Alkaa jo ylikierrokset vietävien alikierrosten jälkeen tuntumaan pumpussa, vatsanpohjassa ja leukaperissä. Koko ajan on valmiustilassa, tumtumtumtum tu tumtumtumtum, kaikuu päässä asti. Koko ajan naurattaa, muttei se ole hyvänolon-naurua, se on sitä inhottavaa pakonomaista hillitsemätöntä hekottelua. Puheripuli painaa suussa. Yölläkään ei jaksaisi olla hiljaa, sitä vain pulputtaa menemään ja häiritsee toisten unia suunnitelmiaan ja kuvitelmiaan maalaillessa mielensä kankaalle, kai se auttaisi jos ne kirjottaisi ulos, pääsisi niistä, vaikkeikaan heti mutta yleensä viikkojen sisässä.
Odotan vain herätyskelloa ja pidättelen pissaa kovine kaulan imusolmukkeineni ja polvikipuineni. Lisää Buranaa ja päätöntä juoksentelua ympäriinsä. Vesi keittyy ja teepussi värjää kaiken ruskeallaan.
Olen laskenut, että jos minä olen koulupäivisin liikkeellä puoliyhdeksän pintaan vaikka ensimmäinen kellonkilkatus havahduttaa jo puoli kuusi, täytyy herätä myös nyt niihin aikoihin että ehtii. Lupasin lähteä messuille, juna lähtee yhdeksän jälkeen, ehkä olen puoliyhdeksän valmis ampaisemaan ovesta ulos kohti asemaa, vaikka pitää mennä varuillaan, ei se pumppu kaikkea kestä, se on tämä vajaatoiminta ja nämä maanisemmat minijaksot.
Minä ja pökertynyt hyttynen juodaan teetä ja selvitellään aikatauluja ja pelataan aamun pelit, Leijona saa nukkua vielä tunnin, sillä ei mene miljoonaa tuntia valmistautua, olen sille kateellinen, silti se näyttää ja tuoksuu aina hyvältä ja on pirteä viiden minuutin sisään heräämisestään hammaspesunraikkaana kahvikuppi kädessä valmiina lähtöön.
Kyllä minäkin haluaisin olla, ja oikeastaan syklin tällaiseen aikaan varmaan olisinkin, valmiina siis, en hyvännäköinen tai -tuoksuinen, mutten minä osaa. Teen miljoonaa asiaa yhtä aikaa ja kello juoksee ja minäkin juoksen mutta väärään suuntaan. Taputtelen peitevoidetta naamaani, klikkailen itselleni experiencepointseja, ehdin hamuta Nuuskamuikkusmukin suuhuni huulilleni. Kelaan ja kelaan ja haukon henkeäni kun ei sitä muuten saa, muljahtelee.
Jatkuva kiire ei-minkäänlaisen-kiireen perään, toisaalta mikäs sen parempi nostamaan pää sieltä mutakuopasta, mutta toisaalta taas tietää, että sinne palataan hetken kuluttua, kunhan stressi laukeaa. Menee siihen sitten päivä tai lähemmäs vuosi, kovemmin se kolahtaa kuin jos olisi koko ajan masentunut, niin ainakin minulla, pitkäaikainen masennus on vain hidasta päämäärätöntä itsemurhaa, äkillisessä romahduksessa sitä ei edes tule mietittyä kun nielee ne pillerinsä. Siksi minä en haluaisi lääkitystäkään, se on ihan liian helppoa yrittää, ja olen mielestäni yrittänyt sitä kikkaa jo ihan tarpeeksi monta kertaa vaikka pysyviä tuloksia en olekaan saanut aikaiseksi.
Miun Perhe
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
perjantai 4. marraskuuta 2011
Ei se reilua ole, mutta minkäs teet.
Teen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi.
Minä olen töissä, ollut 22 minuutin kuluttua neljä tuntia, kaksi on vielä jäljellä, ne kaksi saatanan turhauttavaa ja oikeasti turhaa tuntia, etenkin se viimeinen on, ei kukaan enää viiden jälkeen jaksa lähteä taidekaupoille jos kerran ei sitäkään ennen sille löydy aikaa tai halua.
Kaupan kassalla on miljoonan kilometrin pituiset jonot, vilkuilen niitä ja odotan pientä hiljentymistä, jos minä sitten äkkiä kehtaisin kipaista hakemaan jotakin syömistä ja juomista. Nälkä tulee vaikkei tee mitään paitsi jauhaa satunnaisesti paskaa asiakkaidensa kanssa. Puree hammasta vaikka paskamaisten kohdalla haluaisi kuristaa ja potkia ja lyödä ja huutaa että vittu minä teen tätä hommaa ilmaiseksi, mitä sinä siinä tulet yhtään mulkoilemaan ja vittuilemaan ja luulemaan olevasi parempi kuin mitä olet.
Särkylääkettä voisin tarvita, selkä ja polvi ei tykkää istua, rusahtelen vaikken edes liikahda, hengityksen tahdissa. Krunts krunts krunts kronts.
Piirrän kalenteriani varten kuvia, minulla on vielä monta tehtävää aloittamatta, kiire painaa niskaan. On niitä aineita, joita ei ole enää ketään arvostelemassa, jos nyt ei saa kaikkea ajallaan palautukseen. Innostaa niin kuin innosti jo aamusta, mutta samalla tuntee kuinka väsymys alkaa painaa päälle. Yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä tästä selvitään ja vielä tämä taas iloksi muuttuu, kunhan minä pääsen täältä, kunhan minä pääsen kotiin, kunhan minä pääsen taas siitä jatkamaan juhliin. Kunhan minä vain selviän. Tämän 2 tuntia ja 11 minuuttia. Totta se on, kello liikkuu sittenkin.
Eilen minä soitin Aiméelle. Tai totta puhuakseni en soittanut. Lähetin sille viestin, jossa kerroin tänään olevani kuuteen asti FMT töissä. FMT tarkoittaa meidän välisessä koodistossamme Finland mean time, jolla selvennän, minkä maan kellonajasta on kyse, niiden kelloista puhuttaessa perään lisätään virallinen GMT eli Greenwich mean time. Se mikä on Suomessa +2.
No sitten se soitti minulle, niinpäin se meni. Soitti ja sanoi, että ne on menossa 16:30 GMT eli 18:30 FMT teatteriin, sellaiseen lastennäytökseen, joka on hyväntekeväisyyttä. Kuulosti kivalta. Kysyi, että jos sitten siirrettäisi perjantainen juttelutuntini lasten kanssa lauantaille tältä viikolta. Ja se oli minustakin hyvä idea, en minä sitä sanonut, että kuinka minuuttiaikataululla olen tämän päivän liitämässä, mutta näin on ehkä parempi. Että huomenna eikä tänään jutella, ehkä olen huomenna vähän rauhallisempikin jo. Toivottavasti. Ei tämä hyvä ole.
Mutta kuitenkin, sitten minä kysyin. Että koska ne tänne tulee koska ollaan puhuttu marraskuusta. Meillä oli mukava puhelinkeskustelu, oikeasti taas pitkästä aikaa. Jutellaan vaikka ja mistä ja meillä on ne yhteiset insidet, ne yhteiset ajat ja ne yhteiset muistot. Ne minkä takia aina vieläkin sattuu kun ajattelee asioita. Millaista meillä oli ja miten minä sen olen mennyt pilaamaan olemalla oma itseni. Vaikka siitä on jo neljä vuotta. Kohta neljä vuotta vaikken vieläkään halua muistaa niitä lopunalun aikoja.
No kuitenkin, sillä viikolla kun lauantai on 19. päivä, minulla se on viimeinen työssäoppimispäivä tätä koulutusta, sinä viikonloppuna tai viimeistään seuraavana maanantaina, silloin minä voin saada pikkuiseni. Omat ihanat pienet höpönassukat. Kaikki kolme. Kolmeksi viikoksi. Niin, että ne lähtee viimeistään viikkoa ennen joulua, niin sovittiin. Vaikkei se olekaan mustaa valkoisella. Ja pyysin varmuuden vuoksi etukäteen sitä jo harkitsemaan ensi tammikuun puoltaväliä, jos ne voisi tulla tänne. Kun minä en saa lähteä vielä silloin mihinkään hoitojeni takia, mutta kun on Napsun synttärit ja minä haluan olla Napsun synttäreillä läsnä.
1 tunti 8 minuuttia, välissä kusihetki, kaupan läpi kiitäminen ja nopea tupakka. Ei se oikein ole, ettei saa ihan luvalla pitää niitä taukojaan vaan pitää itse kärkkyä sopivaa väliä rakkonsa tyhjentämiseen. Muttei tämän kuulukaan olla reilua, ei riisto koskaan ole.
Nyt minulla on Vitalinea Persikka, niitä minä olen työpäivinä vetänyt naamariin, juotavia jukurtteja. Ei sitä kehtaa syödä ja sitten kotona uuvuttaa ja vituttaa ja vetää kaksin käsin. Ja sitten oksentaa. Vaikkei edes ole fiiliksiä siihen.
1 tunti 4 minuuttia, nyt se alkaa vauhdittua se minuuttien laskeminen, kitutunti, se on aina töissä pahin. Vaikkei edes tekisi pitkää päivää, mitä tämä kuusi tuntia ei siis todellakaan ole, ei enää tahdo jaksaa istua. Haluaa vaan jo olla menemässä. Kun on jo niin pimeää ulkona, siellä on pilkkosenpimeää, ja minkä kun en edelleenkään pimeästä pidä, en sitten tippaakaan. En sitten alkuunkaan. Etenkään jos siellä pitää olla tai sinne mennä.
1 tunti 1 minuutti. Pelaan Mafia Warsia ja yritän keksiä valmiiksi päällepuettavaa, pääsee vain kunhan ensin juoksee linkkuun juoksemaan sieltä ulos ja siitä riisuapukeapestähampaatetsiäjuomat ja ovesta taas ulos. Kiireeseen minua ei ole tehty, mutta minulle sanottiin, että olen yllättävän hyvä järjestelemään asiat valmiiksi. Tekemään kaiken mitä pitää ajoissa, vaikken osaa ollakaan ajoissa missään, minulla on se akateeminen varttini, onneksi siihen on totuttu, jos se on koulusta myöhästymisestä kyse, ei siellä niin pienistä tai isommistakaan välitetä, tapaamisiin muistan ilmoittaa minuutinkin myöhästymiset.
53 minuuttia, kyllä minä pärjään ja Leijona tulee kohta vastaan. Siitä minä tykkään, että se viitsii. Minä niin paljon sitä ukkoa rakastan ja on jo silloinkin välillä ikävä kun nukun sen kainalossa.
Huomenna tai ylihuomenna lupasin lähteä taide- ja antiikkimessuille.
Ei ole syytä olla pysymättä housuissaan
Ainakin tunnin välein kierähtää hereille
se poskilihaksia runnova irvistys naamallaan
toisista hymyily tuntuu hyvältä,
minuun se aina sattuu.
Naamaani ei ole tehty sitä varten.
Puhelin latautuu keittiössä
siinä on herätykset päällä
tiedän että pitää nousta kun se kilkahtaa
ja jo ensimmäisestä titi:stä olen pystyssä
tuntien riemua.
Tässä päivässä ei ole mitään odotettavaa,
olen silti innoissani,
tämä on hypomania,
se ei kestä yleensä päiviä
vaan yksi, kaksi, kolme, neljä päivää riittää.
Eilinen, mikä paska päivä
eilinen, miten paskoja asiakkaita
eilinen, miten vihasinkaan sitä
miten vihasinkaan jo valmiiksi sitä
ja valmiiksi tätä päivää.
Haluaisin vain mennä ja niin minä menen
teen pitkän päivän koulua ja töitä,
tässä minun sairaslomani;
en minä voi pysyä aloillani,
muuten alan satuttamaan.
Kaksi viikkoa,
sitten kääntyy onni
paremmaksi tällä kertaa
Parhaaksi mahdolliseksi,
aina kolmeksi viikoksi.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Ehkei tämä äpärä olekaan niin kusessa enää.
Sain sairaslomapäätöksen vihdoin, ei sitä taas montaa kuukautta saanutkaan odotella. Suurinosa niistä takautumisrahoista meni tässä välissä saatujen opintotukien takaisinmaksuun, mutta ihan suoraansanottuna sairaana saa enemmän rahaa kuin opintojaan suorittaessa. Samahan koskee työttömiäkin, ei työtöntä velvoiteta nostamaan lainaa, ne tuet mitä saa on suurempia ja sossukin jelppii. Toisin kuin opiskelijoita, joita vaaditaan asumaan alle 300 euron kämpissä.
Eilen olin MTT:llä psykosedän luona, se 45 minuuttia väiteltiin siitä, että saako minua oikeasti väsyttää ja vituttaa ja itkettää ja uuvuttaa, jos en ole yli viikkoon nukkunut paljoa paskaakaan. Yhteensä noin kymmenen tuntia siinä kohtaa. Se oli jo toinen viikko peräkkäin kun se ehdotti päivystykseen lähettämistä ja lääkitystä, vaikka se kuinka on aikaisemmin ollut kanssani sillä kannalla, että osastohoitoon tai nupinsekoittimiin ei olisi tarvetta. Totta kai niille välillä olisi, jos minulla olisi aikaa. Mutta minulla ei ole. Olisivat ehdottaneet kesällä, silloin pieni osastolla rauhoittuminen olisi kelvannut oikein hyvin. Viikko maksimissaan, ilman lääkitystä. Tiedän valitettavan hyvin, että jos antaudun ja luovutan, minä en ilman niitä nappeja pääse ulos psykiatrisen ovista. Olen ollut ilman neuroleptejä nyt lähes 3 vuotta, enkä enää niihin halua palata. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan.
Kävin kuitenkin haastattelussa ja sain lähteä kotiin.
Arkeni alkaa kuitenkin pikkuhiljaa palailemaan uomiinsa. Olen yhä väsynyt, mutta olen saanut jonkin verran nukuttua. En ole niin kireällä (paitsi eräiden valivali-ihmisten läsnäollessa, joilla ei mielestäni olisi mitään oikeutta edes kitistä asioistaan). Kalenteri on täynnä hommaa, huomenna ja perjantaina työssäoppimista, ja vaikka minä en sinne menemisestä taas hypi riemusta, osaan ajatella, että sittenpähän ne päivät on taas jo kärsitty. Tänään olen tehnyt paljon ja vaikka tärisen ja sätkin tavallista enemmän, voin sytostaateista pahoin ja kärsin päästäni, tunnen voivani jo paljon paremmin kuin eilen tai toissapäivänä tai koko viime viikolla yhteensä. Jaksan puuhastella ja nyt jo taas nauttia vapaa-ajasta enkä enää hypi pitkin seiniä. Kyllä minä pärjään, olen minä ennenkin pärjännyt. Kunhan vain saan unirytmin palaamaan. Ei se kenenkään elämää paranna jos jää voivottelemaan ja säälimään itseään, ihmisestä löytyy paljon voimaa, kunhan vain päättää niitä käyttää eikä ala marttyroimaan heti alkuunsa.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Just the way you are
Vaikka ollaan Leijonan kanssa toistemme täysiä vastakohtia suurimmassa osassa asioita, ei siitä pääse mihinkään, että oikeasti sovitaan todella hyvin yhteen. Minun heikkouteni ovat sen vahvuuksia, ja sen heikkoudet minun vahvuuksiani.
Tässä parisuhteessa minä olen vaativa ja dominoiva osapuoli. Minun aikatauluni mukaan täällä eletään. Minä päätän syödäänkö, katsotaanko vain telkkaria, lähdetäänkö käymään kaupassa tai kaupungilla, pidetäänkö etäisyyttä vai kuherrellaan sohvannurkassa. Minä päätän koska meillä on seksiä ja koska taas ei. Siivotaanko, kokataanko, pestäänkö pyykkiä tänään. Kaikki on täysin minusta ja oloistani kiinni. Jos minua ei huvita, niin sitten siihen on vain tyydyttävä.
Leijona on adaptoitunut tilanteeseen hyvin. Alkuvaiheessa tätä parisuhdetta se on kyllä taistellut vastaan ja kokeillut rajojaan vasta kun ollaan opeteltu tuntemaan toisiamme. Millaista se yhteiselämä on ja millaisia myönnytyksiä se vaatii.
En tiedä, johtuuko olemiseni kuin sika pellossa tässä suhteessa siitä, että se on mies, vai ihan vain sen persoonasta ja joustavuudesta. Siitä että se on auktoriteetti kodin ulkopuolella ja, sitten kun siihen saa luvan, myös makuukammarissa. Ei minulla ole ennen ollut poikaystäviä tai tässä tapauksessa miesystävää, kai se titteli antaa sille enemmän arvoa, joten ei ole mitään mihin verrata. Paitsi tietenkin suhteisiini muihin miehiin! Isiini, veljiini, enoihini, kavereihin. Minua on miesten kesken katsottu aina niin ihan konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin alaspäin. On säälitty tai jos olen itseni saanut tungettua kunnolla sydämen vasemman kammion eteiseen niin hellitty ja pidetty hyvänä. Jo ihan sen takia, että olen pieni ja hintelä, olen saanut paljon ihastelua ja sääliä miehiltä. Tälläinen rääpäle. Se on hyvä kiusauksen aihe mihin tarttua, mutta ne, jotka eivät ole tunteneet tarvetta buustata omaa egoaan tallomalla toisen itsetuntoa maanrakoon, ovat kohdelleet hyvin. Voi sanoa, että jopa pitäneet ihan lemmikkinä.
Ja kyllä, minä nautin miesten huomiosta. Siitä olen hieman katkera, etten saa kuulua äijä-kerhoon, mutta toisaalta taas jos siihen kuulumattomuus oikeuttaa halailuun ja pussailuun ja paijaamiseen ja tarjottuihin juomiin ja ruokiin, sekin katkeruus hieman tasoittuu. Minun seurassani kyllä puhutaan ja tehdään äijäjuttuja ja äijäjuttujen tekemiseen saan osallistuakin, tosin silloinkin oletetaan, että raskaammat hommat jättäisin muiden hoidettavaksi. Äijäpuheisiin en saa niin selkeästi osallistua. En saa puhua pilluista ja tisseistä tai huvittua sovinistisista vitseistä. Se hätkäyttää kanssaolija-äijiä. En saa myöskään osallistua pieruralleihin, piereskelyni ei aiheuta samankaltaisia naurukuoroja tai vitsin heittelyitä kuin jos sen joku muu äijä menee tekemään varoittamatta.
Haluaisin kyllä saada olla ihan kunnon äijä. Se syö itsetuntoa, kun ei saa. Eihän minua kilometrin pituisen diagnoosilistani, niin henkisten kuin fyysistenkin vaivojen puolesta, päästetty edes armeijaan, vaikka luultavasti siellä olosta olisin nauttinut täysin rinnoin. Tykkään tehdä kunnon hommia. Tykkään urheilusta ja telttailusta ja patikoinnista, ampumisesta, taktikoinnista ja kurista. Miksi en sitten tykkäisi armeijastakin? Kyllä siellä olisin varmasti itkenyt moneen otteeseen silmät päästäni, mutta niin tein myös silloin kun hylkypäätös annettiin. Sivaria halveksin, ja sitä en onneksi joutunutkaan suorittamaan.
Pienikokoisena miehenä tuntee joutuvansa koko ajan todistelemaan itseään. Tuntee, ettei ole hyväksytty sellaisena kuin on, vaan pitäisi olla joku pikkurillit pystyssä edestakaisin juoksenteleva hinttineiti. Kyllä minä tiedän paljon asioita, joihin naisille on annettu etuoikeus. Olen käynyt maskeerauslinjaa, osaan meikata ja osaan tehdä ruokaa, ommella, hoitaa kotia ja lapsia ja tykkään sisustaa ja ostella kivoja tavaroita, tykkään söpöistä ja värikkäistä asioista, haluan harmoniaa ja fengshuita sekä kotiini että elämääni. Pidän kauniista vaatteista ja haluan näyttää parhaimmaltani joka päivä, tai ainakin niinä päivinä kun olen menossa ulos. Mutta tiedättekö mitä? Niin haluaa suurin osa ihan kaikista miehistä. Suurin osa miehistä tykkää söpöistä jutuista ja haluaisi täyteläisen pesän itselleen, mutta joko siihen ei löydy tieto-taitoa, tai sitten ei vaan kehdata. On helpompi olla oma itsensä sitten kun on parisuhde ja kaikista vaaleanpunaisista posliinipossuista ja nallekarhupehmoleluista voi syyttää tarpeen tullen likkaystäväänsä. Jos muut äijät sattuu tulemaan visiitille juomaan kaljaa ja pelaamaan bilistä.
Haluaisin olla ihan kunnon miehen kokoinen pituuteni ja massani puolesta, semmoinen joka voi ottaa muut syliinsä ja olla kerrankin se, joka paijaa selkää ja tukkaa ja antaa itkeä itseään vasten. Istuu ilman kenenkään ihmetteleviä katseita rupuset kalsarit jalassa sohvalla telkkarin edessä toinen käsi housuissa ja toinen käsi koholla kaljatölkin pitimenä. Koska niin minä teen ihan oikeasti aika usein. Paitsi että nykyään en ilman paitaa ole kuin sen minimaalisen hetken pyrähtäessäni suihkun alla, peräsuoli navan vieressä kun ei ole miehekästä, eikä se kyllä ole naisellistakaan, mutta siinä se vaaleanpunainen putkireikä nyt vaan törröttää.
Minä en ymmärrä, miksi yhä edelleen homoseksuaalisissa parisuhteissa pitää saada erottaa se butch ja se femme. Homot ja lesbotkin kategorioivat itseään tämän hyvin homofoobisen heteroseksuaalisen käsityksen mukaan. Ei parisuhde tarvitse onnistuakseen "miehistä" ja "naisellista" kahtiajakoa, johan sen todistaa avioerotilastot. Nykyään on edelleen vallalla se trendi, että ei riitä olla itse tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan, vaan se pitää tuoda mahdollisimman selkeästi julki koko kansalle. Think pink, sössötetään ja nauretaan tekohihitysäänellä, pyöritellään dramaattisesti silmiä ja mulkoillaan vittuillen jokaista vastaantulijaa. Minusta se on niin saatanan ällöttävää, että haulikolla tekisi mieli läjäyttää kuula kalloon. Niiltä pyydän anteeksi, joilla on puhevamma ollut joko syntymästä asti tai sitten trauman seurauksena ja jotka sössöttävät näistä syistä, te saatte sen anteeksi.
Jos minun olisi pakko (onneksi ei ole joten sitä en tee) jakaa parisuhteeni osapuolet butch- ja femme-kategoriaan, niin totta kai itse olisin pintapuolisesti se femme ja Leijona se butch. Huomatkaa, pintapuolisesti. Oikeasti se ei vaan ole niin helppoa tuosta noin vain lokeroida ihmisiä, minä olen kuitenkin meistä se joka remppaa autoja ja hakkaa halkoja ja kaivaa haisevia möykkyjä paljain käsin hajulukosta.
Nykyäänhän halutaan kasvattaa ihan sukupuolineutraaleja lapsiakin, eikä heterosuhteissa kukaan myönnä olevansa 50-luvun naisen tai miehen asemaan jämähtänyt. Joten miksi se sukupuoli, kerran sitä ei enää heterosuhteisiin saa sotkea mukaan eikä lasten kasvatukseen, pitää sitten niin kiihkeästi liittää samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Feministit vaativat naisen euron nostoa miehen euron tasolle, mutta samaan aikaan aikakausilehdissä patistetaan pitämään kunnon mammalomat. Isyyslomien puolesta kyllä taistellaan, tai ainakin jokunen vuosi sitten taisteltiin, mutta aika pimentoon on minullekin jäänyt, kuinka ne muka on tasa-arvossa äitiysvapaiden kanssa. Kuinka muka isyys on yhtä oikeutettua ja arvostettua valtion ja kansan näkökulmasta kuin äitiys. Sehän ei sentään näy missään kohtaa ulospäin tai rajoita miehen elämää milläänlailla. Vai rajoittaako? Totta kai rajoittaa. Ei enää olla puolta lapsen elämästä sotimassa satojen kilometrien päässä ja ainoa yhteydenpitomenetelmä ei ole hevosposti.
Mutta, ihan vain palatakseni aiheeseeni, joka sattui olemaan nykyinen parisuhteeni, minä olen aika onnellinen siitä, että minulla on Leijonani. Joku joka antaa minun olla ja mennä omaan tahtiini, eikä suutu siitä että haluan maalata kolme vuorokautta putkeen huomioimatta toisen olemassaoloa millään tavoin antaen samalla sille vapauden mennä ja tulla kuten lystää (niinä päivinä kun en sitä tarvitse viereeni). Se antaa minun tutkiskella minuuttani ja itseäni, keskustelee kanssani asiaa kun sitä tarvitsen ja jos haluan pusutella ja halia, niin sitten tehdään niin.
Ja ennen kaikkea, silloin kun haluan olla ihan kunnon äijä, niin saan olla. Saan maksaa kaikki omat laskuni ja ostaa omat ruokani vähillä tuillani, eikä se yritä enää hämmentää soppaa tarjoamalla rahallista apua laskujeni selvittämiseksi, vaan pitää ne setelinsä kaukana. Se ei yritä saada edes lainaamaan itseltään rahaa enää, minä tiedän, ettei niitä lainoja tarvitsisi maksaa takaisin, joten en maksaisikaan, mutta valitettavasti sen jälkeen olisin sen omaisuutta, ja siihen en rupea.

Vähän niin kuin
huono itsetunto,
itseinho,
leijona,
paasaus,
rouva,
seurustelu
tiistai 25. lokakuuta 2011
In sickness and in health

Kerron nyt kuitenkin hoidoistani, koska niistä en ole kertonut oikeastaan mitään. Vain sen, että semmoisissa olen käynyt nyt parin viikon välein, seuraavan kerran ensimaanantaina.
Ensimmäinen kerta reilu kuukausi sitten oli ihan kamala. Ne olot. Oksetusta, jatkuvaa pahoinvointia, se haju ja väsymys. Pyörtyilin ja olin voimaton, enkä muutamaan päivään päässyt sohvalta ylös ilman apua, edes käymään vessassa. Elin parisuhteessa oksennusämpärin kanssa lähes kaksi viikkoa ennen seuraavaa hoitoa. Olin täysin sitä mieltä, että tämä loppuu tähän ja minä en pysty jatkamaan.
Vaihdettiin komboa, sitä ennen oli juoksemista verikokeissa ja hoitajalla. Ja sille olinkin sitten kaikesta varmistelusta huolimatta allerginen. Sytostaatti on solumyrkkyä joka isketään tiputtamalla kroppaan. Se tappaa noin kaiken, ja siitä se haju tuleekin kun mätänee sisältäpäin. Se on kuolemanhaju. Kuvitelkaa löytävänne muovipussista matoinen ja puoliksi hajonnut eläimenraato, pistäkää päänne sinne sisään ja tiedätte, miltä meillä tuoksuu.
Se allerginen reaktio iski aika kovaa. Solumyrkky kyllä kirveltää, mutta se kirvellys tuntui jo aika liioittelulta ja kutsuin hoitajan käymään. Sillä pakeni naamasta väri ja se lähti hakemaan lääkäriä, minä makailen hölmistyneenä paikallani kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä nyt on mennyt pieleen. No, naama, kaula ja torso nosti pintaan 5 x 5 senttistä paisetta ympäriinsä. Onnellinen en ollut. Olo ei ollut yhtä oksettava kuin ensimmäisellä kerralla (vain kolme, neljä päivää se ämpäri kulki sinne minne minäkin), mutta se, että näytti ruttotautiselta vaikutti ja vaikuttaa vieläkin elämään suuresti. Nykyään paiseet on madaltuneet eikä enää punoittele yhtä pahasti kuin aikaisemmin, mutta... kyllä ne läntit vielä hohtaa yhtä pahasti kuin Petteri Punakuonon nokka. Enää ei tarvitse käyttää puoltatoista tuntia maskeerauksen tekemiseen aamulle, vaan riittää puolisen tuntia ensin peittää ja sen jälkeen maalata itseensä varjostuksia ja korostuksia ettei taikinanaamana tarvitse nokkaansa pihalle pistää.
Ja sitten se tukka. Voi jumalauta. Minä en halua olla kalju. Olen kerran elämässäni ajanut jenkkisiilin päähäni. Irokeesi oli lempparini pitkän aikaa. Ja sitten on tullut ajeltua pois pariin otteeseen kaikki muut paitsi etutukka ja pulsarit, mutta että kaljuksi pitäisi ruveta?
Pää on täynnä kaljuja länttejä, niitä alkaa olla enemmän kuin tukkaa on enää päässä kiinni. Piposta ei voi luopua. Suihkukaivo täyttyy karvapalloista enkä halua kammata päätä selväksi kun ne irronneet tupot, jotka ovat sotkeutuneet vielä kiinni olevaan karvoitukseen valuvat pois eikä ole tuuheaa ja hyvinvoivaa kampausta vaan puliukon pää. Ei varmaan ole vaikea arvata, ettei itsetuntoa ole oikein nimeksikään.
Nyt kun Leijona on ollut poissa sunnuntaiaamusta asti, olo on ollut vielä paskempi kuin tavallisesti. Ei ole ollut ketään, johon voisi turvata. Sunnuntaina olin kolmansilla non-deiteillä, joiden jälkeen tajusin, ettei tätä näin voi tehdä, minä en sitä ihmistä halua satuttaa, ja vaikka se onkin täysin sen omaa syytä, että se on mennyt kiinnostumaan liikaa siitäkin huolimatta, että alusta asti ollaan sovittu, ettei tästä tule koskaan mitään enempää kuin ajanviettoa yhdessä, keskusteluja, kävelyjä, ehkä kädestä pitämistä, muutama halaus ja pieni pusu, poden syyllisyyttä. Minun pitää työntää se pois.
En osaa vieläkään olla yksin, kyllä minä haluaisin osata, mutta en vain osaa. Nyt olen ollut kaksi yötä ja kohta lähes kaksi päivää, ja samalla viinavarastot on huvenneet, psykiatrialla pitää inttää vastaan, ettei tarvitse lähteä osastolle, ja enolle ilmoitetaan, että käy hakemassa kaikki lääkkeeni pois. Käsivarsiin ilmestyy reikiä ja paidanhihoihin punaruskeita noroja. On paniikki kun tulee pimeää ja kun ulkona on ihmisiä ja inhottavia koiria.
Ja vituttaa kun on niin heikko, etenkin henkisesti.
Vähän niin kuin
harri,
huono itsetunto,
ikävä,
masennus,
pelko,
sairaus,
sairaushistoria,
vitutus,
väsymys
maanantai 17. lokakuuta 2011
Henkevää elämää
Olin eilen toisilla non-deiteillä, kaksi iltaa peräkkäin, sehän on jo etenevä suhde, ja sunnuntaina seuraavan kerran. Olen oikeasti älyttömän hyvällä tuulella, olen istunut rantapuistossa kolme tuntia kuuntelemassa ja kertomassa ja aika on lentänyt siivillä. Tupakannatsakasa kasvaa jalkojenjuuressa, vesi lorottaa ja kädet punertaa kohmeisina, mutta silti on mukava olla.
Sitä minun oikeasta parisuhteestani puuttuu: että jutellaan. Ihan oikeasti. Se on jo edennyt niin monta vuotta, että kaikki on muuttunut arjesta riitelemiseksi, irtonaisten vitsien laukomiseksi ja toisen naljailuksi. Katkeruudeksi itseään kohtaan kun on niin paljon vihaa ja epätyytymystä ihan oman itsensä ja elämänsä takia. Ollaan onnellisia yhdessä, muttei olla onnellisia ihmisiä.
Ei käydä koskaan missään, minua ei yleensä huvita, voin minä olla hiljaa ja katsella ulos ikkunasta kotonakin. Ja sitten jos tekee mieli niin vaikka samalla tiskata ja pestä pyykkiä.
Meillä on hyvä ja oikeastaan toimiva parisuhde, mutta irtiotto tilanteesta tekee ihan hyvää. Minulla on pahanolon sytostaattini ja vituttava sairaslomani, arpeni ja kipuilevat muistot, ja Leijonalla on omansa, eikä minun tilanteeni ainakaan helpota sen oloa. Siksi kun minä perjantaina tapasin hauskannäköisen pojan baarissa, josta en kyllä paljoakaan muista, mutta siitä minä taisin olla ihan kiva, jostakin kumman syystä, ja se kysyi sitä numeroa ja minä sen sitten annoin, pienin jälkikäteismorkkiksin, kysyin että mitä jos menisin vaan katselemaan elämää. Ja niin minä menin. Ja minulla oli hauskaa. Ja tein kyllä selväksi, missä mennään, että kaveripohjalla. En ole pitkään aikaan ollut elämänsä hyväksyvien ja siitä tykkäävien ihmisten keskellä. Tai varmaan koskaan. Kerran en itse ole sellainen ihminen liiemmin ollut, mutta sekin voi olla ympäristön vaikutuksesta.
Ihana tulla pitkäksi venähtäneen ilmaisten teekupposten jälkeisen henkevän illan jälkeen kotiin Leijonan kainaloon tuijottamaan pari jaksoa Simpsoneita sylissä maaten. Väsyneenä mutta tyytyväisenä, että on osannut jakaa ja olla siinä taas isoina korvina jollekulle ja ihan ilman seksuaalista jännitettä. En ole edes osannut pelätä. Leijona kyllä on. Mutta minua ei pelota, koska minä tiedän, että minun ukkoni pelastaa kyllä minut, jos jotain menee pieleen.
Vähän niin kuin
leijona,
onnellinen,
rakkaus,
rouva,
seurustelu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)