Ole minun pieni enkeli

Meillä on tapeltu viimepäivinä, viikkoina, paljon. Tai minä olen laahustanut masentuneena ja lopenkyllästyneenä ympäriinsä saamatta mitään aikaan, Leijona on huokaillut ja tiuskinut että mikäs nyt taas vaivaa.

Sama kuvio toistaa taas itseään, kohta se taas lähtee lätkimään kun ei jaksa katsella.

On meillä hyviäkin hetkiä, maataan sylikkäin sängyssä katsotaan Family Guyta, jonka läpikahlaamisen otin missiokseni muutama viikko sitten. Harrastetaan paljon seksiä ja rikotaan keittiönpöytä, kaadetaan tiskipöydältä maljakot särki ja vessan suihkuseinä nurin. Pyykkipäivä on edelleen paras seksipäivä, varsinkin kun kone linkoaa.

Ne huonot hetket ovat minun syytäni. Haluaisin päästä tästä turhuus-olosta eroon. Päivät kuluvat tasaisina, mikä ehkä jonkun mielestä on parempi kuin itkien peiton alla ahdistuneena. Minua ei kai ahdista, tai sitten ahdistaa tasaisesti. Herään ennen kellonsoittoa, pesen hampaat ja naaman ja kampaan likaisen variksenpelättimen alas. Poltan mekaanisesti tupakan, pelaan Mafia Warsia, otan lääkkeen, puen ehkä päälleni ja lähden kouluun, jossa olen ajan X, tulen kotiin, pelaan Mafia Warsia, poltan tupakan, ja sitten vain odotan että kello on suurinpiirtein kymmenen ja käyn takaisin nukkumaan toistaakseni saman kaavan uudelleen.
Viikonloppuisin kävelen ympäriinsä turhautuneena, kun en voi mennä koululle, enkä halua lähteä muualle käymään.

On niin perkelenmoinen vauvakuume ja joka ilta puren hammasta sen takia, ettei meille mitään vauvaa tule. Ei tämä suhde tästä muutu, mitä vittua, ei edelleenkään. Olen kateellinen kaikille. Toiset menee naimisiin ja toiset saa lapsia, ostaa sen volvon ja rivaripätkän ja käy töissä ja elää, ei ehkä onnellista arkea, mutta arkea kuitenkin. Sitä mitä minä olen pienestä asti halunnut itselleni.

En tätä arkea kun tuntuu siltä että on sama vaikka kuolisin pois. Kouristavaa ikävää ja tuskaa kun joutuu epävarmasti odottelemaan, saako lapsiaan nähdä vai ei, perjantain puhelua niiden suunnalta. Turtunutta vitutusta siitä faktasta että se jonka olisi halunnut naida onkin toisen vaimo ja saa nyt kaiken sen ja vielä parempana, mitä minä olisin halunnut antaa.

Paskat, en minä pääse edes naimisiin.

Joululahjaksi vähemmän

Kauppa kuhisee joululahjaostoksensa aloittaneista, vihaan sitä kun ne tukkivat käytävät kärryillään eivätkä vittumaisuuttaan edes yritä väistää kiitäessäni henkeä pidätellen hakemaan putelin tiskiainetta puljun perimmäisimmästä nurkasta. Haluaisin Pepsi Maxia, mutten viitsi riskeerata suht hyvin mennyttä uniputkea.
Toppa tupakkaa ja syvä henkäys takaisin pakkaseen päästessä.
Vitun pitkät jonot, niiden takia meinasi pyörtyä.

En ole juonut kuukauteen.

Vituttaa tasainen lihominen, yhdetkään farkut ei mahdu kiinni, mutten minä kai voi loppuelämääni tuulipuvunhousuissakaan kulkea, vaikka ne kuinka olisivat mukavat jalassa.

Tai oikeastaan, nekin jo puristaa vyötäröltä hieman.

Totta kai, jos olisi varaa, ostaisin uusia vaatteita ja surutta heittäisin vanhat pois, enhän minä edes lihavuuttani normaalina arkipäivänä huomaa, kun seinäpeili on käännetty ympäri.
En minä näytä niin kamalan lihoneelta, vaikka totuus onkin se että lisää on tullut viisitoista kiloa. Kai sitä normaali ihminen tässä kohtaa on oikeutettu miettimään vähän elämäntapojaan.

Ei ole tervettä se että ei harrasta edes hyötyliikuntaa.

Otan tavoitefarkut, sellaiset joita olen käyttänyt ilman vyötä ennen tätä kaikkea jojottamista, olisi edes yhdet mitä voi käyttää. Se on noin viidestä kilosta eli viidestä sentistä kiinni, tai ei edes oikeastaan kilosta, vaan läskin polttamisesta lihasten päältä. Ei se paljoakaan syömisiin ainakaan vaikuta, koska ei sellaiseenkaan ole varaa. Laihduttaminenhan on rikkaiden etuoikeus, köyhät läskit saa vain makaroonia ja einespitsaa.

Syömishäiriö sotkee elimistön lopullisesti.

Keskustelen asiasta Leijonan kanssa kun se näkee tuskastuneen yritykseni vetää housuja kiinni, ja se sanoo että jos se minua niin kovasti pannuttaa, niin pudota vain.

Kun tietää, että on tukipilari, eikä hoida asioitaan salassa, on paljon helpompi pysyä kaidalla tiellä. Olla putoamatta väärälle puolelle ja lopettaa tyhmät ajatukset heti alkuunsa, kun tietää, että niistä saa puhua.

Mistä tietää että masentaa?

Karkkia, kakkua, suklaata, jäätelöä, pullaa...

ei tee mieli.

Sipsejä, näkkileipää, hapankorppuja, muroja,

kunnon rouskutettavia ruokia

ei niitäkään.

Ruisleipä, ketsuppi ja muutenkin kaikki tomaattinen

ne maistuisi vaan vitun rautaisilta.

Ehkä jukurttia. Mutta se on maailman isoin ehkä.

Muistan tasantarkkaan miltä mikään mitä olen ikinä suuhuni pistänyt maistuu ja samalla mielikuvittelen sen syömistä, mutta vielä mikään vaihtoehto ei ole tuntunut hyvältä.

Yksi ateria pakotetaan alas.

Toisen suru

Onpa ärsyttävää kuinka elämä heittelee. Miksei vain voisi olla keskinkertaisia päiviä ja mielialoja, miksi niiden täytyy heitellä laidasta laitaan? Mutta siitähän se diagnostisessa masennuksessa onkin kyse. Siitä, ettei pahaa oloaan osaa purkaa millään tavalla ja jää sen hampaiden puristukseen, eikä sitten taas hyvää oloaan osaa käsitellä, koska sille ei löydy rationaalisia perusteita.

Maanantaina olen väsynyt, ja syystäkin, niin monta valvottua päivää.
Tiistaina univelkapotin huventamisen jälkeen sitä vasta onkin puolikuollut.

Keskiviikkona ja torstaina kaiken sen aliaktiivisuuden jälkeen käynkin huomattavan ylikierroksilla. On sitä ja tätä ja tota ja koko ajan pakko tehdä, ettei pakahdu euforiaansa.

Mutta tänään, tänään ei mikään huvita. Sen tietää heti herätessään. Jos ei jaksaisi avata silmiään, ei voi luvassa olla kaunis näky. Tappelemista tukan, finnirykelmä, ummetuksen, vaatteiden, järkyttävän sotkun ja kylmyyden kanssa.

Kuu nauraa vielä puoli yhdeksältä taivaalla.

Äärimmäisen vitutuksen tuntee leukaperissään, jokainen askel on uusi naula arkkuun. Mikään ei tahdo onnistua, ja silti yrittää olla hermostumatta. Ei kiroile eikä revi papereita silpuksi, sen sijaan, että heittelisi tavaroita ympäriinsä karjuen ja lopulta kaiken ulos antaneena lysähtäisi maahan nyyhkyttämään uupuneena, kunnon ihminen sulkee hanat, jupisee ajatuksissaan, puristaa rystyset valkeina kyntensä reiteensä ja toteaa kohteliaasti no ei se mitään.

Kun päässä on meteliä ei kestä yhtään fyysisen maailman metakkaa.

En tiedä, toiminko oikein. En enää halua alentua saamaan raivokohtauksia, angstaamaan, itkemään silmiä päästäni... en olla huono ihminen vaan haluan olla kaikinpuolin mallikelpoinen. Kiellän pahan mielen olemassa olon ja korvaan sen typerillä mantroilla kuinka tää tästä helpottaa ihan kohta joo.

Mutta mihin se kaikki paha olo mahtuu? Mitä sitten kun tämä ruumis on jo korviaan myöten sitä täynnä, vuotaako se yli vai onko se kuten liuottimet ja haihtuu vähitellen ilmaan?

Kiristää vähemmän kun saa suljettua oven perästään, laittaa musiikit täysille ja kahmii suuhunsa kaksi kipollista lohdutusmuroja, asettuu hieman ja sylkee ulos kaiken paskan. Päättää, että vaikka kuinka joku nyt ehkä saattaisi soitella tai ottaa muuten kontaktia, ei todellakaan aio suostua sellaiseen vaan sulkee itsensä sisälle peiton alle ja nukkuu pahan pois.

Silti se yksi pieni puhelu yhdeltä tärkeältä, jolle ei voi olla vastaamatta kun ei voi olla varma, kuinka pahasti on joku hätänä, saa taas näkemään, ettei itsellä nyt niin huonosti kuitenkaan mene, ja muistuttaa, että tämä on vain yksi päivä, ja ehkä huomenna herää toisenlaiset silmät päässään.

Ehkä, mikä hykerryttävän hieno sana, joka jättää kaikki mahdollisuudet avoimiksi.

On todella vaikeaa olla empatisoimatta. Olla kysymyttä ja paijaamatta, katsella vain muualle kuin toista ei olisi vitutuksessaan olemassakaan, jutella muiden kanssa ja nauraa.
Muttei sitä heti saa rynnätä tilanteeseen ja sääliä ja olla olkapäänä, muuten toinen ottaa joko itseensä tai sitten riemastuu lisää itsesäälistään ja seuraavalla kerralla on entistä dramaattisempi otteissaan.

Varmistan koko päivän, etten jää sen kanssa kahden, ennen kuin se on valmis.
Omaa suruaan täytyy ensin käsitellä.

Noin viisi ja puoli tuntia porukan keskellä oleminen on siihen riittävän pitkä aika. Silloin omassa päässään on saanut käytyä kaiken läpi, alkaen niistä syytteistä läheisimpiään kohtaan, että miksei ne kysy mikä mulla on kun oon hiljainen ja surullisen näköinen?

Because you're not there yet, sweetheart.

Otan sen huomioon muuten kuin puuttumalla sen olotiloihin. Ryhmätöissä kysyn mielipidettä kysymyksin, joihin voi joko vastata kyllä tai ei, odotan tupakkatauolla, että se saa poltettua omansa loppuun, vaikka olenkin ihan jäässä, en valita elämästä ja lähetän positiivista energiaa sen usvaan.

Viiden ja puolen tunnin murjotuskohtauksen jälkeen surunmurtama peikko kuoriutuu takaisin ihmismuotoonsa, pyytää vielä kahdenkesken ulos, ja silloin saan vihdoin suostua siihen pyyntöön.

Kun ihminen on käynyt asiansa kunnolla lävitse, siitä ei enää tarvitse puhua suoraan, jos kuuntelijalla on aavistus siitä, mistä on kyse. Silloin voidaan puhua säästä. Kuuntelija tunnustaa toisen tuskan läsnäolollaan, ei sanoilla. Sanat on tarkoitettu aseeksi, eikä niitä tarvita ystävien kesken.

Ei angstausta pilaamaan toisten päivää, ei tule sanoneeksi mitä ei tarkoita, antaa surunsa vuotaa pois ja puhdistuu oikein eikä tulehduta haavojaan tai auo riehumisellaan vahingossa toisten omia.

Rakasta minut kokonaiseksi

Tänään olen maaninen. Hyvä olo ei tunnu hyvältä ja suuni pulputtaa niin, ettei pää ehdi mukaan. Herään neljältä parin tunnin unien jälkeen, hypin ympäriinsä enkä osaa istua alas juomaan kaakaotani, joka on tehty vain veteen, se ei maistu hyvältä väljähtäneeltä.

Haastan opettajia, ne ärsyyntyvät, tappelen tulostimien kanssa ja käyn Macin kanssa Word-sotaa.

En tiedä, mitä sanoa tytölle, joka itkee turhautuneena sitä, että viikonloppuna sen mies, joka on toisen naisen aviomies ja kahden pienen lapsen isä, ei tunnukaan olevan kiinnostunut siitä - ja että sillä on ehkä uusi nainen. Mitä muuta voi odottaa tuollaiselta itseään täynnä olevalta paskiaiselta? Minusta ei olisi tuollaiseen leikkiin.

Onnistun kerrankin kaikessa, poltan luokkakaverin tupakoita ja yritän nielaista välillä tunkiessani pinaattilettuvuorta suuhuni.

Mikä se on kun ei ole tuntunut nälkäiseltä viikkoihin?
Syön kerran päivässä, koulussa, illalla kotona pohdin jaksaisinko tehdä ruokaa, mutta harvemmin saan aikaiseksi.

Ainakin tänään on karkkia pahaan oloon asti.

En saa aikaiseksi, sänky täyttyy Marianne-papereista, jotka rapisevat selän alla,
enää kaksi viikkoa ja joululahjani saapuu!

Kolme pientä ihanaa.

Olisipa kerran

Olisipa ihanaa juoda. Suu kaipaa viskiä, kossubatteryä, päärynälikööriä, karpalolonkero, mansikkasiideriä, tummaa olutta...

Tupla-annos Doxalia saattelee viidentoista tunnin kaivatuille unille, rakkulat sisäposkista katoavat eikä koko vartalo ole enää puuduksissa jännittämisestä. On vain kamala niskakivun aiheuttama päänsärky, joka viiltää aina vain kipeämmin sydämen epätasaisten lyöntien vavistessa korvissa asti.

Kun saa vihdoin nukuttua ja pääsee suurimmasta väsymyksestä, kaikki iskee ihan aikuistenoikeasti päähän, eikä ajatuksille enää osaa vain kohauttaa olkaa.

Se että on niin paha olla ja masennuksissa. Eikä saa siihen apua, aina sanotaan, että katsellaan ja perutaan taas vastaanottoaikoja milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Ensi keskiviikkona uusi yritys, eihän viime keskustelusta olekaan vasta siinä kohtaa kuin... viisi viikkoa. Mitä helvetin järkeä siinäkään enää on. Kuinka näyttää se kaikki mikä viidessä viikossa on pyörittänyt ajatuksia. Kai vain sillä ettei vielä ole ottanut yliannostusta, voitto kai sekin kun tuntuu siltä ettei jaksa enää.

Itkettää
K&T-lehden Mentalwearin perustajan haastattelu ja se että skitsofreenikkoja korostetaan erityisesti. Alentavaa se vain on.

Se että tilillä on 66 senttiä ja lompakossa 45, ja että kahden viikon päästä tulee vasta rahaa. 7.12. Koska se on lauantai, eikä opintotukia makseta ennen neljättä, vaikka se osuisi viikonlopulle, vaan aina jälkikäteen, ja koska maanantai on pyhä eli Itsenäisyyspäivä, vasta tiistaina.

Ettei edes enää ole tulitikkuja, mutta toisaalta väliäkö sillä, kun ei enää ole puruja kuin noin viiteen tupakkaan, kts edellinen kohta ja totea, ettei ole varaa ostaa lisää, ja käytä sitä kohtaa myös seuraavaan: tekisi mieli hedelmiä, maitoa ja ruisleipää.

Hae toimeentulotukea-käskytys. Toimeentulotuen hakeminen aiheuttaa enemmän stressiä kuin olla ilman rahaa ja ruokaa. En minä edes tiedä mikä se verotuspäätös-liitelappu on joka tulisi olla, että ylipäätään asia otettaisiiin käsittelyyn, jonka jälkeen vastaus oli luultavasti silti kielteinen, kerran tilini kautta on käyty asianomiaista hyödyttämätöntä bisnestä lokakuussa.

se että itkettää.

Kun on niin vitun jäärä eikä vaan luovuta.

kaikkialla on niin kova meteli.

Samoin silmin

Eilen olin ahkera ja tein kaiken pois rästistä
eilinen jatkuu vielä tänään.

Ei silmäystäkään unta, silmiä ei edes saa laitettua kiinni. Miksi Doxal ei väsytä joka ilta?
Toisina iltoina se kaataa sänkyyn sen siliän tien, tämmöisinä (täydenkuunpäivinä) se kombottuna Stellaan vain pistää lisää vettä myllyyn ja keskiyövaihtuu aamukuuten listoja täytellen. On joululahjalistaa, koulutehtävientekosuunnitelmaa, rahabudjettien laatimista, elämänkerran muistelua.

Kofeiinia elimistööni ei saisi laittaa pisaraakaan,
harmi että Pepsi Max on suurinta herkkuani.
Se voittaa suklaankin mennen tullen.

Vaikkei nyt ole liiemmin tehnyt mieli mitään makeaa, välillä karkkia, välillä suklaata, jäätelöä ei ole himoittu kuukausiin. Pulla ei houkuta, ei kakut tai muutkaan. Siinäpähän ovat.

Etikkakaan ei maistu niin kuin ennen, saatoin vetää sitä viikossa litroittain: suolakurkkuja, ketsuppia... suu vetää sitruunalle ja tekee mieli kaapia koko ruoka roskakoriin.

Eilen en tainnut muistaa syödä. Ei ole ollut nälkä.
Mutta olenhan minä jo kohta vuoden vain lapannut ruokaa suuhuni, vaaka kertoo läskiksi, ihan kuin sitä nyt ei muutenkin tietäisi. Hassua, että terveen ihmisen tulisi käydä kuukauden, parin välein vaa'alla, mutta syömishäiriöstä kärsinyt joutuu sen unohtamaan jopa vuosikausiksi tai ainiaaksi, jos ei halua reggressoida.

Kylmäpussia naamaturvotukseen,
minähän menen tänään kouluun syömään.

Do me a favor and shut the fcuk up

Hellurei ja heissansaa, miten ihmisen mieli voikaan olla taas kuin jonkun muun? Kymmentä vaille kahdeksan, alle minuuttia ennen kuin avain kääntyy lukossa, silmät räpsähtävät auki ja hymyilyttää kun Leijona könyää yövuorosta kotiin.

Se saa suukkoja ja haleja ja paijaan sen tukkaa kunnes se nukahtaa.
Vessassa repeää, näytän ihan hullulta keksijältä, tukka on sikinsokin ja silmät punaiset ja musta-alusiset!
Ehkä nukuin, ehkä en, pakotan itseni kuitenkin aina pysymään sängyssä muutaman tunnin.

Kirjoitan alta pois muutamat raportit, mietin miten jatkan päivää eteenpäin ja lasken uudet kuumat vedet likaisten astioiden päälle.

Nyt on juoksuolo.

On joko varaa Pepsi-Maxiin tai karkkiin, minä ehkä haluan sittenkin vuorokauden pähkäilyn jälkeen ensinmainittua. Kohta. Tai sitten kun Frasierit loppuu. Ehkä.
kyllä

Tulta on ylläpidettävä suurissa pöytäkynttilöissä, sytkäri on tehnyt katoamistempun ja tulitikut on vähissä, mistään sitä uusia ilmaiseksi tähän hätään saa.

mutta tänään silti naurattaa.
ainakin pään sisällä
onkohan se hyvä vai huono.

take me to a joyride

tiedätte sen tunteen

kun haluaisi kirjoittaa

mutta on sanaton

kun tekee mieli syödä

mutta ei tiedä mitä

kun on jano

muttei saa raahauduttua keittiöön

kun aika valuu käsistä

muttei siltikään kulje mihinkään

sen tunteen

kun on niin täynnä

muttei kertakaikkiaan voisi olla tyhjempi.

Jos voisi vaan taikoa aikaa eteen päin pari vuorokautta, niin että olisi jo maanantai, minulla olisi päivisin tekemistä kun voisin rampata taas koululla, ja Leijonan yövuorot loppuisivat eikä tarvisi viettää öitään ja iltojaan yksin.

Onpa ihminen tyhmä kun ei osaa olla yksin.

Mitenköhän sen aloittaisi.

Minulla on kova ikävä.

keskiviikko

Tämän päivän jaarittelua värittää graafisen viestinnän kurssilla tehdyt alter-egopiirrokseni Elefantti Antun päivästä.

Aamulla on maailman kamalin olo. Tuntuu siltä kuin olisi jäänyt kolmen rekan alle ja silmämunat pullautettu päästä, käräytetty pannulla öljyssä ja tungettu sitten takaisin salakavalasti paikoilleen.

Kolmen vartin torkutus. Vitun sadepäivät.

Teetä ja tupakkaa, pää kertoo että nyt pitäisi käydä pesemässä naama ja hampaat mutta kroppa hapuilee omin luvin muihin puuhiin. Noin puoli minuuttia ajatus kestää päässä ja sen jälkeen ne vaan unohtuvat.

Olen koululla jopa suht ajoissa, varttia yli kahdeksan alkaa tunnit, minun kelloni sanoo että viisitoista sekuntia vielä jäi jäljelle.

Ei huvita lähteä kahdelta tyhjään kotiin, Leijona pääsee vasta neljältä. Aivovasarakin oli aamulla jo eilistä pirteämpi ja hyppeli iloisesti ruokakupin ja varpaideni välillä eksä nyt tajuu jo antaa safkaa!! 

Maalaan vielä hetken ja juttelen opettajien kanssa uutisista, joita en kyllä ole pitkään aikaan seurannut laiskana poikana minkäänsortin mediasta, ennen kuin raahaudun kotiin liukastellen pitkin juuri vahattua porraskäytävää.

Mainokset on kivointa lukea vessanpytyllä istuessa, en osaa keskittyä kirjaimiin ja kuviin muuten kuin kunnon väkkyräasennossa.

Kotona on vain kuivia alkuviikon sämpylöitä, syön niitä kaksi ja jätän loput Leijonalle. Otan kullanmurun ja käytän sitä pihakeinussa parin tupakan ajan. Aivis vain tuhisee sylissä, aamun pirtsakkuus on poissa.

Porkkainoita ja uusia jyrsimisoksia.

Muttei nekään saa sitä parkaa innostumaan, se ei edes säntää ovelle kun isukki tulee kotiin, vaan se jää nyhjöttämään petiinsä porkkanoidensa kanssa.

Ehkä se tarvitsee vain vähän aikaa?

Ainakin meidän päiväunien verran. 

Voi minun kultaani pientä, mikä siuta vaivaa?

Aivis on vaan maannut koko päivän keittiön pöydän alla tekemättä oikein mitään. Kyllä se vessassa on näyttänyt käyneen sillä aikaa kun poissa ollaan oltu, onneksi, mutta muuten. Se syö ja juo ja kakkaa ihan normaalisti, muttei jaksa tehdä mitään.
Ei kai se vaan ole kipeänä?
Tai vanha pappa?
Vai jos sillä on ikävä, edellinen kuukausi oli niin täynnä menoa ja melskettä ja sillä riitti puuhaa juosta karkuun kiljuvaa lapsilaumaa, ja nyt ehtii rauhoittua... toivotaan että se on vain sitä.
Nostin sen äsken Leijonan mahan päälle makaamaan, siinä se nyt tuhnuttaa vasten sen kaulaa silmät ummessa ja mutustelee Leijonan kaulaketjua.

Äiskällä on kova huoli !