Minul taitaa olla meist se huonompi käsiala jo tässä kohtaa!

Sykofanttien seurakunta

41 päivää, huomaa sen siitä kun vitutuskäyrä on korkealla ja ahdistaa. Vaikkei tunnu siltä että seksiä pitäisi saada, ei tee vittujakaan mieli kun itsetunto laahaa helvetin syövereissä asti. Letkumaha. Kenelle sen nyt haluaisi näyttää? Suihkuunkin sulkeutuessa pitää huolen siitä että saa olla yksin, vaikka pienessä kopperossa on peseydyttyään ahdasta rasvata ja riuhtoa vaatteet päälle vielä taipeet valuttaen vettä.

Kyllä se joka päivä yrittää jos vaikka olisin sillä tuulella. Ettei sitten ole niin vaikeaa tehdä aloitetta kun sille päälle sattuu.

Kysyy mitä haluan synttärilahjaksi, en osaa päättää. Kysyy jos mentäisi vähän matkoille. Kaupunkilomalle johonkin lähelle ja hotelliin ja syömään. En halua hotelliin, se vaatii sotkuista seksiä kun ei kerrankin tarvitse itse siivota jälkiä, enkä halua syömäänkään, riittäisi mäkkärin drive-in vaikkei sieltä lihakielteinen saakaan kuin pirtelöä ja surkean hampurilaisen jossa on sisällä pelkkää salaattia ja majoneesia.

Ei olla ikinä juhlittu syntymäpäiviäni edes kahdestaan, viime syksynä syötiin lasten kanssa nuudeleita ja sitä edellisenä vuonna taidettiin tehdä kakkukin. Sitä edeltävänä se oli ainoa vieraani, että ehkä se pitää laskea.

Ehkä se paras syntymäpäivälahja olisi saada omat pienet kultansa taas kainaloon, tämä vuosi on taas ollut täydestä anaalista lasten näkemisen suhteen, enkä edes saa tätä joulua, oli jo viime joulu, seuraava joulu on maailmanloppuvuonna.

En minä varmaan muuta lahjaksi haluaisi, tarvitsisi, huolisi. Kuin ne. Mutta minä olen sairas, minut on sidottu tänne. Ramppaamaan kodin ja sairaalan ja apteekin välillä vielä 4 kuukautta, en pääse mihinkään. Nathaniel aloitti koulun tämän kuun alussa, ei sekään voi olla sieltä pois, vaikka sillä onkin tylsää kun osaa jo kaiken mitä tänä vuonna tullaan opettamaan, paitsi ne sosiaaliset taidot. Minulla on jo niin isoja vauvoja, vuoden päästä kaikki on jo koulutiellä. Paitsi Romy, eihän se tule sinne astumaankaan.

Tänään puhuttiin käärmeistä, kipeistä polvista ja ruskeanharmaista banaaneista

ja syötiin ruispaloja,
se voilla ja kalkkunaleikkeillä,
minä ruohosipulituorejuustolla ja banaanilla.

teevesi keittyy,
minä poltan ikkunassa tupakkaa
ja sitten katsotaan Simpsoneita.

Maanantai

Haen Leijonalle lihaleikkeitä ja tuoreita Ruispaloja sillä aikaa kun se koisaa. Vielä tämä yö ja sitten on vapaita, ei se ainakaan osoita olevansa helpottunut, mutta se onkin vuorotyöihmisiä, niin olen kyllä minäkin. Mieluummin työskentelee yöt ja nukkuu päivät. Pistää pyjaman päälle siinä vaiheessa kun talo heräilee aamuunsa. Pitkät vapaat, välissä ehkä päivä- tai iltavuoroa ja sitten taas yöputki.

Käyn koululla juomassa teekupposen, matka kaupalle ei ole montaa sataa metriä, mutta siinä välissä tarvitsee pienen lepohetken ennen takaisin kotiin palaamista. Tänään on taas korventanut keuhkoja. Ja eilenkin taisi. Huomenna lääkärille tarkistamaan silmätulehdustilanne ja ehkä marisen murskatusta pikkurillistä. Polveen sattuu myös ja se on turvoksissa, on kipulaastari ja Buranaa muttei nekään tunnu auttavan. Se ei ole kivaa kipua toisin kuin itseaiheutettu, ne mitkä on täysin omaa syytä, niin kuin se sormi.

Nukun korvatulpat porautuneena tärykalvoihin naapurin jatkaessa jumputusta pitkälle yöhön, en minä korvatulpista tykkää, vaikka niillä on helpompi kuulla omat ajatuksensa ja harhansa ja erottaa ne ympäröivästä maailmasta. Se on omalla tavallaan ahdistavaa. Vaikka vaan nukkuisi niiden kanssa.

Näen unta Aivovasaran kuolemasta, juoksutan sitä lääkäreillä mutta kaikki väittää ettei osaa parantaa sitä ja se alkaa jossakin kohtaa haista ja kasvaa rupea ja kiinni käteeni.

En jaksa laittaa puhelinta lataukseen, että saisin sen auki, Leijona motkottaa siitä, kun ei saa yhteyttä sanoakseen hyvät yöt, sen mielestä olisin paremmin turvassa aukinaisen yhteyden kanssa, mutten minä halua, en minä jaksa. Joku tärkeä saattaa vaikka soittaa ja sitten minä joutuisin vastaamaan.

Aim low

Ei ole kuin puoli pulloa viskiä, neljällä kulauksella alas, muovista ja halpaa. Isken vasemman pikkurillin mustaksi vasaralla lattiaa vasten, naapurit varmasti tykkää hyvää siitä kolinasta. Hiipivä humala vie lopulta suurimman osan kivusta, se tullee aamulla täydellä latauksella, juuri niin kuin sopiikin.

Leijona kai tulee aamulla töiden jälkeen kotiin, tai eihän tämä sen koti ole, ei ole varmaan koskaan sen päässä ollutkaan, nykyään se vastaa puhelimeen olevansa Antulla tai osoitteessa X, jossa minun asuntoni on, ja sen oma talo on sen koti, niinhän sen kuuluukin olla, vaikka se tuntuu kylmältä.
Perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun tai -aamupäivään on pitkä aika olla näkemättä sitä, mutta todellisuudessa minun ei edes ole ikävä nyt, yleensä on, nyt ei, nyt ei tunnu miltään. Tai ehkä vähän pahalta sen takia ettei kaipaa toista. Ei puheluita tai viestejä tai näkemistä. Kosketusta. Sitä ei nyt ansaitse. On vielä niin ruma ja epätyydyttävä.

Sitä vain haluaisi olla edes yhteen asiaan itsessään tyytyväinen, minulle hiusten väri oli sitä, se mikä minulla oli ja minkä ryssin tyvivärjäyksellä ruskeanmustanjoksikin. Nyt ei ole enää mitään mistä itsessäni pitäisin.
Ja vielä kun tukka on tällä hetkellä siinäkin mielessä tärkeä, että kohta sitä ei ehkä enää ole, se voi pudota pois minä päivänä tahansa. Enkä tiedä mitä silloin teen. Mutta se ei ole vielä. Nyt on vain paskanvärinen variksenpelätin joka pistää itkettämään joka kerta kun kävelee peilin ohi. Kerran se ei ole lähelläkään sitä mitä olisi halunnut.

Yritin haluta pientä. Kivaa tukkaa vaikka. Ettei aina tarvitsisi pettyä niin pahasti. Olisi joku oljenkorsi mistä pitää kiinni hyvillä mielin. Mutta kun ei. Turha haluta yhtään mitään. Ei sitä saa kuitenkaan. Aim low. So low no one will notice whether you succeed or not (Marge Simpson).

Both sucks and blows

Kahdeksan tikkiä siinä kädessä joka ei ole käynyt puimurissa, siinä missä on ennestään vain pari viiltohaavaa ja paloläiskät kesästä 2009.  Yksi rikkinäinen tuplaruutu ruokailuhuoleessa ja vittuuntunut äiti. Päivystävä konsultaatti kysyy miksi ja minä sanon että jaa miksi, siksi kun vitutti.
Sen mielestä se ei riitä, pitäisi olla lisää ja syvempää, varmasti on paha olla kun on sairaana mutta kun on ollut sairaana aina ja päässä utua lapsesta asti mitä suuremmilla asioilla on enää väliä. Kerron sille siitä kuinka kävin parturissa ja parturi otti ensin värinpoiston ja sitten laittoi kuparinväriä, ja minulle kasvoi juurikasvu ja minä kaksi viikkoa etsin kaupasta sopivaa tököttiä tyveen, ja se paketti ja numerosarja oli pelkkää huijausta ja nyt olen taas tummatukkainen. Tämä on mahonki eikä kupari, se on vissi ero!

Se sanoo että eihän tuo ole yhtään pahannäköinen ja meinaan tintata sitä nokkaan, mikä vitun sokea se on! Minkä vitun turhan koulutuksen se on käynyt että osaa noin loukkaavia laukoa ja vielä päin naamaa? Totta kai tämä on pahannäköinen kun ei ole edes kilometrien päässä siitä mitä hain. Mitä samperin väliä sillä on että joku paskanruskea sattuu sopimaan päähäni jos minä haluan kuparia?
Minä en osaa enää tehdä mitään oikein. Edes vittu värjätä hiuksiani. Sen mielestä olen olevinaan niin väärässä, niin väärässä, miten vitussa se edes kehtaa sanoa niin, ei se edes tunne minua, sen jutellut kanssani seitsemän minuuttia ja heti luulee tietävänsä että olen vain hieman väsynyt ja masentunut, voi vittu mitä pellejä ne psykiatriselle päästää töihin. Onko se muka niin väärin haluta että hallitsisi edes jotakin itsestään, pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen vielä nyt kun tukkaa ylipäätään on päässä, tekeekö se minusta niin vitun paskan ihmisen että haluan tykätä itsestäni edes vähän? Joo tekee. Koska en ole niin vitun riemuissani ja elä vaaleanpunaisilla pilvillä ja ole tyytyväinen kaikkeen mitä tapahtuu.

Nyt minulla ei ole sopivia vaatteita kun ne läskille sopivat vaatteet mitkä alennuin ostamaan käy vaan kuparitukkaiselle ei milleen paskanruskeatukkaiselle enkä voi niitä siis käyttää näyttämättä täydeltä idiootilta. Naama näyttää ylipursuavan turvonneelta ja kirkkaanpunaiselta, kuparin kanssa se oli ihan hyvä eikä saatanan jättimärkäpääfinnit hypänneet kenenkään silmille. Nyt ne taas hyppää ja minun pitää käyttää ne viimeiset roposet vitun värinpoistoon.

Juon äitillä puoli pulloa Laxoberonia muttei vittu edes tule kunnon mahakipuja. Perseestä vuotaa verta housujen läpi sohvaan vaikkei sillä saakelin paskareiällä ole kuukauteen tehnyt yhtään mitään. Olen niin läski ettei edes suoli mahdu toimimaan kaikelta sisäiseltä turvotukselta, mutta nyt se loppuu. Nyt minä lopetan. Voin syödä kerran päivässä ja muuten lientä kerran en edes saa itseäni liikkeelle.

Äitillä

Ruoka ei maistu miltään
mutta koska sitä on, sitä syödään
ja sitten oksennetaan,
se aina yhtä helppoa.

Kun ei saa aamutupakkaa
maha huutaa vain vartti heräämisestä
ja heti täytyy aloittaa rumbansa alusta.

Vain kaksi syytä
miksi en täällä tykkää olla;
toinen on ruoka ja toinen on mekkala.