriin veljen vaimon seuraksi) seuraavan 42 minuuttia.
Meinaan jäädä äitille yöksi, mutta päätänkin sitten lähteä vielä illansuussa kotiin, se tulee vastaan ja kävelee kanssani pimeässä kotiin.

Tänään en torkuta kelloa vaan nousen suoraan ylös, torkku on klassisen petollinen. Edes suussa ei maistu paha aamuhönkä, syön aamupalaa ja katson pari jaksoa Simpsoneita Leijonan herätellessä itseään kahvikupillisella. Se juo viimeiset maidot, eikä lupaa tuoda mukanaan uutta, mutta omapahan on häpeänsä, en minä sitä niin paljoa kaipaakaan toisin kuin se, joka lantraa kahvinsa sillä fifty-fifty.

Eno soitti tuovansa vielä tänään mummin lähettämää marjapuuroa, nams!

isona minä olen iso

plinm plim
ovikellolta toiselle
rappukäytävä kaikuu kilinästä, herään painajaisistani maailmanlopusta
kun naapurin pariskunta herää kikattaen.

kommunikoin tekstiviestein vain
en jaksa vastata puhelimeen muuten
vaikka se soi ja soi ja soi.

tule koululle syömään
ja niin minä menen.

K. Kumela

ps. kiitos minttumaarialle kiertopalkkiosta ♥

Neiti Tuhkimo otatko huikkaa mun rommista?

Minä ja kaksitoista muuta, ei voi sanoa kolmetoista, se ei tietäisi hyvää. Pää ei leikkaa mutta huutaa vittusaatanaa, en muista mikä oli totta ja mikä unta, viikonlopun jäljiltä oma tukka, joka on ollut tungettuna peruukin alle sojottaa paskaisena minne sattuu. Tyhjiä viina- ja kaljapulloja, ruskeita läikkiä lattialla, ripsiliimaa vieläkin silmissä ja niskat on niin jäykät ettei uskalla kääntää päätä.

Minusta tuntuu kuin olisin ollut tuhma, vaikken pitkään aikaan olekaan juonut aivojani pihalle, horjunut korkeakorkoisissa nahkasaappaissa pitkin mukulakiviä ja väläyttänyt ajokorttiani, jossa näytän Bob Dylanilta, pokeille. Ottanut vastaan ilmaisia drinkkejä baaritiskillä ja tanssittanut kasvottomia ihmisiä, kuunnellut ihmissuhdedraamaa tupakkakopissa tai oksennellut pitkin vessan lattioita punaista.
Minusta ei oo enää kiva juoda... olenko mie oikeesti niin vanha...
Kaljakeissi lähtee sunnuntaina ovesta ja lähes välittömästi Hoipapoika vaihtuu sen tilalle, jauhetaan, ajellaan, käydään kahvilla, tai enhän minä juo kahvia mutta kaakaota kyllä, ja jauhetaan lisää. Se vie minut epähuomiossa kämpilleen asti, naurattaa, takaisin meille, lakanat on pyörineet valmiiksi pesukoneessa ja saan ne vihdoin kuivumaan.

Tavallaan riideltiin Leijonan kanssa perjantaina. Se lähti töihin, minä kouluun, eikä siitä kuulunut mitään. Ei siitä ole vieläkään kuulunut mitään, se on uudella talollaan, ja kai se on ollut töissäkin, en minä tiedä, vituttaa, ja vituttaa se että suutuspäissäni teen vaikka mitä.

Tänään poljin lähikaupalle sen aukeamisaikaan, oli pakko lähteä, en halunnut olla kotona, kun toinen kuorsaa likaisissa lakanoissani. Teen sille aamupalaa ja keitän aamukahvit, se kiittämätön ei edes syö vaikka valittelee nälkäänsä, totta kai siinä kuka vain vihastuu, katkeroituu, en minä tiedä, minun tulee niin kova ikävä Leijonaa vain, koska se olisi kiittänyt vaivannäöstäni ja antanut aamupusun ja laittanut ne pyykit puolestani kuivumaan ja katsellut kanssani aamupäivän Frasierit, mutta Kaljakeissi onkin itsekeskeinen paskiainen joka sanoo että se tykkää kamalasti mutta miksei se sitten vittu osoita sitä mitenkään ja miksi se kiusaa eikä anna olla.

Minä en  j a k s a  tällaista. Miksei kaikki vaan voisi olla niinkuin pari päivää sitten.
Ja miksei se kusiaivo tule jo kotiin?